Anna tuli vastaan kolumninhakumatkallani

Etsin Ilta-Sanomista, verkkosivulta, Jyrki Lehtolan mahdollista kolumnia tälle lauantaille, hakusanalla ”lehtola” ilman etunimeä. Olen muistavinani, että lauantaina se löytyy jos löytyy. Ei löytynyt kolumnia nyt, ehkä vasta viiveellä, mutta kotimaan uutisia selaillessa tuli esiin henkilö, jolla on sama etunimi kuin Lehtolalla mutta eri sukunimi ja eri ammatti. Tämä henkilö on huolissaan, niin kuin moni muukin, en minä, populismista. Kuulemma Euroopan ja Amerikan välisessä populismiottelussa tilanne on nyt 1-1. Tuli vaan mieleen, että kuinkahan kauan mahtaa olla, kun Euroopalla on vielä käyttämättä vaikka kuinka monta exitiä tai vastaava mutta Amerikalla enintään Calexit (vitsi) ja sekin vain puheissa jotka nekin taisivat loppua.

Kun en löytänyt Lehtolan kolumnia, tai varmaan vaikka olisin löytänytkin, rupesin etsimään Hazardin kolumneja, jostakin, missä niitä sattuisi olemaan nykyään. Enimmäkseen löytyi vain juttuja siitä, mitä Hazard on kirjoittanut ja mitä mieltä joku toinen on ollut siitä, mutta ei itse Hazardia, kunnes löytyi Anna. Olen tosin tainnut joskus ennenkin lukea Hazardia Annasta, olikohan se ämpäreistä.

Luin useamman Hazardin. Yksi oli jollakin tavalla aika hyvä, siinä puhuttiin oikeista hommista ja miehistä, mutta siihenkin oli lätkäisty sitten päälle asioiden sukupuolittumisongelma ilmeisesti ajatuksella että tästä tässä on lopulta kyse ikävä kyllä valitettavasti, kuulkaas jätkät ja te naiset. Lisäksi jotkin tyylikeinoyksityiskohdat näissä Hazardin kolumneissa kiinnittävät huomiotani, mutta ei nyt niistä, olkoon tämä tässä.

No, ehkä toinenkin oli aika hyvä noista Hazardin kolumneista, se tuntui liittyvän pakkausteollisuuteen ja moninaistuvien pakkausten tavalliselle ihmiselle tuomiin lajitteluongelmiin, esimerkiksi roskakatoksessa. Siitä, muuten, en löytänyt sukupuolittuneisuutta sitten kuitenkaan, enkä kyllä sitä erityisesti etsikään, en ehkä oikein osaakaan etsiä joka paikasta sitä. On paljon mielenkiintoisempaakin etsittävää.

Kääntäjä ”toimi” blogissani

Laitoin blogiini kääntäjän, ja kokeilin miten se toimii, ja se ”toimi”. Sitten parin päivän päästä kääntäjä ei enää toiminutkaan. Blogger kyllä ilmoitti, että käännetty kielelle englanti, mutta tekstit pysyivät suomenkielisinä.

Katselin sitten keskusteluja aiheesta, mutta neuvot vaikuttivat niin vaihtelevilta ja epävarmoilta, että en viitsinyt kokeilla niitä.

Kuitenkin päätin kokeilla kääntäjän toimimista vielä Google Chrome -selaimella, jota muutoin en juurikaan käytä. Chromella kääntäjä sitten toimi.

Nyt Google Chromen asetuksia tarkemmin katseltuani, kyllähän se näyttää ihan hyvältä selaimelta. En tosin kääntäjän toimimisen tai toimimattomuuden perusteella selaimia valitse, sillähän ei ole sinänsä merkitystä toimiiko kääntäjä omassa käyttöliittymässäni vai ei.

Välillä oppii uutta.

Iltalehden paras blogi?

Luen paria Iltalehden blogia. Paras on Perttu Hillman. Toiseksi paras on Aarno Laitinen, ja kolmanneksi lukemistani Kalle Isokallion blogi. Juuri muita en luekaan, paitsi ihan joskus kokeeksi Hjallis Harkimon tai Tuomas Enbusken blogia, lähinnä.

Perttu Hillmanin luen aina. Se on ylivoimaisesti paras, vaikka välillä käykin niin, etten pitänytkään lukemastani. Tosin pitämättömyyteni saattaa johtua jopa siitä, että kirjoittaja on ainakin olevinaan niin eri mieltä kuin minä etten pidä niin eri mieltä olemisesta. Saatan siis pitää kirjoitusta huonona, vaikka vain mielipiteet olisivat huonoja, mielestäni.

Perttu Hillmanin jälkeen tulee siis Aarno Laitinen. Laitinen paljastaa joskus mielenkiintoisia asioita niin menneiltä kuin nykyisemmiltäkin ajoilta. kuten nytkin kirjoituksessaan ”Odottelua ja jonotusta” muun muassa keinoja ohittaa jonoa.

Tässä ne kiinnostavimmat.

Mediakritiikin selittäjän ylempi korkeakoulututkinto – tarvetta olisi, järkeä tuskin lainkaan

Onneksi en valinnut milloinkaan pääaineekseni mediakritiikin tulkintaoppia enkä edes sivuaineeksi. Vaikka kaikki 300 opistopistettä olisi pelkkää mediakritiikin tulkintaoppia, en sittenkään saisi ylempää korkeakoulututkintoa valmiiksi mediakritiikin tulkkina, koska en oppisi ”lukemaan” mediakritiikkiä siinä ajassa enkä luultavasti missään ajassa.

Olen kohdannut mediakritiikin ymmärtämättömyyteni muutaman kerran, kun olen lukenut kolumnin ja miettinyt itsekseni että onko tämä sitä vai tätä vai mitä tämä on, kunnes joku mediakriitikon fani, mediakritiikin fani tai jommaksikummaksi aikova on valistanut (puskasta) mediakriitikon muita kommentoijia että tämähän oli mediakritiikkiä, ette näköjään tajunneet.

Ongelmanihan on varmaan se, että mediakriitikon näkökulmasta minunlaiseni lukija katselee seipäitä kun pitäisi osata kiinnittää huomio mediakriitikon tarkoittamaan aitaan, mutta eikö kuitenkin aidan pitäisi olla vähintään sellainen, että hevonenkin sen aistii vaikka kuinka ihmettelisi aidan yksityiskohtia.

Kuitenkaan edelleenkään en ole täysin varma, onko se ollut mediakritiikiksi tarkoitettua, mitä joku mediakritiikin tai mediakriitikon fani tai sellaiseksi aikova on väittänyt mediakritiikiksi. Nimettömänähän voi väittää mitä tahansa, ja mediakriitikot itsehän eivät kommentoi kuin ehkä jos oikea taho sitä heiltä selvästi pyytää. Toisaalta kyllä uskon, että on se ollut. Sen huomaa joskus siitä, että otsikko jo osoittaa jälkeenpäin tarkasteltuna että mediakritiikistä tässä todellakin taitaa olla kyse. Näin ollen, pitäisikö tästä lähtien lukea pelkkä otsikko, vaikka sitten taas taiteellinen elämys jääkin olemattomaksi.

Milloin ”aidantekijät” ovat alkaneet tehdä ”aitoja” toisilleen? Itse arvaan, että samoihin aikoihin kun vaikkapa mainosala on alkanut tehdä mainoksia mainosalan kilpailuihin.

En tiedä, onko olemassa mediakritiikin tulkintaoppi -nimistä ainetta. En todellakaan usko, että olisi olemassa mediakritiikin selittäjän tutkinto. Tosin kaikenlaista ihmeellistähän tapahtuu.

Ei, vaan se on politiikan kauppakeskus

Tavaratalo on laajan tuotevalikoiman myymiseen erikoistunut kauppaliike. Kauppakeskus puolestaan on useista erityyppisistä kauppa- ja palveluliikkeistä koostuva liiketoiminnan keskittymä. (Wikipedia: tavaratalo, kauppakeskus)

Luin blogikirjoituksen Politiikan tavaratalo, joka oli, tai siis on, ajatuksia herättävä, harvinaisen mielenkiintoinen ja rohkea. Kannattaa lukea. Tosin nuo piirteet ovat omia kokemuksiani lukemastani, eivät välttämättä kirjoittajan itsensä. Kirjoittajan omat kommentithan blogin jälkikeskustelussa vaikuttivat sentyyppisiltä, että kunhan kirjoittelin ja että itsehän kukin ja niin edelleen. Juu, juu, kyllähän me kaikki tiedämme, että itsehän me päätämme, miten äänestämme. Ja lisäksi tiedän, että oman äänestyspäätökseni suuntautumiseen vaikuttaa olennaisesti se mitä puolueiden edustajat sanovat ja kirjoittavat, halusivat he sitä tai eivät, kuten kuluneesti sanotaan.

Edellä oleva on löpinää, nyt poikkean itse asiaan, nimittäin siihen, muodostavatko puolueet ikään kuin politiikan tavaratalon vai politiikan kauppakeskuksen. Tällaisetkin seikat ovat tärkeitä mietittäviä, ai eivät ole vai. Lue kuitenkin tuo mainitsemani blogikirjoitus Politiikan tavaratalo vielä kerran ja lue sen jälkeen tuolta alusta tavaratalon ja kauppakeskuksen määritelmät. Ja sano sitten, kumpaa puolueiden muodostama kasauma vastaa, jos se jotakin vastaa.

Kun lukee Politiikan tavaratalo -blogikirjoituksen, huomaa miten kauniin selkeästi siinä kuvataan kauppakeskusta. Vieläpä äärimmilleen vietynä sellaista erikoislaatuista kauppakeskusta, jossa yksittäiset palvelu- ja kauppaliikkeet (vertauskuvallisesti) ovat erikoistuneet hyvinkin tarkasti. Mielenkiintoisinta Politiikan tavaratalo -blogikirjoituksessa on, että sen mukaan yksittäiset palvelu- ja kauppaliikkeet (vertauskuvallisesti) eli puolueet sopisivat kukin juuri tietyntyyppiselle asiakaskunnalle, äänestäjäkunnalle, perussuomalaisista alkaen (tarkoittaa puolueen nimeä tässä). Tulee selvästi mieleen esimerkiksi ravintola, kahvila tai muotiliike, joka nimenomaan haluaa että sinne haketuvat juuri tietynlaiset asiakkaat. Muotiliikkeet, ravintolat tai kahvilat usein itse julistavat, että niiden asiakaskunta on juuri tietynlaista ja että ne jopa haluavat sen olevan tietynlaista. Ja minulle taas tämä antaa viestin, että jaaha, okei. Viimeksi pari päivää sitten luin eräästä tällaisesta ”ravitsemusalan” paikallisesta liikkeestä.

Suomen puolueiden kokonaisuus siis ei ole kuin tavaratalo, sillä tavaratalohan on yksi suuri kauppaliike. Mutta yksi kaikille jotakin -tyyppinen hyvin suuri puolue voisi olla kuin politiikan tavaratalo, siis voisi. Onko meillä kuitenkaan yhtäkään tuollaista puoluetta? Taitaa olla sittenkin mahdotonta. Kaikkia tuskin voi miellyttää edes välttävästi. Mutta useinhan vasta kaupassa käynnin jälkeen tajuaa, ettei olisi kannattanutkaan. Etukäteen ei voi kaikkea tietää. Olennaista on kuitenkin se, että tavaratalo on yksi liike ja kauppakeskus erityyppisten liikkeiden keskittymä. Ja jos halutaan tuolle keskittymä-sanalla vastine politiikasta, niin puoluekenttähän on juuri poliittisen päätöksenteon keskittymä, vieläpä niin täydellisesti, että kaikki poliittinen päätöksenteko on keskittynyt sinne. Tässä se poikkeaakin arkielämästä. Ovathan kauppakeskukset kuitenkin vain yksi kaupan ja palvelun toimijamuoto. Itse asiassa yllätyin, että kauppakeskusten markkinaosuus vähittäiskaupasta on alle 15 %. Miten se voi olla niinkin vähän, kun tuntuuhan noita olevan. No, niitä on se alle 100 joka tapauksessa (Wikipedia).

Jokohan nyt olisi loppuvakavoitumisen aika? Luin sattumalta, että olisi (ollut) jollakin taholla pyrkimystä saada muutetuksi Itämeren nimi joksikin muuksi ja vielä niin, että asian eteen käytettäisiin rahaa suuri summa minun mittarillani (mittarini saattaa heittää). Aihe kiinnosti, vaikka ajattelin että mikähän väite tuokin taas on. Päädyin lehtijuttuun ymmärtääkseni vuodelta 2010. Kyllä, siellä todella todettiin, että eräät henkilöt olisivat tehneet aloitteen Itämeren nimen muuttamisprosessin käynnistämisestä tai jostain. Jonkun mielestä 2010 voi olla poliittista historiaa paino sanalla historia. No, ihan sama, politiikan historia on hyvä tuntea.

Semmosta sälää tänään. Aina on aihetta blogiin, kun sitä oikein annetaan.

Lue myös blogin muita kirjoituksia!

Iltalehden parhaat blogit +, kun taas eräät veroajatukset pitkä -

En viitsi blogata hallituksen tulevista alv-korotuksista enkä EK:n enkä SAK:n valtiontalouden tasapainotusnäkemyksistä, kun varsinkin ruoan alv-korotus ja toisaalta SAK:n kiinteistöverotyyppiset laajennukset ja korotukset saavat aikaan minussa hyvin kielteisen vastaanoton korrektisti sanoen. Niinpä pysyn henkilökohtaisissa asioissa. Käytännössä se tarkoittaa tällä kertaa niinkin arkaluontoista seikkaa kuin että mikä minun suhde on nykyään Iltalehden blogeihin, niihin siis joita vielä jokin aika sitten kirjoittivat sellaisetkin henkilöt kuin Kaarina Hazard ja Jyrki Lehtola.

Mitkäs niitä Iltalehden parhaita blogeja ovatkaan tällä hetkellä mielestäni? Toivottavasti muistan kaikki, joita olen viime aikoina lukenut. Perttu Hillman ainakin tulee mieleen hyvin helposti. Luen varmaan joka kerta Perttu Hillmania, kun häneltä ilmestyy uusi blogimerkintä. Myös Kalle Isokalliota luen, olen hänenkin bloggauksensa suurin piirtein joka kerta lukenut viime aikoina (viime aikoina on aika pitkä aika). Keitäs muita siellä on? Joko nyt pätkii. Pätkii vieläkin, vieläkin, vieläkin, no. Onpa vaikeaa, olen ihan varma, että siellä on vielä mielestäni merkittäviä kirjoittajia. No nyt, esimerkiksi Mikael Jungner. Itse asiassa Jungner taitaa olla sisällöllisesti kiinnostavin ja taattua tasoa pitävä bloggaaja. Hänellä on aina aivan oikeaa asiaa. Nyt hän kirjoitti Sarasvuon tv-ohjelman lopettamisesta. Vaikka en itse edes tullut katselleeksi Sarasvuon tv-ohjelmaa kun en ole tullut katselleeksi paljon muitakaan tv-ohjelmia (paitsi jos olen jossakin missä on kiinnostava tv-kanava auki), niin kuitenkin luin mielenkiinnolla Jungnerin kirjoitusta Sarasvuon ohjelman kohtalosta ja sen herättämistä ajatuksista. Pitäisiköhän minun nyt vaihtaa jo kappaletta.

Ketäs sitten muita? Ai niin, miksi en muuten meinannut edes Jungnerin blogia muistaa äsken? Kyse on siitä, että helpoiten muistan ne, jotka kirjoittavat taajimmin, kun taas harvemmin kirjoittavat saattavat tilapäisesti unohtua. Mutta jatketaan. Aarno Laitinen on tietysti näitä ehdottomasti parhaita kirjoittajia. Laitisen blogit luen myös suunnilleen aina. Niissä on myös sitä sisältöä ja taustaa, mistä tulee blogille painoa, kiinnostavuutta.

Lähinnä nämä nyt tulivat mieleen. Siis näitä luen. Sitten on sellaisia, joita ennen luin, mutta jotka ovat harventaneet kirjoittamistaan huomattavasti tai en vain muuten enää heitä juurikaan lue.

Mihinkähän järjestykseen näitä mainittuja blogeja laittaisi? Hillmanin kirjoitukset ovat olleet usein erityisen hyviä. Sen tarkemmin en yritäkään laittaa näitä mihinkään järjestykseen. Johan niitä kehuttiin.

Iltalehteenhän on ilmestynyt viime aikoina paljon uusia bloggaajia, tai siltä ainakin tuntuu. Ja tietysti on paljon myös entisiä. Mutta olen kangistunut kaavoihini enkä ole tainnut juurikaan lukea uudempien kirjoittajien juttuja. Ehkä aiheetkaan eivät usein nappaa, vai mikä siinä mahtaa olla syynä. En ole lukenut edes Hjallis Harkimon kirjoituksia, mikä on kyllä jo vähän kumma juttu itsestäkin.

Raporttini Iltalehden parhaista blogeista päättyi nyt tähän.

Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!

Blogit pakolliseksi opintosuoritukseksi kaikille asteille

Tuli esimerkiksi eilen ja taas tänään mieleen, että miksipä ei voitaisi säätää pakolliseksi opintosuoritukseksi laaja, perusteellinen blogeihin tutustuminen ja oma blogituotanto. Blogejahan on esimerkiksi Blogilistalla yli 54000 kappaletta tällä hetkellä, joten valinnanvaraa on. Jokainen voi siitä sitten valita vaikkapa oman aihealueen ja pitää aiheesta esitelmiä siten kuin opettaja määrää. Tietysti opintosuoritukseen kuuluisi oman blogin pitäminen, mielellään useammasta aihepiiristä useamman blogin.

Tämä pakollinen blogiopiskelu ja oma blogiaktiivisuus alkaisi alakoulusta ja jatkuisi ylempään korkeakoulututkintoon asti. Loppukokeeseen kuuluisi muun muassa se, että pitää kirjoittaa annetusta aiheesta kymmenessä minuutissa hyvä ja virheetön blogi, jonka vähimmäispituus voisi olla vaikka tämä mikä tässä nyt on. Laadun osalta tämän ei ole tarkoitus olla esimerkki.

Pakolliselle blogiopiskelulle ja blogitutkinnolle on helppo keksiä, siis ei tarvitse edes keksiä, hyviä aitoja perusteluja. En sitten tiedä, olisiko aito ja hyvä perustelu kuitenkaan sellainen, että muuten blogi esitysmuotona näivettyy. Jos näin kävisi, niin sitten vain kävisi. Todellisuudessa tosin luulen, että ei se ainakaan määrällisesti näivety. Eri asia on, mikä se taso on. Pidinkin enemmän siitä tilanteesta, kun blogeja oli 5000 eli alle kymmenes osa nykyisestä, kun näitä alustojakin on vaikka kuinka paljon nykyään. Toisaalta tällainen toive on osittain osoitus siitä, että oma blogi joutuu koville tässä runsaassa tarjonnassa.

Mutta puoltavien perustelujen lisäksi en pidä mahdottomana, että löytyisi myös lukematon määrä hyviä argumentteja pakollista blogitutkintoa (alakoulusta ylempään korkeakoulututkintoon asti) vastaan tai yksi niin hyvä argumentti että se kumoaa koko ajatuksen. Olenhan sentään avarakatseinen.

Mutta sehän tässä olisi niin mukavaa, että tämäkin blogi saisi huomattavasti enemmän lukijoita, ei välttämättä aitoja ja omasta tahdosta mutta lukijoita kuitenkin, pakon seurauksena, ehkä kymmenkertaisen määrän. Muutenhan tässä uhkaa käydä huonosti, kun kilpailu kovenee, tarjonta lisääntyy ja itseltä loppuvat ideat. Joutuu sitten vain kopioimaan itseään, ja siinä on riski että lukijat huomaavat.

Mikä olisi se puolue, joka lähtisi ajamaan pakollista blogitutkintoa suomalaiseen koulujärjestelmään?

Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!

Mikael Jungner ja otsikko ”Vinkkejä Juha Sipilälle”

Menin demarin sivulle pitkästä aikaa katsomaan, mitä demarilla olisi tarjota lähinnä niin kuin politiikan alueelta. Miksei muultakin alueelta, mutta puoluelehdestä tulee enimmäkseen haettua poliittista tarjontaa.

Eipä siellä mitään niin mielenkiintoista näyttänyt olevan, että olisin viitsinyt klikata. Semmoista aika kuivaahan se sisältö. Mutta sitten blogiosastolta osui Juha Sipilää koskeva otsikko ”Vinkkejä Juha Sipilälle”. Olin juuri lukenut keskustan Verkkoapilasta kansanedustaja Anu Vehviläisen bloggauksen siitä, kun Juha Sipilä oli antanut luvan tulla polvitaipeeseensa potkaistuksi jos rupeaisi muistuttamaan tyypillistä poliitikkoa. Tästä luvanannosta olivat muiden puolueiden edustajat sitten kuulemma pahoittaneet mielensä tai ainakin teeskennelleet pahoittaneensa. Niinpä tuo kilpailevan puoluelehden Demarin samaa aihepiiriä koskeva blogiotsikko ja alkuteksti herättivät kiinnostukseni. Mutta ainoastaan herättivät, ei muuta tällä kertaa.

Klikkasin ainakin neljä kertaa kyseistä juttua ja vielä varmuuden vuoksi eri kohdista, kirjoittajan kuvan kohdalta, kirjoittajan nimen kohdalta, otsikon kohdalta ja tekstin kohdalta, muita vaihtoehtoja en löytänyt. Mutta lukematta jäi bloggaus. Olisi ollut vieläpä kiinnostava kirjoittaja, Mikael Jungner nimeltään. Klikkauksen seurauksena ei löytynyt blogitekstiä eikä muunkaanlaista pakinatekstiä vaan kaupallisia tiedotteita, sellaisia joissa mainostetaan muun muassa seuraa, laskutuspalvelua ja blogin luontiakin taidettiin mainostaa. No ei sekään vielä niin mitään, samahan se on verkkolehdissä yleensä, että ensimmäisinä tulevat esiin mainokset, mutta toisin kuin verkkolehdissä yleensä tässä tapauksessa nuo mainosotsikot tuntuivat jäävän siihen pysyvästi. Vai olinko liian malttamaton. En myöskään havainnut ´sulje´-nappia tai muutakaan ohituskaistaa, joten ei auttanut muu kuin paluu lähtöpisteeseen.

Toivottavasti kaikki poliittisen median kuluttajat eivät ole minunlaisiani vaan käyttävät sitten noita mainosten ja ilmoitusten tarjoamia tuotteita ja palveluita, jotta lehti pärjää. Ilmoitustulot ilmeisesti ovat jatkossakin merkittävä tulonlähde media-alalla, tai mistä minä tiedän. Joka tapauksessa demarin idea on hyvä, ehkä! Siinähän yhdistyvät kaikki osaset kohdalleen: otsikon aihe on mitä kiinnostavin, kirjoittajana on tunnettu henkilö jolla on aina kiinnostavaa sanottavaa, ja näin houkuteltu lukija ohjataan kaupallisiin tiedotteisiin. Onhan se nerokas ansaintalogiikka (meinasi tulla muuten 3 g:tä tuohon). Demari ja demarit, jatkakaa valitsemallanne tiellä forever.

Varmuuden vuoksi vielä huomautan, että olisi ihmeellistä jos tuo ilmoitusten ilmestyminen blogitekstin sijaan johtuisi vain minun käyttöliittymästäni, kun muutenkin olen yrittänyt eliminoida näytöltäni mainoksia minkä olen pystynyt, tosin en ole pystynyt, ei noista käyttöjärjestelmätarjoajan mainoksista pääse mitenkään eroon, niin se on sanoi käyttöjärjestelmä kun yritin. No mennään sitten näillä, ei haita.

Tein vielä yhden testin, klikkasin Tarja Filatovin blogausta tuosta Mikael Jungnerin blogauksen vierestä, ja se klikkaus kyllä vei suoraan blogitekstiin. Jännää kyllä, mutta osoittanee ainakin että ei johdu minusta. Ja vaikka oma säätöni olisi ´mukautetut mainokset´, niin ei kai se mukauttaisi vain joidenkin bloggaajien kohdalla ja joidenkin toisten ei, siis että Mikael Jungnerin bloggauksen kohdalla minulle esitettäisiin mukautettuja tai yleensäkin mainoksia ja Tarja Filatovin bloggauksen kohdalla ei esitettäisi. Eivätkä nuo mainitut mainosaiheet tunnu minulle mukautetuilta paitsi bloginteko, mutta turha sitäkään on meikäläiselle mainostaa, pysyn tässä mikä on.

Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!

Helsingin Sanomat Kuukausiliite, valitkaa myös Suomen huonoin blogi

Enpä tiennyt, että Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen verkkosivulla valitaan Suomen paras blogi. Tuosta Kaasuputki-blogista sellainen yllättävä tieto minulle selvisi.

Menin katsomaan heti tuonne Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen verkkosivulle, olisiko siellä oman blogini nimi. Ei ollut. Hiukan harmitti hetken, olisi se voinut olla ainakin niissä alkupään ehdokkaissa vaikka ei finaaliin olisi päässytkään.

Ehdotan, että seuraavaksi Helsingin Sanomien Kuukausiliite valitsisi Suomen huonoimman blogin. Ja sen tulee olla nimenomaan aktiivisesti päivittyvä blogi, jotta asialla olisi riittävästi mielenkiintoa. Eli liioitellen sanottuna sanomalehtikielellä ”melkein seitsenpäiväinen blogi”. Tärkeää on, että sen valitsee tosiaan Helsingin Sanomien Kuukausiliite kuten Suomen parhaankin blogin, jotta mittari pysyy samana. Siitä vasta mielenkiintoinen lista tulisikin, löytyisi todennäköisesti ”helmiä”.

Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi! Tarkoitan tätä nyt edessäsi olevaa blogia.

Uuden Suomen Puheenvuoro, Aamulehti blogit jne. – miksi en bloggaa niissä?

En bloggaa esimerkiksi sellaisilla valmiilla alustoilla kuin Uuden Suomen Puheenvuoro tai Aamulehti blogit. Nämä kai ovat ne merkittävimmät. Bloggaan siis aivan tai suhteellisen vapaasti vain Bloggerissa. Onhan tuota Uuden Suomen Puheenvuoroa suositeltu, kun siellä saisi äänensä kuuluviin laajemmalle ja varsinkin värikkäitä kommentteja.

No miksi en bloggaa Uuden Suomen Puheenvuorossa tai Aamulehden blogeissa? Luultavasti ainakin siksi, että vaikka sanomisen halua ties mistä syystä milloinkin on, niin minulla ei ole polttavaa tarvetta ja intohimoa saada juuri se oma ääneni hallituksen korviin että tehkääpäs nyt siellä näin kuin minä tahdon. Noin mahtipontista ja itsensä noin vakavasti ottavaa pakotetta minulla ei ole liittyen Suomen ja maailmanpolitiikkaan. Hiukan vähempi riittää. Enkä usko, että nimenomaan omilla bloggauksillani edes laajalevikkisellä alustalla olisi noin suurta vaikutusta yhteiskuntaan. Lämmintä keskusteluahan toki syntyisi runsaasti. Syyni blogata ovat kevyen vaikuttamisuskon lisäksi hiukan kirjavammat. Mutta missään tapauksessa kyse ei ole myöskään terapiasta. Haluanpahan vain olla esillä syystä tai toisesta.

Kävijäliikenne on tosin julmetusti vähäisempää tällaisena villinä ja vapaana bloggaajana kuin olisi Uuden Suomen Puheenvuorossa tai vaikkapa Aamulehden blogeissa. Tässä kohtaa on kai reilua mainita myös demari.fi:n blogit. Ilmeisesti se on aika suvaitsevainen, ja ehkä sielläkin siis voisi blogata, sillä kirjoittaahan siellä ainakin yksi ”pesunkestävä ke…” kuten kirjoittaja kuvaa itseään.

Olen joskus lukenut Puheenvuoron säännöt, ja säännöthän ovat usein haastavaa luettavaa. Siis kun niitä kuitenkin tulee luettua siinä mielessä, että niitä pitäisi sitten myös noudattaa. Ehkä olen tässä suhteessa turhan tarkka ja kirjaimellinen, ja tuo sääntöjen kokeminen haastavaksi johtuu varmaan siitä. Normaalisti mitään sääntöjä missään asiassa ei kai ole tarkoitettu noudatettaviksi niin tarkkaan. Joskus varsinkin kun Uusi Suomi päivittää blogiohjeitaan ja ilmoittaa niistä Puheenvuorossa bloggaajilleen ja näiden kommentoijille, tuntuu että itse en välttämättä pystyisi kyseisiä sääntöjä noudattamaan ja niiden päivityksiä seuraamaan. Kokisin ne rajoittaviksi ja jopa ankariksi. Toki olen aina tyytyväinen, kun Uusi Suomi patistaa nimenomaan kommentoijia esiintymään selvästi omalla henkilöllisyydellään moninaisten nimimerkkiversioiden sijaan. Se on pelkästään hyvä asia. Yleisemminkin kannattaisin oman nimen pakollisuutta blogikommenteissa melkein kaikkialla. Nimenomaan kommenteissahan ne höpsöimmät tapaukset esiintyvät. Samaa toivon tietysti myös bloggaajilta entistä enemmän.

Tärkein syy blogata vapaasti vain Bloggerissa on ehkä kuitenkin se, että omassa blogissani voin halutessani vapaasti, Bloggerin sääntöjen puitteissa, rahasta tai ilman mainostaa tai muuten huvikseni kehua mitä tahansa tuotetta, palvelua, firmaa, ihmistä tai asiaa. Joskushan tulen kehuneeksi esimerkiksi juuri ostamaani jääkaappia nimeltä (toivottavasti ei tarvitse usein) tai jotakin liikettä tai jonkin yrityksen ideaa tai palvelua. Mitä milloinkin. Haluan pitää itselläni vapaan valinnan kaikin tavoin myös jatkossa. Niin ja bloginihan ei ole pelkästään poliittinen, vaan siinä käsitellään erilaisia markkinoita, markkinointia, liiketoimintaa, energiankulutusta, koiranulkoiluttamisen kielteisiä sivuvaikutuksia (kerran tähän mennessä) ja vaikka mitä. Tuskin kuitenkaan usein muotia, sisustusta, ruoanlaittoa, reseptejä, koruja ja mitä niitä onkaan suosikkiaiheita. Niistä joudun pysymään aika kaukana.

On vielä sellainenkin pikku juttu, että en välttämättä ole hyvä aina kirjoittamaan juuri siitä kulloinkin kuumimmasta uutisesta. Tämä johtuu tosin myös siitä, että kyseiset kuumat ja niin sanotusti ajankohtaiset jutut ovat useimmiten tylsiä tai nopeasti puhkikulutettuja. Ne ovat niin tylsiä, että ne menevät helposti ohi. Uuden Suomen Puheenvuorossahan ainakin joskus neuvottiin tai suositeltiin kirjoittamaan juuri pinnalla olevasta aiheesta (en muista tarkkaa sanamuotoa). Tuohon en kyllä pysty alistumaan enkä niin haluakaan. Olen kuitenkin omalta osaltani vakuuttunut, että linjani tässä suhteessa on oikea, suorastaan oivallinen. Joitakin vanhojakin bloggauksiani luetaan yhä uudelleen. On aiheita, jotka näköjään kestävät tai tulevat ajankohtaisiksi yhä uudestaan säännöllisin tai epäsäännöllisin väliajoin.

Bloggaan tästä eteenkinpäin mieluiten omaan lukuun, laskuun ja omaksi hyödyksi, säilyttäen tietyn vapauden (toki Bloggerillakin on sääntönsä kuten sanottu). Kävijäliikenteen ja kommenttien määrässä joudun tällöin tinkimään huomattavasti, mutta yritän pienentää ongelmaa sisällöllä, optimoinnilla (huumorisana ehkä tässä yhteydessä) ja ajoittain myös pessimoinnilla (tämä ei taas ollut huumoria lainkaan).

Ilman Uuden Suomen Puheenvuoroa, Aamulehden blogeja ja muita erityisiä alustoja ei olisi läheskään näin paljon erinomaisia blogeja, kuin nyt on. Kyse oli vain siitä, että minä en satu kirjoittamaan niissä omista henkilökohtaisista syistäni.

Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!

Kolumnisti tai asiantuntija, älä kopioi ideaa käsin enää vuonna 2013

Erityisesti viime aikoina on tullut vastaan lukematon määrä viisaan oloisia kirjoituksia siitä, että suomalaiset yritykset eivät muka osaa kehittää uusia kiinnostavia tuotteita tai eivät osaa markkinoida niitä. Yritän lukea näitä alkuun aina niin lupaavia kirjoituksia vilpittömän uteliaana, mitähän sieltä tulee. Enimmäkseen tyhjää sieltä tulee. Yritysten ideaköyhyyttä voivottelevia kirjoituksia vaivaa juuri se, mistä ne yrityksiä kritisoivat. Ne eivät juurikaan tarjoa lukijaa herättävää konkreettista ideanpoikasta.

Ajankohtaan sopien, eikö näitä kirjoittajia voisi leikisti syyttää kopioinnista. Jos joku onkin kerran saanut mielestään tuoreen oivalluksen siitä, että suomalaisilla yrityksillä ei olisi taitoa kehittää ja markkinoida, pitääkö kaikkien muiden kopioida tuo väite tuhanteen kertaan. Jos kuitenkin on pakko kopioida, sitä ei kannata tehdä nykyään enää käsin raapustamalla alusta loppuun sama teksti-idea.

Minulla ei ainakaan ole kanttia väittää, että suomalaiset yritykset olisivat erityisen huonoja tuotekehittäjiä ja markkinoijia. Ei tuo teema ainakaan siinä määrin inspiroi, että viitsisin siitä sepittää jonkin näennäisoivaltavan tyhjänpäiväisyyden. Pointti on se, että jos sanoo että suomalaiset yritykset ovat ideaköyhiä ja toistensa kaltaisia, niin jossakin vaiheessa pitää sitten tuoda jokin oma mielellään konkreettinen idea. Ymmärrän toki lämpimikseen kirjoittamisen merkityksen myös tämän aiheen osalta, mutta miksi jättää luovaa panostaan aina siihen kun voisi nostaa tasoa pienellä ponnistelulla jos kerran resursseja omasta mielestä tuntuu olevan.

Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!

Kirjoittajilta karkasi vihainen mopo päin kokoomusnuoria ja Susanna Koskea

En ole taipuvainen tarttumaan kuumana velloviin enkä varsinkaan henkilöpainotteisiin aiheisiin. Ne voisikin jättää aivan hyvin parille Iltalehden kolumnistille. Se, että itse en niihin herkästi tartu, johtuu vain siitä että en ole usein edes huomannut moisia aiheita. Ne ovat yleensä tylsiä eivätkä liity juuri mihinkään laajempaan ja mielenkiintoiseen.

Aika monta päivää sitten kuitenkin tartuin aiheeseen kokoomusnuoret, koska siinä oli yleisempää kiinnostavuutta. Kirjoitin siis aiheesta blogissani minäkin. Aika pian tuon jälkeen rupesin kuitenkin ihmettelemään, kuka viitsii enää jankuttaa samasta aiheesta. Jotkut yrittivät saada siitä irti vielä kerran ja taas kerran jotakin väkinäistä. Ala-arvoista. Mutta miten tässä kävikään? Nythän se mopo vasta karkasikin. Uusi vaihde on päällä. Nyt lähinnä vihaiset vasurit ja vihreät keksivät jos vaikka mitä Susanna Koskesta ja kokoomusnuorista. Eilen luin erästä aikaisemmin hyvänä pitämääni blogia valitettavasti tästä samasta aiheesta. Äsken luin jonkun vihreän nokkeluuden saman aihepiirin ympäriltä. Mutta näitä samanhenkisiä näennäiskriittisiä ja vastenmielisen negatiivisia ja joissakin tapauksissa ylipitkiä jankutuksia on tullut viime päivinä vastaan tosiaan muitakin. Näitä ei kannata vahingossakaan lukea enää senkään takia, että tuo äärimmäinen negatiivisuus voi vaikka tarttua. No ei kai se tartu meikäläiseen, vaan antaa pikemminkin rokotuksen siihen, etten itse sortuisi oman kuvitellun nokkeluuteni ja älykkyyteni epäsuoraan tai suoraan korostamiseen ja muiden alentamiseen ja muuhun mustaan itsekeskeisyyteen omassa blogissani.

Juuri tuo oman älykkyytensä ja muiden tyhmyyden ja sivistymättömyyden (kaikki edelliset lainausmerkeissä) korostaminen on alkanut nousta blogeissa kohtuuttomiin mittoihin. Ei koske tosiaankaan vain kokoomusnuorten ympärillä pyörivää keskustelua. Tähän näyttää sortuvan valitettavan moni. Kirjoitajansa omahyväisyyden paljastavia sanontoja ovat sellaiset kuin ”Kaikki järkevät ihmiset…”, ”Itseään sivistyneenä pitävien luulisi jo tajuavan…”, ”Olen itse arkijärjellä ajatteleva…”.

Ehkä tuollaiset kirjoittajat eivät tunnista omaa negatiivisuuttaan ja omahyväisyyttään, mutta jos sattuvat tunnistamaan niin voisivat vaihtaa osan itsekeskeisyydestään ja omahyväisyydestään myönteisyyteen ja rakentavuuteen. Eikös se olisi jo hallitusohjelmankin mukaista, ja senhän mukaan meillä mennään eiks niin. Mutta ihan vakavana sanoo, että eivät positiivisuus ja rakentavuus merkitse vielä yltiöpositiivisuutta tai epäkriittisyyttä. Päinvastoin positiivisuus ja toisten edes periaatteellinen arvostaminen ovat suotavia asioita. Eivätkö ole vai? Vihamielisyyttä ja muiden halveksuntaa ei kannata yrittää pukea kriittisyyden ja älyllisyyden kaapuun. Tuo kuulostaa nyt papilta, mutta so what.


Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!

Jos yllä oleva sepustukseni otti päähän, kerro se jos suinkin uskallat. Tietysti sekä hyvät että pahat kommentit ovat yhtä tervetulleita, mutta paha kello on siitä kätevä että se kuuluu kauemmas. Näin on linjannut yksihenkinen brändityöryhmäni.

Onko muka negatiivinen bloggaaja älykkäämpi kuin positiivinen?

On taas alkanut näkyä mielipiteitä, joiden mukaan olemme liian negatiivisia. Ei kai kaikki mutta moni kuulemma. Tämä koskee myös sosiaalista mediaa ja samalla varmaan myös bloggaajia. Yritän itsekin muistaa välillä, etten sortuisi pelkkään arvosteluun. Niinpä sitä sitten joskus heittää jotakin positiivista ja vaikkapa kehuu jonkun aikaansaannoksia tai osoittaa muulla tavoin myönteistä huomiota jollekin taholle. Eikä se ole mitenkään vastenmielinen tehtävä. Päinvastoin siinä tuntee jopa hetkellisesti ylittävänsä itsensä, kun sellaiseen positiivisuuteen yltää aivan aidosti. Nyt on reilu tilaisuus antaa tunnustus. Sitäkin mieluisampaa se on, kun samalla voi vetää kotiin päin paikallishengessä.

Jyväskylä ottaa käyttöön tosi tyylikkään näköiset bussit ensi vuonna. Kaupunki on tehnyt erinomaisen diilin. Nimittäin tarjouskilpailun bussin ulkoasusta ja muusta ilmeestä voitti jyväskyläläinen Mainostoimisto Zeniitti sopivalla hinnalla. Hommassa on siis mennyt kaikki nappiin meidän jyväskyläläisten kannalta. Tällaista meininkiä Jyväskylään saa tulla lisää. Muutenkin bussihankkeessa vaikuttaa olevan myönteinen, palveluhenkinen ja luova vire päällä.

Tässä nyt se kaipaamasi linkki. Hoksasitko?
http://www.jyvaskyla.fi/liikenne/uutinen/1/0/63104


Lue myös muita tämän blogin kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!

Todellinen verkkokansalainen

Mitä kommentoisi aivan ensimmäiseksi todellinen verkkokansalainen, jos kertoisin hänelle että sain juuri turpaani? Todellinen verkkokansalainen kommentoisi: ”Olisiko linkkiä?”


Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!

Piilomainonta reidet peitettyinä

Nyt ne lehdet ovat keksineet hyvän mainosidean, joka samalla palvelee ihmisiä välittömästi. Yle uutisoi, että lehdillä on tarrakampanja, jossa ne jakavat postilaatikkoon tai oveen kiinnitettäviä tarroja, joissa lukee ”Ei mainoksia. Vain lehdet, kiitos”. Tämähän on fiksua. Kehittäkää firmat muutenkin tämäntasoista menekinedistämistä lisää.
http://yle.fi/uutiset/lehdet_kayvat_tarrakampanjalla_suoramainonnan_kimppuun/6745315

On ruvennut vaikuttamaan yhä enemmän siltä, että ainakin Suomessa, muista en tiedä, lisääntyy koko ajan mainonta- ja markkinointikielteisyys. Blogien lukijatkaan eivät pelkää enää mitään niin paljon kuin sitä, että sattuvat mahdollisesti näkemään joskus mainoksen blogissa. Lisäksi ollaan niin julmetun epäileviä ja huolestuneita bloggaajan kirjoitusmotiiveista. Tässä on jo jotakin ahdasmielistä ja pelokasta suorastaan. Tosin asiassa saattaa, siis saattaa, osansa olla kaupallisella medialla, kun ovat ehkä alkaneet pitää jopa blogeja kilpailijoinaan mainosmarkoista (hah tahallinen/ennakoiva tuo ´markka´). Nyt sitten virastot ja järjestöt puuhaavat joitakin blogimainosohjeita eivätkä ole kysyneet edes minulta. No minä en toistaiseksi ole kyllä mainostanutkaan. Mutta minua bloggaajana ei edusta mikään taho; en ole antanut millekään taholle valtuutusta siihen. No kaipa tai ainakin toivottavasti tuo mainontaohjeiden väsäily koskee mainostajia eli mainostavia firmoja, mutta jos bloginpitäjiä, niin se on sitten käsittämätöntä puuttumista toisten asioihin.

Miten kuvitellaan nykyään saatavan jotakin kaupaksi, jos ei kohta voida harjoittaa markkinointiviestintää. On vanhanaikaista kuvitella, että tuote myy itsensä kunhan se ensimmäinen käyttäjä tykkää siitä ja kertoo fb-kavereilleen. Tämä vaatimattomuus kaunistaa –periaate toimi ehkä jotenkin joskus, kun oli pulaa tuotteista, mutta ei tosiaan enää. Poikkeuksena tästä olisi asuntokauppa, mutta se taas on sössitty muulla tavalla. Nimittäin pieniä asiallisia yksiöitä asiallisilta paikoilta menisi kaupaksi vaikka kuinka paljon, kun vain joku ilmoittaa että sellainen on tarjolla. Siinä onkin kumma tapaus, että kun kerrankin menisi kaupaksi heittämällä, niin ei ole tarjontaa. Toki tuo tarjonnan puute juuri on yksi ylikysynnän syy, mutta varaa olisi todella lisätä tarjontaa rutkasti kuten sanotaan.

Mainontaan ja markkinointiviestintään pitää ruveta suhtautumaan kuluttajien piirissä paljon iloisemmin ja myönteisemmin. Siitä voisi tehdä oikein kansalaisliikkeen, ”Iloiset markkinointiviestinnän vastaanottajat”. Tarkoitan tässä asennetta mainontaa kohtaan. Eri asia on se, että siitä huolimatta moni kuten meikäläinen voi kieltää mainospostin jakamisen luukkuunsa. Omalla kohdallani siinä on kyse vain siitä, että tuntuisi haaskaukselta kuljettaa näitä mainoksia ulkoa sisään ja saman tien ulos. Siinä ei siis ole kyse mistään tiukkapipoisuudesta eikä kielteisestä asenteesta markkinointia kohtaan. Ja mainoskieltohan ei merkitse ilmaislehtien kieltämistä.

Nyt on pakko kysyä kuluttajaviranomaisten ja markkinointijärjestön (huumorintajuista) neuvoa ennen kuin teen mitään laitonta. Nimittäin Japanissa on kuulemma keksitty uudenlaiseksi mainosalustaksi nuorten naisten reidet, mikä on erinomainen innovaatio.
http://www.marmai.fi/uutiset/japanissa+mainoksia+liimataan+jo+nuorten+naisten+reisiin/a2195767
Kun Suomen olisi jälleen hyvä kopioida Japania jossakin hyvässä ja olla siten taas Pohjolan Japani, olisiko sallittua että esimerkiksi minä miehenä myisin reisipintaani piilomainonnalle? Piilomainontahan se on viime aikoina juuri eniten moralisointia nostattanut. Eikös kuitenkin tässä tapauksessa nimenomaan piilomainonta olisi jopa suotavaa?

Lue myös blogin muita kirjoituksia, joita on jo satoja!

Jos väität jotakin, ilmaise se "suoraselkäisesti"

Otan käsittelyyn erään tavan, jota moni käyttää ”väittäessään” jotakin. Jotkut kirjoittajat ja puhujat aloittavat usein lauseensa: ”Väitän että”. Jälleen luin erästä kirjoitusta, jossa kirjoittaja esittää ”varmoja” mielipiteitään käyttämällä tätä epävarmuuden paljastavaa aloitusta ”Väitän että”.

Jos haluaa väittää jotakin, pitää todellakin uskaltaa esittää väite niin kuin se on ollut tapana esittää eikä kierrellä ja kaarrella. Jos siis haluaa ja aikoo esimerkiksi väittää, että tietyillä veromuutoksilla saavutetaan tiettyjä muutoksia kansantaloudessa, ei pidä käyttää sanamuotoa ”Väitän että muuttamalla verotusta…” vaan pitää sanoa suoraan esimerkiksi: ”Muuttamalla verotusta X:sti lisätään bruttokansantuotetta Y prosenttia.” Tuo oli siis kuvitteellinen esimerkki. Olennaista tässä on, että jos väittää niin sitten todellakin väittää rehellisesti ja suoraselkäisesti eikä ole vain väittävinään.

Jos muodikkaasti ja niin julmetun ”varmasti” sanoo tai kirjoittaa ”Väitän että”, ”väittäjä” vain ilmaisee olevansa jotakin mieltä. ”Väitän että” on pelkkä takaportti, jolla vältetään vastuu ”väitteen” todenperäisyydestä. Sen kuulee omissa korvissaankin, että ”Väitän että” ei ole mikään rehellinen väite, vaan se on pelkkä näkemys tai mielipide. Takaportin lisäksi ”Väitän että” onkin keino, jolla puhuja tai kirjoittaja yrittää antaa vakuuttavan ja jämäkän vaikutelman. Mutta lopputulos on kaikkea muuta. Se on itse asiassa päinvastainen. ”Väitän että” on säälittävä tapa olla olevinaan varma jostakin, josta ei kuitenkaan ole läheskään varma. Siinä yleensä yhdistyvätkin kova halu vaikuttaa toisten mielipiteisiin ja epävarmuus puheena olevasta asiasta. Ikävä ristiriita siis sanojan itsensäkin kannalta.

”Väitän että” -sanamuoto kuulostaa siltä, kuin henkilö kuvailisi ajatuksiaan ja sanomisiaan itsensä ulkopuolelta, ulkopuolisena kertojana. Miksi ”Väitän että”-ihmiset eivät käytä reilusti sanamuotoa ”Mielestäni” tai ”Olen vahvasti sitä mieltä että” tai ”Vakaa käsitykseni on että” tai muuta luontevaa ja konstailematonta ilmaisua?

Lue myös blogin muita kirjoituksia. Niitä on jo satoja.

Kirkosta eroaminen – pois negatiivisuus ja dramatiikka

Nyt on kohistu taas yhdestä aiheesta aivan turhan paljon. Tosin se ei haittaakaan, sillä riittäähän siitä huolimatta myös kiinnostavaa luettavaa.

Edellä todettuun liittyen, viime päivinä on ilmeisesti erottu jälleen kirkosta näkyvästi ja julkisesti, mikä sinänsä ei ole kovin kiinnostavaa. Mutta siinä yhteydessä usein toistetut sanonnat ´erota kirkosta´ ja ´kirkosta eroaminen´ ovat ylen dramaattisia, negatiivisia ja jopa vanhanaikaisia. Tosin negatiivisuudella ja dramaattisuudella saadaan aikaan voimakas julkisuusvaikutelma, mikä on tietysti tarkoitus. Mutta varsinkin yksityiselämässä voisi vaihteeksi kokeilla positiivisuutta tuon ´kirkosta eroamisen´ yhteydessä. Nimittäin eräs hyvin tuntemani henkilö meni aikanaan kirkkoherranvirastoon (ilmeisesti se oli silloin tuonniminen kuten lienee edelleenkin) ja ilmaisi asiansa positiivisesti, epädramaattisesti ja ennen kaikkea rakentavasti. Hän sanoi, että haluaa ´siirtyä väestörekisteriin´. Sen kummemmasta ei ole kyse, vai onko? Kokeile sitä.

Lue myös blogin muita kirjoituksia. Niitä on jo satoja. Kun olet lukenut kaikki blogimerkinnät, on sinulta kulunut paljon aikaa laadukkaasti.

Hallitus ja media ansaitsevat nyt täydellisen työrauhan ja keskittymisen

Olen tullut lopultakin siihen ajatukseen, että päättäjille ja päättäjien toimintaa seuraaville tiedotusvälineille tulisi antaa viimein täydellinen työrauha. Toivomukseni koskee myös netissä kirjoittavia ja siten tietysti myös itseäni mitä suurimmassa määrin.

Vaikka nettikirjoittelun ei äkkiseltään luulisi kuuluvan päättäjiemme korviin edes vaimeana kohinana, niin ilmeisesti se on kuitenkin ruvennut heitä jossakin määrin kuormittamaan. Siitä huolimatta uskon, että esimerkiksi hallitus on kyennyt määrätietoisesti keskittymään Euroopan ja Suomen haasteiden kaikinpuoliseen ratkaisemiseen parhain päin. Meidän pitää luottaa tähän ja miksi emme luottaisi. Työ on vaativaa ja pitkäjänteistä, eikä tuloksia voi saavuttaa yhdessä yössä. Muutama siihen menee väkisinkin.

Vaikka siis luotan siihen, että hallitus ja muut keskeiset tahot eivät anna nettikohinamme turhaan häiritä jos ollenkaan, olisi hyvä kirjoitella täällä verkossa vähemmän ja ennen kaikkea varovaisemmin ja myötäsukaisemmin. Hetkeksi voisimme unohtaa Kreikan vakuudet ja arvonlisäverot ja luottaa siihen, että kyllä ne tulevat hoidetuiksi Suomen kannalta tuottoisasti ja kansalaisten kannalta tasapuolisesti. Erityisesti ruuan arvonlisäveron osalta on syytä unohtaa itsekäs ajattelu. Tämän osoitan varsinkin niille, jotka ovat pitäneet ääntä (lue pihinää) vähemmän varakkaiden ihmisten ostovoimasta. Olen tähän myös itse valitettavasti yrittänyt syyllistyä, ja voitte uskoa että kadun sitäkin vähää puuttumista aiheeseen.

Enemmän kuin päättäjien työrauhasta olen huolissani työssään ahkeroivan median työrauhasta. Kuten kaikki tiedämme, nyt ovat haastavat ajat ja mediataloilla on monenlaisia kysymyksiä ratkaistavanaan. Mutta ne kyllä selviävät niistä entistä vahvempina, kunhan me yleisönä tuemme niitä siinä emmekä ainakaan häiritse niiden ponnisteluja esimerkiksi nettikirjoittelulla. Meidän on syytä antaa kaikki tukemme medialle siinä, että se puuttuu tarvittaessa hyvinkin kriittisesti päättäjien tekemisiin. Tiedotusvälineet ja tiedotusväki tekevät ahkerasti kyseistä työtä, koske se on osa heidän ammattikuvaansa. Niinpä esimerkiksi meidän nettikirjoittelijoiden ei ehkä kannattaisi tähän puoleen niin hanakasti puuttua.

Tärkeintä on aina muistaa, että kansalaiset ja tiedotusvälineet ovat samalla puolella. Voimme olla vakuuttuneita siitä, että tiedotusvälineet tarkastelevat asioita aina kansalaisten hyvän kannalta ja toimivat juuri sen mukaisesti. Sillä tavalla media (ei some) vahtii sitä, että päätöksentekoon kuuluu lopulta aina kansalaisten ääni. Tämä yksinkertainen totuus on nyt päässyt unohtumaan. Tosin rehellisyyden nimissä on sanottava, että sittenkin yllättävän vähän netissä kritisoidaan mediaa. Olen jopa hämmästynyt, että tässä kohtaa vallitsee niin seesteinen tila, kun esimerkiksi Kreikan vakuuksista tai muista poliittisista asioista keskustellaan jatkuvasti. Olen luottavainen sen suhteen, että aika pian laskeutuu seesteisyys myös vakuuskysymyksen ylle. Aikansa ihmiset pölisevät käyttäen voimakastakin kieltä, mutta kyllä pölinä ja värikkyys laantuvat pikku hiljaa.

Lyhyesti tärkein ohjeeni on nyt, että ennen kaikkea meidän pitää antaa rauha medialle. Vaikka joskus ehkä tekeekin mieli sanoa oma sanansa, niin kannattaa malttaa mielensä. Tunne menee kyllä ohi. Sen sijaan juuri nyt on hyvä blogata esimerkiksi kesästä, vaikkapa siitä mitä kullekin tulee mieleen sanasta kesä tai sanasta Kreikka tai sanaparista kesän lehdet. Ulkoilusta pitävänä neuvon kuitenkin, että varsinkaan kesällä lehtiä ei kannata mennä liikaa hypistelemään eikä varsinkaan rypistelemään vaan niiden pitää saada tehdä rauhassa työtään ennen syksyä.

”Mustasukkaiset” bloginsa vartijat ja ”kaltoin kohdellut” kommentoijat

Aika paljon saa lukea blogeista bloggaajien valitusta, aiheetonta tai aiheellista, että sejase (eli joku toinen) bloggaaja on estänyt tältä kommentoinnin blogissaan. Kyseisenlainen touhu vaikuttaa kaiken kaikkiaan kummalliselta. Herää kysymys, kummassa on vika. Niin ikään herää ajatus ahdasmielisyydestä, rajoittuneisuudesta, epäaikuismaisuudesta jollakin taholla, mutta millä taholla, sitähän on vaikea sanoa ellei tarkasti tutustu kyseisten bloggaajien ja kommentoijien tuotoksiin.

Siihen en siis edes yritä ottaa kantaa, piileekö omituisuus niissä jotka estävät joiltakin kommentoinnin blogissaan vai kommentoijissa joilta on kommentointi estetty. Mutta eihän tämä kokonaisuudessaan mitenkään fiksua yleisvaikutelmaa anna. Lisäksi muutamat samat bloggaajat enemmän tai vähemmän toistuvasti vahtivat pikkumaisuuteen asti sitä, miten heidän blogeissaan saa kommentoida. Jopa asiallisen tuntuisesta kommentista bloggaaja saattaa tulla komentelemaan, että täällä ei sitten puhuta mitään siitä ja siitä asiasta ja pysytään sitten tiukasti tietyssä asiassa tai tietynlaisessa esitystavassa.

Yllä kuvattu ei koske itseäni millään tavalla kommentoijana tai bloggaajana, sillä esimerkiksi kommentointini on nykyään minimaalista enkä myöskään ole osallistunut esimerkiksi Uuden Suomen Puheenvuoroon. Ainoastaan ilmiönä tuollainen ”mustasukkainen” oman blogin vahtiminen ja vastaavasti mahdollinen kommenttihäiriköinti (ja valittaminen että minut on torjuttu) pistävät silmään. Bloggaajat nyt kuitenkin ovat käsittääkseni valtaosin hyvinkin aikuisia henkilöitä.

Oman blogin pikkumaisessa vahtimisessa voi olla osittain kyse jostakin jämähtäneestä blogietiketistä, jossa oma blogi on jonkinlainen oma pieni hiekkalaatikko tarkkoine käytössääntöineen. Itse pidän lukijana enemmän rennosta tyylistä kuin niuhottamisesta, mutta voihan se olla makuasia.

Missään tapauksessa en tarkoita ”mustasukkaisilla" bloginsa vartijoilla tai ”niuhottajilla” niitä, jotka esimerkiksi tekevät heti selväksi kommentoijille että oma kuva pitää olla esillä. Tuohan on hyvin kannatettava käytäntö. Ei ole mitään kritisoitavaa siinä, että pyrkii pitämään keskustelun niin sanotusti uskottavana ja siedettävänä käytettävissä olevin keinoin.

Toivottavasti itseltäni ei mopo karkaa blogatessa

Luin jälleen blogikirjoituksen, jossa esitetään railakkaan kielteinen näkemys eräästä puolueesta. Kirjoittajalla näyttää olevan tuota näkemystä paljon, ja sitä tuntuu tulevan paineella.

En sitten itse muuten kuulu mihinkään puolueeseen ja suhtaudun hyvin tarkkaillen siihenkin puolueeseen, johon jotenkin ehkä voisin kuvitella joskus liittyväni. Mutta mikään sisäinen pakko minulla ei ole yrittää liittyä mihinkään puolueeseen milloinkaan. Tästä näkökulmasta siis luin tuota kirjoitusta ja luen muita poliittisia kirjoituksia.

Ja sitten vielä tässä välissä, lähteistä muistuttaville herroille ja mahdollisesti rouvillekin sanottakoon, että usein mainitsen selkeät lähteet jos niitä on vaikkakin olen tullut hiukan epätarkemmaksi sen suhteen. Mutta sitä en todellakaan aio paljastaa, mitä nimenomaista blogikirjoitusta tuossa edellä tarkoitan eli mikä blogikirjoitus osaltaan herätti tämänkertaisen ajatukseni. Vaikka tuon ”lähteen” esille tuominen lisäisikin kirjoitukseni antia, en sitä kerro. Nimittäin minua ei huvita kokeilla kenenkään nahan herkkyyttä, kun ei tästä bloggaamisesta palkkaakaan saa mahdollisen ylimääräisen jännityksen vastineeksi. Ja toiseksi ajatus, joka minussa heräsi jälleen tuon erään kirjoituksen johdosta, on herännyt jo aikaisemmin ihan noin yleisesti, eikä sillä siten ole varsinaista lähdettä. Ja lisäksi lähteistä muistuttelijat (tosin ei minulle ole tultu sanomaan) nähdäkseni korostavat lähdeviitteen merkitystä siten, että lähteen mainitsemisella huomioidaan positiivisessa hengessä teksti, josta oma ajatus sai alkunsa. Näin ollen ei kai ole tarkoituksenmukaista, että julkisesti kritisoisin jonkun bloggaajan mielipiteenesittämistapaa mahdollisesti vastoin tämän tahtoa. Olisihan se nurinkurista.

Itse asiaan poiketakseni se suuri ajatukseni on seuraava: Suhteessa siihen, miten ”railakkaita” ja suorasukaisia ajatuksenvirtoja blogeista saa lukea silloin tällöin esimerkiksi jonkin puolueen edustajista, olen tyytyväinen siihen että itselleni ei juurikaan ole tullut bloggauksistani jälkeenpäin tunnetta, että karkasikohan minulta nyt mopo julkiseen verkkoon vai eikö karannut. Sellaista epätietoisuutta ja jännitystä en todellakaan kaipaa enkä ymmärrä edes olla pahoillani siitä että en kaipaa.

Tosin eihän kyse tarkkaan ottaen ole mopon karkaamisesta silloin, kun railakkaita ja henkilöön ja esimerkiksi kannattajakuntaan kohdistuvia suorasukaisuuksia laukova täysin tarkoituksella sanoo sen minkä sanoo. Hänhän ei kadu sanomisiaan vaan on juuri niiden sanojen ja sanomistapojen takana. Sen sijaan kyseisissä kirjoituksissa on paljon sellaisia, joita minä katuisin jos jostakin syystä olisin päästänyt sellaisen ulos. Tätä tarkoitan mahdollisella mopon karkaamisella.