Ei-sosiaalisen median osalta käsitykseni maailman asioista on yhä enemmän otsikoiden varassa. Se johtuu kahdesta seikasta. Ensinnäkin yleisesti juttutarjonnan lisääntyessä minusta on tullut niin pilalle hemmoteltu, että yhä enemmän selaan vain otsikoita mutta en lue muuta tekstiä. Ikään kuin söisin koko ajan karkkia, joka ei vaan jaksa säväyttää kuten sama karkki ennen. Toiseksi, hiukan ristiriitaisesti edelliseen nähden, niin sanottujen kovien tai kovahkojen maksumuurien lisääntyessä jätän yhä enemmän juttuja lukematta, koska en maksa. Nämä kaksi syytä liittyvät tietenkin toisiinsa, sillä ennen jopa kokonaisen lehden tilaaminen oli aivan erityinen juttu kun taas nykyään ei meinaa viitsiä lukea ilmaiseksi edes yksittäistä juttua vaikka otsikko olisi vähän räväkkäkin.
Mutta tuossa myöhemmin linkissä on jo sellainen juttu, että enpä olisi uskonut edes Ranskan vaalienaikaisesta menosta sellaista, mutta pakko se nyt on uskoa. Niinpä taidan lukea jutusta muutakin kuin otsikon, kunhan ensin juon kahvia, syön jotakin, käyn lenkillä ja vielä sen jälkeen ihmettelen muutaman tuttavan kanssa puhelimessa että hohhoijaa, kaikenlaista: (HS).
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaminen. Näytä kaikki tekstit
perjantai 19. toukokuuta 2017
sunnuntai 2. huhtikuuta 2017
Olenkohan ymmärtänyt väärin sanan ”fakta”?
Nykyään on tullut muotisanaksi ”fakta”: ”Kyllä fakta on tämä.” ”Tämä on fakta.” ”Faktahan on se, että - -.” Tällaisilla ilmauksilla sanoja tarkoittaa, että kyllä totuus on tämä eli että asia on näin.
Jostakin kaukaisilta kouluajoilta tai mistä minulle on jäänyt käsitys, että fakta-sanan merkitys olisi sinänsä neutraali sen suhteen, mikä on tiedon varsinainen sisältö eli että onko jokin asia niin tai näin. Olen ymmärtänyt, että faktalla, faktatiedolla, tarkoitetaan vain seikkaa, jossa ei ole kyse makuasiasta, arvostuksista tai mielipiteestä vaan jossa kyse on yksiselitteisestä asiasta, kuten ikä, pituus, paino. Kyse olisi siis tiedon luonteesta.
Ihmeekseni kuitenkin huomasin, että kaikki verkosta löytämäni selitykset sanoille fakta, tosiasia, tosiseikka kallistuvat ainakin epämääräisesti siihen suuntaan, että fakta-sanalla tarkoitettaisiin todellakin suurin piirtein samaa mitä ihmiset sillä puheessaan ja kirjoituksessaan tarkoittavat, eli että fakta-sana sinällään tarkoittaisi suurin piirtein samaa kuin totuus, todellinen asiantila. Toki ehkä usein näin sanova itse ajattelee, että kyseessä on asia joka on selkeästi määriteltävissä, laskettavissa tai muuten yksiselitteisesti ratkaistavissa että näin on. Eli siinä mielessä puhuja ainakin kuvittelee puhuvansa faktatyyppisestä seikasta eikä (muka) mielipiteestään. Mutta kuitenkin edelleen puhuja käyttää fakta-sanaa synonyymina todelle, eli että kyllä tosi on näin. Mutta kuten sanoin, itse olen joskus tullut siihen käsitykseen että fakta-sanalla tarkoitetaan vain asiatyyppiä eikä sitä onko jokin totta vai ei. Puhumattakaan siitä, että sillä tarkoitettaisiin että ”kyllä punainen on kauniimpi kuin sininen”. No, kai meillä löytyy ammattikuntia, jotka voivat mielestään sanoa totuutena, että punainen on kauniimpi kuin sininen.
Tosin kun esimerkiksi EU tai mikä tahansa taho julkaisee tietoja itsestään sentyylisellä otsikolla kuin esimerkiksi Faktatietoja EU:sta, niin kyllähän siinä faktatieto-sanaa ikään kuin käytetään merkityksessä, että kyse on yksiselitteisistä tiedoista eikä näkemyksistä. Mutta herää kysymys, että kun näiden ”faktatietojen” avulla kuvataan vaikkapa EU:n historiaa ja EU:n kehittymistä ”sellaiseksi kuin se on”, niin riittääkö niin massiivisessa tehtävässä maltti pysyä faktatyyppisissä tiedoissa, vai tuleeko mukaan helposti myös näkemyksiä tai toivottuja mielikuvia.
Selkeää olisikin käyttää ihan suomeksi sanoja ”totuus”, ”tosi”, ”totta” tai muita selkeitä ilmauksia, kun halutaan sanoa, että asia on näin. Sitten olisi hyvä perustella, että miten niin, esittää vaikkapa looginen päättely. Tai sitten myöntää suoraan, että ”olen sitä mieltä, että näin on”, eikä piiloutua fakta-sanan taakse. Fakta-sanan käyttö nykyään kuulostaa siltä, kuin sanoja löisi nuijalla kuulijoiden tai lukijoiden päähän että uskokaa tämä. Selvästi siitä on tullut tyylikeino, mikä on omituista. Sillä jos kerran asia on totta eli ihminen on vaikka 180 senttimetriä pitkä, niin eihän sen tiedon perillemenossa pitäisi olla mitään junttaamista tai retoriikan tarvetta.
Jostakin kaukaisilta kouluajoilta tai mistä minulle on jäänyt käsitys, että fakta-sanan merkitys olisi sinänsä neutraali sen suhteen, mikä on tiedon varsinainen sisältö eli että onko jokin asia niin tai näin. Olen ymmärtänyt, että faktalla, faktatiedolla, tarkoitetaan vain seikkaa, jossa ei ole kyse makuasiasta, arvostuksista tai mielipiteestä vaan jossa kyse on yksiselitteisestä asiasta, kuten ikä, pituus, paino. Kyse olisi siis tiedon luonteesta.
Ihmeekseni kuitenkin huomasin, että kaikki verkosta löytämäni selitykset sanoille fakta, tosiasia, tosiseikka kallistuvat ainakin epämääräisesti siihen suuntaan, että fakta-sanalla tarkoitettaisiin todellakin suurin piirtein samaa mitä ihmiset sillä puheessaan ja kirjoituksessaan tarkoittavat, eli että fakta-sana sinällään tarkoittaisi suurin piirtein samaa kuin totuus, todellinen asiantila. Toki ehkä usein näin sanova itse ajattelee, että kyseessä on asia joka on selkeästi määriteltävissä, laskettavissa tai muuten yksiselitteisesti ratkaistavissa että näin on. Eli siinä mielessä puhuja ainakin kuvittelee puhuvansa faktatyyppisestä seikasta eikä (muka) mielipiteestään. Mutta kuitenkin edelleen puhuja käyttää fakta-sanaa synonyymina todelle, eli että kyllä tosi on näin. Mutta kuten sanoin, itse olen joskus tullut siihen käsitykseen että fakta-sanalla tarkoitetaan vain asiatyyppiä eikä sitä onko jokin totta vai ei. Puhumattakaan siitä, että sillä tarkoitettaisiin että ”kyllä punainen on kauniimpi kuin sininen”. No, kai meillä löytyy ammattikuntia, jotka voivat mielestään sanoa totuutena, että punainen on kauniimpi kuin sininen.
Tosin kun esimerkiksi EU tai mikä tahansa taho julkaisee tietoja itsestään sentyylisellä otsikolla kuin esimerkiksi Faktatietoja EU:sta, niin kyllähän siinä faktatieto-sanaa ikään kuin käytetään merkityksessä, että kyse on yksiselitteisistä tiedoista eikä näkemyksistä. Mutta herää kysymys, että kun näiden ”faktatietojen” avulla kuvataan vaikkapa EU:n historiaa ja EU:n kehittymistä ”sellaiseksi kuin se on”, niin riittääkö niin massiivisessa tehtävässä maltti pysyä faktatyyppisissä tiedoissa, vai tuleeko mukaan helposti myös näkemyksiä tai toivottuja mielikuvia.
Selkeää olisikin käyttää ihan suomeksi sanoja ”totuus”, ”tosi”, ”totta” tai muita selkeitä ilmauksia, kun halutaan sanoa, että asia on näin. Sitten olisi hyvä perustella, että miten niin, esittää vaikkapa looginen päättely. Tai sitten myöntää suoraan, että ”olen sitä mieltä, että näin on”, eikä piiloutua fakta-sanan taakse. Fakta-sanan käyttö nykyään kuulostaa siltä, kuin sanoja löisi nuijalla kuulijoiden tai lukijoiden päähän että uskokaa tämä. Selvästi siitä on tullut tyylikeino, mikä on omituista. Sillä jos kerran asia on totta eli ihminen on vaikka 180 senttimetriä pitkä, niin eihän sen tiedon perillemenossa pitäisi olla mitään junttaamista tai retoriikan tarvetta.
sunnuntai 19. maaliskuuta 2017
Aamulehti kertoo, että Jethro Rostedtin mielestä vingutaan
Iltalehden (iltalehti.fi) kautta Aamulehteen (aamulehti.fi) ”kulkeutuneena”, kun mainittiin nimi Jethro Rostedt, luin jutun, joka lupaa kovia, tarkkaan ottaen ”tylyjä”. Jethro Rostedt valittaa kuulemma huomanneensa inhottavan asian työnhakijoista. Tuo inhottava piirre on tullut Rostedtille erityisesti esille seitsemän viime vuoden aikana, mutta on kuulemma ruvennut alkamaan jo 1960-luvulla. Todellakin, jutussa lukee, että 1960-luvulla.
Rostedtin mielestä työnhaussa kaikki lähtee asenteesta, mutta sen sijaan työhakijoissa onkin ilmennyt seuraavanlainen piirre, jos oikein ymmärsin jutun tekstiosuuden sisällön:
Tehkää niitä lehtijuttuja, ja kertokaa niissä, miten asiat ovat. Tai jos eivät vaikka ole, niin ainakin, että miten ne jonkun mielestä ovat, tai jos eivät vaikka niinkään, niin ainakin, että miten jonkun mielestä ne jonkun mielestä ovat.
Jethro Rostedtin tv-ohjelma, jota joskus katselin jossakin missä on tv, oli todella erittäin hyvä, siis todella hyvä. Tämä vaan huomautuksena.
Rostedtin mielestä työnhaussa kaikki lähtee asenteesta, mutta sen sijaan työhakijoissa onkin ilmennyt seuraavanlainen piirre, jos oikein ymmärsin jutun tekstiosuuden sisällön:
Itkeskelevä asenne.Jutussa viitataan videoon, jossa luultavasti Rostedt näkemyksensä esittää. Mutta kun enhän minä lehtijuttuja lukiessani muutenkaan halua kuunnella esimerkiksi toimittajan haastatteluäänitettä tai tutkimusselostusta lukiessani halua lukea, katsoa tai kuunnella tutkijan äänite-, kuva-, data- tai tekstimateriaalia, niin en nytkään viitsinyt elävöittää kokemustani videolla, jossa ilmeisesti vinkuminen ja valittaminen olisivat tulleet esille vielä muutamaan kertaan.
Ollaan poteroissa,
keskitytään muiden tekemiseen, ei omaan.
Vingutaan,
itketään,
valitetaan,
vinkuminen,
itkeminen.
(Siirry kohtaan Vingutaan pari kertaa)
Tehkää niitä lehtijuttuja, ja kertokaa niissä, miten asiat ovat. Tai jos eivät vaikka ole, niin ainakin, että miten ne jonkun mielestä ovat, tai jos eivät vaikka niinkään, niin ainakin, että miten jonkun mielestä ne jonkun mielestä ovat.
Jethro Rostedtin tv-ohjelma, jota joskus katselin jossakin missä on tv, oli todella erittäin hyvä, siis todella hyvä. Tämä vaan huomautuksena.
lauantai 19. marraskuuta 2016
Anna tuli vastaan kolumninhakumatkallani
Etsin Ilta-Sanomista, verkkosivulta, Jyrki Lehtolan mahdollista kolumnia tälle lauantaille, hakusanalla ”lehtola” ilman etunimeä. Olen muistavinani, että lauantaina se löytyy jos löytyy. Ei löytynyt kolumnia nyt, ehkä vasta viiveellä, mutta kotimaan uutisia selaillessa tuli esiin henkilö, jolla on sama etunimi kuin Lehtolalla mutta eri sukunimi ja eri ammatti. Tämä henkilö on huolissaan, niin kuin moni muukin, en minä, populismista. Kuulemma Euroopan ja Amerikan välisessä populismiottelussa tilanne on nyt 1-1. Tuli vaan mieleen, että kuinkahan kauan mahtaa olla, kun Euroopalla on vielä käyttämättä vaikka kuinka monta exitiä tai vastaava mutta Amerikalla enintään Calexit (vitsi) ja sekin vain puheissa jotka nekin taisivat loppua.
Kun en löytänyt Lehtolan kolumnia, tai varmaan vaikka olisin löytänytkin, rupesin etsimään Hazardin kolumneja, jostakin, missä niitä sattuisi olemaan nykyään. Enimmäkseen löytyi vain juttuja siitä, mitä Hazard on kirjoittanut ja mitä mieltä joku toinen on ollut siitä, mutta ei itse Hazardia, kunnes löytyi Anna. Olen tosin tainnut joskus ennenkin lukea Hazardia Annasta, olikohan se ämpäreistä.
Luin useamman Hazardin. Yksi oli jollakin tavalla aika hyvä, siinä puhuttiin oikeista hommista ja miehistä, mutta siihenkin oli lätkäisty sitten päälle asioiden sukupuolittumisongelma ilmeisesti ajatuksella että tästä tässä on lopulta kyse ikävä kyllä valitettavasti, kuulkaas jätkät ja te naiset. Lisäksi jotkin tyylikeinoyksityiskohdat näissä Hazardin kolumneissa kiinnittävät huomiotani, mutta ei nyt niistä, olkoon tämä tässä.
No, ehkä toinenkin oli aika hyvä noista Hazardin kolumneista, se tuntui liittyvän pakkausteollisuuteen ja moninaistuvien pakkausten tavalliselle ihmiselle tuomiin lajitteluongelmiin, esimerkiksi roskakatoksessa. Siitä, muuten, en löytänyt sukupuolittuneisuutta sitten kuitenkaan, enkä kyllä sitä erityisesti etsikään, en ehkä oikein osaakaan etsiä joka paikasta sitä. On paljon mielenkiintoisempaakin etsittävää.
Kun en löytänyt Lehtolan kolumnia, tai varmaan vaikka olisin löytänytkin, rupesin etsimään Hazardin kolumneja, jostakin, missä niitä sattuisi olemaan nykyään. Enimmäkseen löytyi vain juttuja siitä, mitä Hazard on kirjoittanut ja mitä mieltä joku toinen on ollut siitä, mutta ei itse Hazardia, kunnes löytyi Anna. Olen tosin tainnut joskus ennenkin lukea Hazardia Annasta, olikohan se ämpäreistä.
Luin useamman Hazardin. Yksi oli jollakin tavalla aika hyvä, siinä puhuttiin oikeista hommista ja miehistä, mutta siihenkin oli lätkäisty sitten päälle asioiden sukupuolittumisongelma ilmeisesti ajatuksella että tästä tässä on lopulta kyse ikävä kyllä valitettavasti, kuulkaas jätkät ja te naiset. Lisäksi jotkin tyylikeinoyksityiskohdat näissä Hazardin kolumneissa kiinnittävät huomiotani, mutta ei nyt niistä, olkoon tämä tässä.
No, ehkä toinenkin oli aika hyvä noista Hazardin kolumneista, se tuntui liittyvän pakkausteollisuuteen ja moninaistuvien pakkausten tavalliselle ihmiselle tuomiin lajitteluongelmiin, esimerkiksi roskakatoksessa. Siitä, muuten, en löytänyt sukupuolittuneisuutta sitten kuitenkaan, enkä kyllä sitä erityisesti etsikään, en ehkä oikein osaakaan etsiä joka paikasta sitä. On paljon mielenkiintoisempaakin etsittävää.
sunnuntai 11. syyskuuta 2016
Iltalehden paras blogi?
Perttu Hillmanin luen aina. Se on ylivoimaisesti paras, vaikka välillä käykin niin, etten pitänytkään lukemastani. Tosin pitämättömyyteni saattaa johtua jopa siitä, että kirjoittaja on ainakin olevinaan niin eri mieltä kuin minä etten pidä niin eri mieltä olemisesta. Saatan siis pitää kirjoitusta huonona, vaikka vain mielipiteet olisivat huonoja, mielestäni.
Perttu Hillmanin jälkeen tulee siis Aarno Laitinen. Laitinen paljastaa joskus mielenkiintoisia asioita niin menneiltä kuin nykyisemmiltäkin ajoilta. kuten nytkin kirjoituksessaan ”Odottelua ja jonotusta” muun muassa keinoja ohittaa jonoa.
Tässä ne kiinnostavimmat.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2016
Harmittomat provosoijat
Brexit-kirjoittelun ja Brexit-odotuksen lomaan sellainen aihe kuin ”harmittomat provosoijat”. Asia ei liity Brexitiin tai johonkin aihepiiriin erityisesti, onpahan vain tullut havaituksi, että on tällaista harmitonta provosointia. Seikka ilmenee yksinkertaisesti esimerkiksi niin, että henkilö itse kertoo että hän haluaa tässä nyt (vähän) provosoida tällä ja tällä kirjoituksellaan tai sanavalinnallaan. Tämä onkin se kaikkein säysein provosoinnin laji.
Toinen havaitsemani harmittoman provosoinnin ilmenemismuoto on astetta paria äskeistä voimakkaampi. Kyseisessä tapauksessa ”provosoija” kertoo omassa julkisessa keskustelijaprofiilissaan olevansa provosoija tai jotenkin piikikäs tai haluavansa provosoida. Joskus nimittäin, kun huomaa jonkin omituisessa hengessä kirjoitetun tekstin tai kommentin, tyypillisesti kommentin, herää kiinnostus, mistähän taustasta kommentti on tuotettu. Tällöin ehkä katsoo, jos mahdollista, tähän kommenttiin henkilön itsensä liittämää julkista kuvausta itsestään. Se auttaa ymmärtämään, kuten hienosti sanotaan. Ja kun tällaisessa kuvauksessa henkilö itse kertoo haluavansa provosoida, niin silloin tulee vaikutelma harmittomasta provosoijasta.
Toinen havaitsemani harmittoman provosoinnin ilmenemismuoto on astetta paria äskeistä voimakkaampi. Kyseisessä tapauksessa ”provosoija” kertoo omassa julkisessa keskustelijaprofiilissaan olevansa provosoija tai jotenkin piikikäs tai haluavansa provosoida. Joskus nimittäin, kun huomaa jonkin omituisessa hengessä kirjoitetun tekstin tai kommentin, tyypillisesti kommentin, herää kiinnostus, mistähän taustasta kommentti on tuotettu. Tällöin ehkä katsoo, jos mahdollista, tähän kommenttiin henkilön itsensä liittämää julkista kuvausta itsestään. Se auttaa ymmärtämään, kuten hienosti sanotaan. Ja kun tällaisessa kuvauksessa henkilö itse kertoo haluavansa provosoida, niin silloin tulee vaikutelma harmittomasta provosoijasta.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2015
Mieluummin kuivaa asiaa kuin ”verevät” kielikuvat
Luin kolumnin ”loiskiehunnasta”. Aina silloin tällöin tulee fiilis, että joissakin poliittisissa piireissä osataan sanoa varoitukseksi tarkoitettu asia meille suomalaisille niin että yhdessä sanassa on koko sanoma, kun vain aina ymmärtäisi mikä se on. Fiilis on melkein pelottava, kun tulee olo että nyt pitää varmaan varoa jotakin ja noin ja noin ei sovi toimia jos aikoo olla kunnon kansalainen ja vastuullinen. Nyt tämä fiilis meinasi tulla sellaisen sanan kohdalla kuin ”loiskiehunta”.
Kun luin kolumnin jossa otsikossa mainitaan ”loiskiehunta” ja vielä tekstissäkin, pakko oli googlata, mikä on loiskiehunta. Olen sanan kuullut ennenkin, ja on se saattanut ihmetyttää myös silloin mutta ei sen kummempaa. Kun googlasin, sieltä tuli viittaus muun muassa aikanaan pidettyyn ulkopoliittiseen puheeseen. Siinä yhteydessä tuli esille myös se niin sanottu alkuperäinen ja oikea, luonnontieteellinen, loiskiehunta-ilmiö, mutta sen merkitys ei ole avautunut minulle ihan aidosti vieläkään. Kaikki muut löytämäni hakutulokset ovat vain tämän tieteellisen merkityksen kielikuvia, eikä niissä kovin ponnekkaasti yritetä viitata siihen varsinaiseen merkitykseen. Sanaa ”loiskiehunta” siis käytetään kyllä yleisesti ja sujuvasti, ja lukijat ja kuulijat ymmärtävät sen yhtä sujuvasti paitsi minä. En kuitenkaan ole katkera siitä, että kaikki muut ymmärtävät ja minä vain en, mutta se on ihmeellistä.
Onkohan sana ”loiskiehunta” poistunut jo ajat sitten tieteellisestä sanastosta, vai oliko se siinä ollenkaan? Ja oliko sekin kenties kielikuva (suossa taas)? Edelleenkin haluan ymmärtää mitä se tarkoitti, jotta voisin todella ymmärtää mitä asian epäilemättä hyvin tietävät poliitikot ja kirjoittajat sillä tarkoittavat 2015.
Toistaiseksi minun on tyydyttävä käsitykseen, että loiskiehunnalla nykymaailmassa tarkoitetaan suunnilleen että vaalien alla muutama ammattikannattaja antaa 237 kannatusta kukin ohjelman aikana oman puolueen esiintyjälle antaakseen tilannekuvan että kansa yleisesti kannattaisi kyseistä esiintyjää niin ylivoimaisesti. Minusta vain jotenkin tuntuu, että tulkintani on liian pelkistetty. Se, että se on pelkistetty, köyhä ja pinnallinen, johtuu siitä, että en loppujen lopuksi tiedä.
Kun luin tuon ajatuksia, ja vielä enemmän kysymyksiä herättäneen kolumnin hitaasti vähintään toiseen kertaan, tuli mieleen muun muassa yksittäinen haarukointikysymys, olisiko esimerkiksi pörssikurssien liialliseksi koettu (kuka mitenkin kokee) manipulointi loiskiehuntaa, sopiiko se siis loiskiehunnan määritelmään? Tällä tavalla kun haarukoidaan eli kun kierretään kuin kissa kuumaa puuroa, pääsen myös minä perille siitä, mitä ehkä loiskiehunta tarkoittaa nykyään, vuonna 2015. Kuitenkin edelleen kummastuttaa, missä on se alkuperäinen loiskiehunta. Voisiko joku popularisoida sen näin vuosikymmenten jälkeen? En tarkoita sitä ulkopoliittista merkitystä, vaan luonnontieteellistä ja ehkä sitä edeltäviä jos niitä oli.
Käsittääkseni tosiaan loiskiehunta-kielikuvaa käytettiin nimenomaan ulkopoliittisen keskustelun yhteydessä aikanaan. Senkin takia voisi olla hyvä keksiä vaalikampanjoiden yhteyteen jokin muu kielikuva, jos halutaan.
Lopuksi toistan vaalitoiveeni, joka ei juurikaan liity edellä olevaan: Toivottavasti äänestämäni puolue pääsee pääministeripuolueeksi.
Kun luin kolumnin jossa otsikossa mainitaan ”loiskiehunta” ja vielä tekstissäkin, pakko oli googlata, mikä on loiskiehunta. Olen sanan kuullut ennenkin, ja on se saattanut ihmetyttää myös silloin mutta ei sen kummempaa. Kun googlasin, sieltä tuli viittaus muun muassa aikanaan pidettyyn ulkopoliittiseen puheeseen. Siinä yhteydessä tuli esille myös se niin sanottu alkuperäinen ja oikea, luonnontieteellinen, loiskiehunta-ilmiö, mutta sen merkitys ei ole avautunut minulle ihan aidosti vieläkään. Kaikki muut löytämäni hakutulokset ovat vain tämän tieteellisen merkityksen kielikuvia, eikä niissä kovin ponnekkaasti yritetä viitata siihen varsinaiseen merkitykseen. Sanaa ”loiskiehunta” siis käytetään kyllä yleisesti ja sujuvasti, ja lukijat ja kuulijat ymmärtävät sen yhtä sujuvasti paitsi minä. En kuitenkaan ole katkera siitä, että kaikki muut ymmärtävät ja minä vain en, mutta se on ihmeellistä.
Onkohan sana ”loiskiehunta” poistunut jo ajat sitten tieteellisestä sanastosta, vai oliko se siinä ollenkaan? Ja oliko sekin kenties kielikuva (suossa taas)? Edelleenkin haluan ymmärtää mitä se tarkoitti, jotta voisin todella ymmärtää mitä asian epäilemättä hyvin tietävät poliitikot ja kirjoittajat sillä tarkoittavat 2015.
Toistaiseksi minun on tyydyttävä käsitykseen, että loiskiehunnalla nykymaailmassa tarkoitetaan suunnilleen että vaalien alla muutama ammattikannattaja antaa 237 kannatusta kukin ohjelman aikana oman puolueen esiintyjälle antaakseen tilannekuvan että kansa yleisesti kannattaisi kyseistä esiintyjää niin ylivoimaisesti. Minusta vain jotenkin tuntuu, että tulkintani on liian pelkistetty. Se, että se on pelkistetty, köyhä ja pinnallinen, johtuu siitä, että en loppujen lopuksi tiedä.
Kun luin tuon ajatuksia, ja vielä enemmän kysymyksiä herättäneen kolumnin hitaasti vähintään toiseen kertaan, tuli mieleen muun muassa yksittäinen haarukointikysymys, olisiko esimerkiksi pörssikurssien liialliseksi koettu (kuka mitenkin kokee) manipulointi loiskiehuntaa, sopiiko se siis loiskiehunnan määritelmään? Tällä tavalla kun haarukoidaan eli kun kierretään kuin kissa kuumaa puuroa, pääsen myös minä perille siitä, mitä ehkä loiskiehunta tarkoittaa nykyään, vuonna 2015. Kuitenkin edelleen kummastuttaa, missä on se alkuperäinen loiskiehunta. Voisiko joku popularisoida sen näin vuosikymmenten jälkeen? En tarkoita sitä ulkopoliittista merkitystä, vaan luonnontieteellistä ja ehkä sitä edeltäviä jos niitä oli.
Äänestäjien ei kannata hermostua netin loiskiehunnasta.Näin sanotaan vielä kaiken vakuudeksi siinä lukemassani kolumnissa. Siis ainakin ne noin kolme miljoonaa tietävät tämän ja osaavat olla hermostumatta, kun kyseisen varoituksen lukevat.
Käsittääkseni tosiaan loiskiehunta-kielikuvaa käytettiin nimenomaan ulkopoliittisen keskustelun yhteydessä aikanaan. Senkin takia voisi olla hyvä keksiä vaalikampanjoiden yhteyteen jokin muu kielikuva, jos halutaan.
Lopuksi toistan vaalitoiveeni, joka ei juurikaan liity edellä olevaan: Toivottavasti äänestämäni puolue pääsee pääministeripuolueeksi.
perjantai 3. huhtikuuta 2015
Samat sanat
Avasin koneen, avasin nettilehden. Ennen kuin katsoin ensimmäistäkään otsikkoa, arvailin, alkaisiko otsikko sanalla tyly, paha, kova vai tyrmäys. Meni arvaus melkein kohdalleen, kun ensimmäisen otsikon toinen sana oli ”tyly”. Toki tämän jälkeen tuli mieleen lisää ”hyviä” vaihtoehtoja kuten karmiva, joten eihän meiltä sanat lopu.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Mediakritiikin selittäjän ylempi korkeakoulututkinto – tarvetta olisi, järkeä tuskin lainkaan
Onneksi en valinnut milloinkaan pääaineekseni mediakritiikin tulkintaoppia enkä edes sivuaineeksi. Vaikka kaikki 300 opistopistettä olisi pelkkää mediakritiikin tulkintaoppia, en sittenkään saisi ylempää korkeakoulututkintoa valmiiksi mediakritiikin tulkkina, koska en oppisi ”lukemaan” mediakritiikkiä siinä ajassa enkä luultavasti missään ajassa.
Olen kohdannut mediakritiikin ymmärtämättömyyteni muutaman kerran, kun olen lukenut kolumnin ja miettinyt itsekseni että onko tämä sitä vai tätä vai mitä tämä on, kunnes joku mediakriitikon fani, mediakritiikin fani tai jommaksikummaksi aikova on valistanut (puskasta) mediakriitikon muita kommentoijia että tämähän oli mediakritiikkiä, ette näköjään tajunneet.
Ongelmanihan on varmaan se, että mediakriitikon näkökulmasta minunlaiseni lukija katselee seipäitä kun pitäisi osata kiinnittää huomio mediakriitikon tarkoittamaan aitaan, mutta eikö kuitenkin aidan pitäisi olla vähintään sellainen, että hevonenkin sen aistii vaikka kuinka ihmettelisi aidan yksityiskohtia.
Kuitenkaan edelleenkään en ole täysin varma, onko se ollut mediakritiikiksi tarkoitettua, mitä joku mediakritiikin tai mediakriitikon fani tai sellaiseksi aikova on väittänyt mediakritiikiksi. Nimettömänähän voi väittää mitä tahansa, ja mediakriitikot itsehän eivät kommentoi kuin ehkä jos oikea taho sitä heiltä selvästi pyytää. Toisaalta kyllä uskon, että on se ollut. Sen huomaa joskus siitä, että otsikko jo osoittaa jälkeenpäin tarkasteltuna että mediakritiikistä tässä todellakin taitaa olla kyse. Näin ollen, pitäisikö tästä lähtien lukea pelkkä otsikko, vaikka sitten taas taiteellinen elämys jääkin olemattomaksi.
Milloin ”aidantekijät” ovat alkaneet tehdä ”aitoja” toisilleen? Itse arvaan, että samoihin aikoihin kun vaikkapa mainosala on alkanut tehdä mainoksia mainosalan kilpailuihin.
En tiedä, onko olemassa mediakritiikin tulkintaoppi -nimistä ainetta. En todellakaan usko, että olisi olemassa mediakritiikin selittäjän tutkinto. Tosin kaikenlaista ihmeellistähän tapahtuu.
Olen kohdannut mediakritiikin ymmärtämättömyyteni muutaman kerran, kun olen lukenut kolumnin ja miettinyt itsekseni että onko tämä sitä vai tätä vai mitä tämä on, kunnes joku mediakriitikon fani, mediakritiikin fani tai jommaksikummaksi aikova on valistanut (puskasta) mediakriitikon muita kommentoijia että tämähän oli mediakritiikkiä, ette näköjään tajunneet.
Ongelmanihan on varmaan se, että mediakriitikon näkökulmasta minunlaiseni lukija katselee seipäitä kun pitäisi osata kiinnittää huomio mediakriitikon tarkoittamaan aitaan, mutta eikö kuitenkin aidan pitäisi olla vähintään sellainen, että hevonenkin sen aistii vaikka kuinka ihmettelisi aidan yksityiskohtia.
Kuitenkaan edelleenkään en ole täysin varma, onko se ollut mediakritiikiksi tarkoitettua, mitä joku mediakritiikin tai mediakriitikon fani tai sellaiseksi aikova on väittänyt mediakritiikiksi. Nimettömänähän voi väittää mitä tahansa, ja mediakriitikot itsehän eivät kommentoi kuin ehkä jos oikea taho sitä heiltä selvästi pyytää. Toisaalta kyllä uskon, että on se ollut. Sen huomaa joskus siitä, että otsikko jo osoittaa jälkeenpäin tarkasteltuna että mediakritiikistä tässä todellakin taitaa olla kyse. Näin ollen, pitäisikö tästä lähtien lukea pelkkä otsikko, vaikka sitten taas taiteellinen elämys jääkin olemattomaksi.
Milloin ”aidantekijät” ovat alkaneet tehdä ”aitoja” toisilleen? Itse arvaan, että samoihin aikoihin kun vaikkapa mainosala on alkanut tehdä mainoksia mainosalan kilpailuihin.
En tiedä, onko olemassa mediakritiikin tulkintaoppi -nimistä ainetta. En todellakaan usko, että olisi olemassa mediakritiikin selittäjän tutkinto. Tosin kaikenlaista ihmeellistähän tapahtuu.
lauantai 7. kesäkuuta 2014
”Myöhemmin hänestä tuli otsikko”
Otsikot antavat ymmärtää väärin kahdella tavalla. Kun lukee perinteistä sanomalehteä, välillä huomaa että hyvä juttu on pilattu huonolla otsikolla. Siis huomaa, jos huonosta otsikosta huolimatta on lukenut tuollaisen jutun. Todellisuudessa tällaisia tapauksia täytyy olla paljon. Perinteisellä sanomalehdellä kuitenkin on vielä se onni, että tylsälläkin otsikolla varustettu juttu tulee joskus luettua. Sen sijaan tietynlaisten verkkojulkaisujen täyteen ahdetusta sisällöstä tulee luettua vain juttu, jonka otsikko antaa ymmärtää että nyt tulee hyvin kiinnostavaa "uutista". Muunlaiset otsikot ohitetaan. Näin ainakin olettanevat näiden tietynlaisten verkkojulkaisujen markkinointiosastot tai jotkut.
Tänään taas menin ”lankaan”, kun otsikko lupasi vaikka mitä. Sisältö oli lattea otsikkoon nähden. Otsikoksi oli repäisty viimeinen huomiota herättävä lause, josta sen jutun itse asiassa olisi pitänyt vasta alkaa. Ja oliko tuokaan lause sen arvoinen, jospa takana ei ollut lopultakaan yhtään mitään.
Tosin juttujen tuotantoprosessi saattaa edetä käytännössä niin, että keksitään liuta kovia otsikoita, joiden alle sitten kyhätään väkisin jotakin, että saadaan edes klikkauksia. Mutta tapahan on väärä, sillä sisällönhän pitäisi ohjata otsikointia. Tai vaikka lähdettäisiinkin niistä kovista otsikoista liikkeelle, niin sitten jutun pitää olla myös sen mukainen. Pitää ja pitää.
Mihinkähän tämä harhaanjohtavien otsikoiden kierre vielä johtaa? Hommahan käy koko ajan mahdottomammaksi. Tapahtuuko putoamisia, vai mikä siellä lopussa odottaa? Tarkoitan harhaanjohtamisella nimenomaan sitä, että otsikko antaa ymmärtää överisti sellaista mitä juttu ei sitten annakaan. Se taas, että otsikko on tylsä mutta juttu hyvä, on tietysti tökeröä tuhlausta, mutta kyllähän ne perinteiset sanomalehdet pärjäävät vaikka usein noin tekevätkin. Ja sehän ei edes harmita usein lukijaa, koska huonosti otsikoidut jutut jäävät enimmäkseen lukematta eikä lukija näin ollen tiedä mitä mahdollisesti menetti.
”Myöhemmin hänestä tuli vaikka mitä.”
Tänään taas menin ”lankaan”, kun otsikko lupasi vaikka mitä. Sisältö oli lattea otsikkoon nähden. Otsikoksi oli repäisty viimeinen huomiota herättävä lause, josta sen jutun itse asiassa olisi pitänyt vasta alkaa. Ja oliko tuokaan lause sen arvoinen, jospa takana ei ollut lopultakaan yhtään mitään.
Tosin juttujen tuotantoprosessi saattaa edetä käytännössä niin, että keksitään liuta kovia otsikoita, joiden alle sitten kyhätään väkisin jotakin, että saadaan edes klikkauksia. Mutta tapahan on väärä, sillä sisällönhän pitäisi ohjata otsikointia. Tai vaikka lähdettäisiinkin niistä kovista otsikoista liikkeelle, niin sitten jutun pitää olla myös sen mukainen. Pitää ja pitää.
Mihinkähän tämä harhaanjohtavien otsikoiden kierre vielä johtaa? Hommahan käy koko ajan mahdottomammaksi. Tapahtuuko putoamisia, vai mikä siellä lopussa odottaa? Tarkoitan harhaanjohtamisella nimenomaan sitä, että otsikko antaa ymmärtää överisti sellaista mitä juttu ei sitten annakaan. Se taas, että otsikko on tylsä mutta juttu hyvä, on tietysti tökeröä tuhlausta, mutta kyllähän ne perinteiset sanomalehdet pärjäävät vaikka usein noin tekevätkin. Ja sehän ei edes harmita usein lukijaa, koska huonosti otsikoidut jutut jäävät enimmäkseen lukematta eikä lukija näin ollen tiedä mitä mahdollisesti menetti.
”Myöhemmin hänestä tuli vaikka mitä.”
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
Iltalehden parhaat blogit +, kun taas eräät veroajatukset pitkä -
En viitsi blogata hallituksen tulevista alv-korotuksista enkä EK:n enkä SAK:n valtiontalouden tasapainotusnäkemyksistä, kun varsinkin ruoan alv-korotus ja toisaalta SAK:n kiinteistöverotyyppiset laajennukset ja korotukset saavat aikaan minussa hyvin kielteisen vastaanoton korrektisti sanoen. Niinpä pysyn henkilökohtaisissa asioissa. Käytännössä se tarkoittaa tällä kertaa niinkin arkaluontoista seikkaa kuin että mikä minun suhde on nykyään Iltalehden blogeihin, niihin siis joita vielä jokin aika sitten kirjoittivat sellaisetkin henkilöt kuin Kaarina Hazard ja Jyrki Lehtola.
Mitkäs niitä Iltalehden parhaita blogeja ovatkaan tällä hetkellä mielestäni? Toivottavasti muistan kaikki, joita olen viime aikoina lukenut. Perttu Hillman ainakin tulee mieleen hyvin helposti. Luen varmaan joka kerta Perttu Hillmania, kun häneltä ilmestyy uusi blogimerkintä. Myös Kalle Isokalliota luen, olen hänenkin bloggauksensa suurin piirtein joka kerta lukenut viime aikoina (viime aikoina on aika pitkä aika). Keitäs muita siellä on? Joko nyt pätkii. Pätkii vieläkin, vieläkin, vieläkin, no. Onpa vaikeaa, olen ihan varma, että siellä on vielä mielestäni merkittäviä kirjoittajia. No nyt, esimerkiksi Mikael Jungner. Itse asiassa Jungner taitaa olla sisällöllisesti kiinnostavin ja taattua tasoa pitävä bloggaaja. Hänellä on aina aivan oikeaa asiaa. Nyt hän kirjoitti Sarasvuon tv-ohjelman lopettamisesta. Vaikka en itse edes tullut katselleeksi Sarasvuon tv-ohjelmaa kun en ole tullut katselleeksi paljon muitakaan tv-ohjelmia (paitsi jos olen jossakin missä on kiinnostava tv-kanava auki), niin kuitenkin luin mielenkiinnolla Jungnerin kirjoitusta Sarasvuon ohjelman kohtalosta ja sen herättämistä ajatuksista. Pitäisiköhän minun nyt vaihtaa jo kappaletta.
Ketäs sitten muita? Ai niin, miksi en muuten meinannut edes Jungnerin blogia muistaa äsken? Kyse on siitä, että helpoiten muistan ne, jotka kirjoittavat taajimmin, kun taas harvemmin kirjoittavat saattavat tilapäisesti unohtua. Mutta jatketaan. Aarno Laitinen on tietysti näitä ehdottomasti parhaita kirjoittajia. Laitisen blogit luen myös suunnilleen aina. Niissä on myös sitä sisältöä ja taustaa, mistä tulee blogille painoa, kiinnostavuutta.
Lähinnä nämä nyt tulivat mieleen. Siis näitä luen. Sitten on sellaisia, joita ennen luin, mutta jotka ovat harventaneet kirjoittamistaan huomattavasti tai en vain muuten enää heitä juurikaan lue.
Mihinkähän järjestykseen näitä mainittuja blogeja laittaisi? Hillmanin kirjoitukset ovat olleet usein erityisen hyviä. Sen tarkemmin en yritäkään laittaa näitä mihinkään järjestykseen. Johan niitä kehuttiin.
Iltalehteenhän on ilmestynyt viime aikoina paljon uusia bloggaajia, tai siltä ainakin tuntuu. Ja tietysti on paljon myös entisiä. Mutta olen kangistunut kaavoihini enkä ole tainnut juurikaan lukea uudempien kirjoittajien juttuja. Ehkä aiheetkaan eivät usein nappaa, vai mikä siinä mahtaa olla syynä. En ole lukenut edes Hjallis Harkimon kirjoituksia, mikä on kyllä jo vähän kumma juttu itsestäkin.
Raporttini Iltalehden parhaista blogeista päättyi nyt tähän.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
Mitkäs niitä Iltalehden parhaita blogeja ovatkaan tällä hetkellä mielestäni? Toivottavasti muistan kaikki, joita olen viime aikoina lukenut. Perttu Hillman ainakin tulee mieleen hyvin helposti. Luen varmaan joka kerta Perttu Hillmania, kun häneltä ilmestyy uusi blogimerkintä. Myös Kalle Isokalliota luen, olen hänenkin bloggauksensa suurin piirtein joka kerta lukenut viime aikoina (viime aikoina on aika pitkä aika). Keitäs muita siellä on? Joko nyt pätkii. Pätkii vieläkin, vieläkin, vieläkin, no. Onpa vaikeaa, olen ihan varma, että siellä on vielä mielestäni merkittäviä kirjoittajia. No nyt, esimerkiksi Mikael Jungner. Itse asiassa Jungner taitaa olla sisällöllisesti kiinnostavin ja taattua tasoa pitävä bloggaaja. Hänellä on aina aivan oikeaa asiaa. Nyt hän kirjoitti Sarasvuon tv-ohjelman lopettamisesta. Vaikka en itse edes tullut katselleeksi Sarasvuon tv-ohjelmaa kun en ole tullut katselleeksi paljon muitakaan tv-ohjelmia (paitsi jos olen jossakin missä on kiinnostava tv-kanava auki), niin kuitenkin luin mielenkiinnolla Jungnerin kirjoitusta Sarasvuon ohjelman kohtalosta ja sen herättämistä ajatuksista. Pitäisiköhän minun nyt vaihtaa jo kappaletta.
Ketäs sitten muita? Ai niin, miksi en muuten meinannut edes Jungnerin blogia muistaa äsken? Kyse on siitä, että helpoiten muistan ne, jotka kirjoittavat taajimmin, kun taas harvemmin kirjoittavat saattavat tilapäisesti unohtua. Mutta jatketaan. Aarno Laitinen on tietysti näitä ehdottomasti parhaita kirjoittajia. Laitisen blogit luen myös suunnilleen aina. Niissä on myös sitä sisältöä ja taustaa, mistä tulee blogille painoa, kiinnostavuutta.
Lähinnä nämä nyt tulivat mieleen. Siis näitä luen. Sitten on sellaisia, joita ennen luin, mutta jotka ovat harventaneet kirjoittamistaan huomattavasti tai en vain muuten enää heitä juurikaan lue.
Mihinkähän järjestykseen näitä mainittuja blogeja laittaisi? Hillmanin kirjoitukset ovat olleet usein erityisen hyviä. Sen tarkemmin en yritäkään laittaa näitä mihinkään järjestykseen. Johan niitä kehuttiin.
Iltalehteenhän on ilmestynyt viime aikoina paljon uusia bloggaajia, tai siltä ainakin tuntuu. Ja tietysti on paljon myös entisiä. Mutta olen kangistunut kaavoihini enkä ole tainnut juurikaan lukea uudempien kirjoittajien juttuja. Ehkä aiheetkaan eivät usein nappaa, vai mikä siinä mahtaa olla syynä. En ole lukenut edes Hjallis Harkimon kirjoituksia, mikä on kyllä jo vähän kumma juttu itsestäkin.
Raporttini Iltalehden parhaista blogeista päättyi nyt tähän.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
maanantai 17. maaliskuuta 2014
Blogit pakolliseksi opintosuoritukseksi kaikille asteille
Tuli esimerkiksi eilen ja taas tänään mieleen, että miksipä ei voitaisi säätää pakolliseksi opintosuoritukseksi laaja, perusteellinen blogeihin tutustuminen ja oma blogituotanto. Blogejahan on esimerkiksi Blogilistalla yli 54000 kappaletta tällä hetkellä, joten valinnanvaraa on. Jokainen voi siitä sitten valita vaikkapa oman aihealueen ja pitää aiheesta esitelmiä siten kuin opettaja määrää. Tietysti opintosuoritukseen kuuluisi oman blogin pitäminen, mielellään useammasta aihepiiristä useamman blogin.
Tämä pakollinen blogiopiskelu ja oma blogiaktiivisuus alkaisi alakoulusta ja jatkuisi ylempään korkeakoulututkintoon asti. Loppukokeeseen kuuluisi muun muassa se, että pitää kirjoittaa annetusta aiheesta kymmenessä minuutissa hyvä ja virheetön blogi, jonka vähimmäispituus voisi olla vaikka tämä mikä tässä nyt on. Laadun osalta tämän ei ole tarkoitus olla esimerkki.
Pakolliselle blogiopiskelulle ja blogitutkinnolle on helppo keksiä, siis ei tarvitse edes keksiä, hyviä aitoja perusteluja. En sitten tiedä, olisiko aito ja hyvä perustelu kuitenkaan sellainen, että muuten blogi esitysmuotona näivettyy. Jos näin kävisi, niin sitten vain kävisi. Todellisuudessa tosin luulen, että ei se ainakaan määrällisesti näivety. Eri asia on, mikä se taso on. Pidinkin enemmän siitä tilanteesta, kun blogeja oli 5000 eli alle kymmenes osa nykyisestä, kun näitä alustojakin on vaikka kuinka paljon nykyään. Toisaalta tällainen toive on osittain osoitus siitä, että oma blogi joutuu koville tässä runsaassa tarjonnassa.
Mutta puoltavien perustelujen lisäksi en pidä mahdottomana, että löytyisi myös lukematon määrä hyviä argumentteja pakollista blogitutkintoa (alakoulusta ylempään korkeakoulututkintoon asti) vastaan tai yksi niin hyvä argumentti että se kumoaa koko ajatuksen. Olenhan sentään avarakatseinen.
Mutta sehän tässä olisi niin mukavaa, että tämäkin blogi saisi huomattavasti enemmän lukijoita, ei välttämättä aitoja ja omasta tahdosta mutta lukijoita kuitenkin, pakon seurauksena, ehkä kymmenkertaisen määrän. Muutenhan tässä uhkaa käydä huonosti, kun kilpailu kovenee, tarjonta lisääntyy ja itseltä loppuvat ideat. Joutuu sitten vain kopioimaan itseään, ja siinä on riski että lukijat huomaavat.
Mikä olisi se puolue, joka lähtisi ajamaan pakollista blogitutkintoa suomalaiseen koulujärjestelmään?
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
Tämä pakollinen blogiopiskelu ja oma blogiaktiivisuus alkaisi alakoulusta ja jatkuisi ylempään korkeakoulututkintoon asti. Loppukokeeseen kuuluisi muun muassa se, että pitää kirjoittaa annetusta aiheesta kymmenessä minuutissa hyvä ja virheetön blogi, jonka vähimmäispituus voisi olla vaikka tämä mikä tässä nyt on. Laadun osalta tämän ei ole tarkoitus olla esimerkki.
Pakolliselle blogiopiskelulle ja blogitutkinnolle on helppo keksiä, siis ei tarvitse edes keksiä, hyviä aitoja perusteluja. En sitten tiedä, olisiko aito ja hyvä perustelu kuitenkaan sellainen, että muuten blogi esitysmuotona näivettyy. Jos näin kävisi, niin sitten vain kävisi. Todellisuudessa tosin luulen, että ei se ainakaan määrällisesti näivety. Eri asia on, mikä se taso on. Pidinkin enemmän siitä tilanteesta, kun blogeja oli 5000 eli alle kymmenes osa nykyisestä, kun näitä alustojakin on vaikka kuinka paljon nykyään. Toisaalta tällainen toive on osittain osoitus siitä, että oma blogi joutuu koville tässä runsaassa tarjonnassa.
Mutta puoltavien perustelujen lisäksi en pidä mahdottomana, että löytyisi myös lukematon määrä hyviä argumentteja pakollista blogitutkintoa (alakoulusta ylempään korkeakoulututkintoon asti) vastaan tai yksi niin hyvä argumentti että se kumoaa koko ajatuksen. Olenhan sentään avarakatseinen.
Mutta sehän tässä olisi niin mukavaa, että tämäkin blogi saisi huomattavasti enemmän lukijoita, ei välttämättä aitoja ja omasta tahdosta mutta lukijoita kuitenkin, pakon seurauksena, ehkä kymmenkertaisen määrän. Muutenhan tässä uhkaa käydä huonosti, kun kilpailu kovenee, tarjonta lisääntyy ja itseltä loppuvat ideat. Joutuu sitten vain kopioimaan itseään, ja siinä on riski että lukijat huomaavat.
Mikä olisi se puolue, joka lähtisi ajamaan pakollista blogitutkintoa suomalaiseen koulujärjestelmään?
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
torstai 12. joulukuuta 2013
Miten ymmärrät otsikon ”Oppikirjataloutta uhkaa näivettyminen”?
Helsingin Sanomat 11.12. pääkirjoittaa otsikolla ”Oppikirjataloutta uhkaa näivettyminen”. Ajattelin, että jaaha no nyt varmaan sitten sitäkin alaa. Otsikosta päättelemäni aihe vaikutti sen verran kiinnostavalta, että rupesin lukemaan kirjoitusta. Vähän niin kuin että printtimediataloutta, maataloutta, Suomen taloutta, niin nyt samaan tapaan oppikirjataloutta uhkaisi näivettyminen. Itse asiassa tuosta Suomen talouden näivettyneisyydestä kirjoituksessa kyllä kirjoitetaankin, että hauska juttu siinä mielessä tämä sanojen yhteensattuma.
Mutta kirjoitus ”Oppikirjataloutta uhkaa näivettyminen” ei näyttänyt alkuunkaan siltä, mitä oletin. Syy voi tosin olla myös olettajassa. Oletin siis, että pääkirjoituksessa pohdittaisiin oppikirjabisneksen vaikeuksia. ´Oppikirjatalous´ esiintyy kirjoituksessa kuitenkin aivan muussa merkityksessä, käsittääkseni. Tosin jäin miettimään, onko tässä sittenkin kyse myös jostakin monimerkityksisyydestä oppikirjatalous-sanan osalta. Voi muutan olla, mutta voi olla olemattakin. Selviää ehkä, kun lukee.
Pääkirjoituksen varsinaiseen aiheeseen liittyen jäin vain epäilemään, oliko se Neuvostoliiton-kauppa todella sellaista kuin usein väitetään ja nyt taas Helsingin Sanomien kirjoituksessa tunnutaan väitettävän. Mahdollistiko Neuvostoliiton-kauppa tuottoisan, helpon ja laadultaan vaatimattoman ”bulkkituotannon”, kuten niin usein jälkeenpäin on väitetty. Helsingin Sanomien kirjoitusta lukiessani muuten aavistin jo vähän ennen tuota Neuvostoliiton-kaupan kortin esiinottoa, että siitähän tässä varmaan seuraavaksi puhutaan. Neuvostoliiton-kauppaa kirjoituksessa käytetään rinnastuksena Suomen 2000-luvun talousongelmiin. Että sillai.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Oppikirjataloutta uhkaa näivettyminen” löytyy tästä.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
Mutta kirjoitus ”Oppikirjataloutta uhkaa näivettyminen” ei näyttänyt alkuunkaan siltä, mitä oletin. Syy voi tosin olla myös olettajassa. Oletin siis, että pääkirjoituksessa pohdittaisiin oppikirjabisneksen vaikeuksia. ´Oppikirjatalous´ esiintyy kirjoituksessa kuitenkin aivan muussa merkityksessä, käsittääkseni. Tosin jäin miettimään, onko tässä sittenkin kyse myös jostakin monimerkityksisyydestä oppikirjatalous-sanan osalta. Voi muutan olla, mutta voi olla olemattakin. Selviää ehkä, kun lukee.
Pääkirjoituksen varsinaiseen aiheeseen liittyen jäin vain epäilemään, oliko se Neuvostoliiton-kauppa todella sellaista kuin usein väitetään ja nyt taas Helsingin Sanomien kirjoituksessa tunnutaan väitettävän. Mahdollistiko Neuvostoliiton-kauppa tuottoisan, helpon ja laadultaan vaatimattoman ”bulkkituotannon”, kuten niin usein jälkeenpäin on väitetty. Helsingin Sanomien kirjoitusta lukiessani muuten aavistin jo vähän ennen tuota Neuvostoliiton-kaupan kortin esiinottoa, että siitähän tässä varmaan seuraavaksi puhutaan. Neuvostoliiton-kauppaa kirjoituksessa käytetään rinnastuksena Suomen 2000-luvun talousongelmiin. Että sillai.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus ”Oppikirjataloutta uhkaa näivettyminen” löytyy tästä.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
maanantai 9. joulukuuta 2013
Helsingin Sanomat Kuukausiliite, valitkaa myös Suomen huonoin blogi
Enpä tiennyt, että Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen verkkosivulla valitaan Suomen paras blogi. Tuosta Kaasuputki-blogista sellainen yllättävä tieto minulle selvisi.
Menin katsomaan heti tuonne Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen verkkosivulle, olisiko siellä oman blogini nimi. Ei ollut. Hiukan harmitti hetken, olisi se voinut olla ainakin niissä alkupään ehdokkaissa vaikka ei finaaliin olisi päässytkään.
Ehdotan, että seuraavaksi Helsingin Sanomien Kuukausiliite valitsisi Suomen huonoimman blogin. Ja sen tulee olla nimenomaan aktiivisesti päivittyvä blogi, jotta asialla olisi riittävästi mielenkiintoa. Eli liioitellen sanottuna sanomalehtikielellä ”melkein seitsenpäiväinen blogi”. Tärkeää on, että sen valitsee tosiaan Helsingin Sanomien Kuukausiliite kuten Suomen parhaankin blogin, jotta mittari pysyy samana. Siitä vasta mielenkiintoinen lista tulisikin, löytyisi todennäköisesti ”helmiä”.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi! Tarkoitan tätä nyt edessäsi olevaa blogia.
Menin katsomaan heti tuonne Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen verkkosivulle, olisiko siellä oman blogini nimi. Ei ollut. Hiukan harmitti hetken, olisi se voinut olla ainakin niissä alkupään ehdokkaissa vaikka ei finaaliin olisi päässytkään.
Ehdotan, että seuraavaksi Helsingin Sanomien Kuukausiliite valitsisi Suomen huonoimman blogin. Ja sen tulee olla nimenomaan aktiivisesti päivittyvä blogi, jotta asialla olisi riittävästi mielenkiintoa. Eli liioitellen sanottuna sanomalehtikielellä ”melkein seitsenpäiväinen blogi”. Tärkeää on, että sen valitsee tosiaan Helsingin Sanomien Kuukausiliite kuten Suomen parhaankin blogin, jotta mittari pysyy samana. Siitä vasta mielenkiintoinen lista tulisikin, löytyisi todennäköisesti ”helmiä”.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi! Tarkoitan tätä nyt edessäsi olevaa blogia.
lauantai 30. marraskuuta 2013
Valtion menot, julkiset menot, julkinen velka, valtionvelka, julkisyhteisöjen velka – selvä?
Luin kirjoitusta, jossa tuodaan esille että Suomessa ´valtion menot´ ovat nousseet huolestuttavan korkeiksi. Kirjoituksessa käytetään useaan otteeseen nimenomaan käsitettä ´valtion menot´. Näiden todetaan olevan eräiden tilastojen mukaan jo 57,9 prosenttia bruttokansantuotteesta. Aloin hämmentyä. Rupesin miettimään, että valtion menothan ovat vain 50 miljardia ja bruttokansantuote on ainakin yli 180 miljardia. Eihän tuosta tule edes lähelle 50:tä prosenttia suhdeluvuksi vaan alle 30. Mietin, että tarkoitettaisiinkohan tässä sittenkin valtionvelkaa ja sen suhdetta bruttokansantuotteeseen. Mielikuvani mukaan valtion velkahan oli 100 miljardin paikkeilla. Mutta en oikein uskonut tähän erehdykseen. Joka tapauksessa asia alkoi vaivata, koska itselleni on muodostunut muka selvä käsitys joistakin talousluvuista ja niiden suhteista mutta sitten luenkin jostakin aivan muuta. Siis olenko itse ymmärtänyt talousluvut väärin, vai mistä nyt on kysymys.
Sitten tosin tuossa kirjoituksessa myöhemmin käytetään myös termiä ´julkiset menot´, mikä myös sai olettamaan että ehkä siinä tosiaan julkisia monoja kokonaisuudessaan tarkoitetaan eikä vain valtion menoja. Tämä muuten ei ole mielestäni saivartelua, vai onko tutkijoiden ja tutkijayhteisön mielestä? Minä ite olen täysin tavallinen tallaaja talousasioihin nähden, joten ei termien käytöllä muuta väliä ole kuin että ei pääse syntymään periaatteellisia väärinkäsityksiä sisällöstä. Tai minullahan kävi niin, että en ymmärtänyt väärin enkä oikein vaan ajattelin että siis mitä tässä oikeastaan tarkoitetaan. Nyt jälkeenpäin tuli tosin mieleen, että jotenkinhan sitä saattaa tarkoittaa ´valtion menot´ samaksi kuin Suomi-valtiossa esiintyvät ´julkiset menot´, mutta vaikeaksi asia näinkin menisi. Niinpä täsmällisten termien käyttö olisi edellytys sisällön ymmärtämiselle, ei siinä sen kummemmasta ole kyse.
Ei auttanut muu kuin googlata. Sieltähän sitä löytyi Veronmaksajilta hyvää tietoa selkeässä muodossa.
´Valtion menot´ ovat juuri sitä luokkaa kuin oletin eli noin 55 miljardia (linkki).
Mitä ovat ´julkiset menot´?
Jos kiinnostaa, julkiset menot sektoreittain eli valtion, kuntien ja muiden kesken ilmenevät tästä
ja julkiset menot tehtävittäin näkyvät tässä.
Julkiset menot ovat siis yhteensä yli 100 miljardia, mikä on aivan muuta kuin vain ´valtion menot´.
Bruttokansantuotehan on lähes 200 miljardia
http://www.stat.fi/til/vtp/2012/vtp_2012_2013-03-01_fi.pdf
Sitten ovat olemassa ´valtionvelka´ ja ´julkisyhteisöjen velka´. Tässä on mielestäni jälleen sekaannuksen vaara käytännössä, kun puhutaan ´julkisesta velasta´. Mitä sillä mahdetaan milloinkin tarkoittaa? Sillä luultavasti olisi hyvä tarkoittaa juuri tuota julkisyhteisöjen velkaa tai ainakin tuoda kulloinenkin tarkoitus selvästi esille.
Valtionvelka on alle 100 miljardia, noin 90 miljardia, kuitenkin tällä hetkellä enintään 50 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Veronmaksajien taulukossa se on alle 90 miljardia tilanteessa 10/2013, tässä.
Sitten on tosiaan vielä se ´julkisyhteisöjen velka´ ja sen suhdeluku bruttokansantuotteeseen nähden, joka onkin muuten lähes 60 prosenttia kun siis valtionvelan osuus samaan aikaan lähenee 50:tä prosenttia. Näkyy kumpikin vielä tästä taulukosta. Julkisyhteisöjen velan euromäärää tarkasti en nyt löytänyt, mutta siitähän senkin voi päätellä.
Kaiken edellä olevan jälkeen on helpointa muistaa yksi prosenttiluku: sekä julkiset eli julkisyhteisöjen menot että julkisyhteisöjen velka kummatkin lähenevät 60:tä prosenttia bkt:sta, velka nopeammin jos taulukon ennustetta katsoo.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
Sitten tosin tuossa kirjoituksessa myöhemmin käytetään myös termiä ´julkiset menot´, mikä myös sai olettamaan että ehkä siinä tosiaan julkisia monoja kokonaisuudessaan tarkoitetaan eikä vain valtion menoja. Tämä muuten ei ole mielestäni saivartelua, vai onko tutkijoiden ja tutkijayhteisön mielestä? Minä ite olen täysin tavallinen tallaaja talousasioihin nähden, joten ei termien käytöllä muuta väliä ole kuin että ei pääse syntymään periaatteellisia väärinkäsityksiä sisällöstä. Tai minullahan kävi niin, että en ymmärtänyt väärin enkä oikein vaan ajattelin että siis mitä tässä oikeastaan tarkoitetaan. Nyt jälkeenpäin tuli tosin mieleen, että jotenkinhan sitä saattaa tarkoittaa ´valtion menot´ samaksi kuin Suomi-valtiossa esiintyvät ´julkiset menot´, mutta vaikeaksi asia näinkin menisi. Niinpä täsmällisten termien käyttö olisi edellytys sisällön ymmärtämiselle, ei siinä sen kummemmasta ole kyse.
Ei auttanut muu kuin googlata. Sieltähän sitä löytyi Veronmaksajilta hyvää tietoa selkeässä muodossa.
´Valtion menot´ ovat juuri sitä luokkaa kuin oletin eli noin 55 miljardia (linkki).
Mitä ovat ´julkiset menot´?
Julkisilla menoilla tarkoitetaan sitä rahasummaa, joka käytetään julkisen sektorin eli valtion, kuntien ja sosiaaliturvarahastojen yhteiskunnallisiin velvoitteisiin niiden tuottamina palveluina tai maksamina tulonsiirtoina.Ja tosiaan ´julkisten menojen´ osuus on tuo selvästi yli 55 prosenttia bruttokansantuotteesta nykyään. Tietoa ´julkisista menoista´ löytyy tästä.
Jos kiinnostaa, julkiset menot sektoreittain eli valtion, kuntien ja muiden kesken ilmenevät tästä
ja julkiset menot tehtävittäin näkyvät tässä.
Julkiset menot ovat siis yhteensä yli 100 miljardia, mikä on aivan muuta kuin vain ´valtion menot´.
Bruttokansantuotehan on lähes 200 miljardia
http://www.stat.fi/til/vtp/2012/vtp_2012_2013-03-01_fi.pdf
Sitten ovat olemassa ´valtionvelka´ ja ´julkisyhteisöjen velka´. Tässä on mielestäni jälleen sekaannuksen vaara käytännössä, kun puhutaan ´julkisesta velasta´. Mitä sillä mahdetaan milloinkin tarkoittaa? Sillä luultavasti olisi hyvä tarkoittaa juuri tuota julkisyhteisöjen velkaa tai ainakin tuoda kulloinenkin tarkoitus selvästi esille.
Valtionvelka on alle 100 miljardia, noin 90 miljardia, kuitenkin tällä hetkellä enintään 50 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Veronmaksajien taulukossa se on alle 90 miljardia tilanteessa 10/2013, tässä.
Sitten on tosiaan vielä se ´julkisyhteisöjen velka´ ja sen suhdeluku bruttokansantuotteeseen nähden, joka onkin muuten lähes 60 prosenttia kun siis valtionvelan osuus samaan aikaan lähenee 50:tä prosenttia. Näkyy kumpikin vielä tästä taulukosta. Julkisyhteisöjen velan euromäärää tarkasti en nyt löytänyt, mutta siitähän senkin voi päätellä.
Kaiken edellä olevan jälkeen on helpointa muistaa yksi prosenttiluku: sekä julkiset eli julkisyhteisöjen menot että julkisyhteisöjen velka kummatkin lähenevät 60:tä prosenttia bkt:sta, velka nopeammin jos taulukon ennustetta katsoo.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
perjantai 25. lokakuuta 2013
Uuden Suomen Puheenvuoro, Aamulehti blogit jne. – miksi en bloggaa niissä?
En bloggaa esimerkiksi sellaisilla valmiilla alustoilla kuin Uuden Suomen Puheenvuoro tai Aamulehti blogit. Nämä kai ovat ne merkittävimmät. Bloggaan siis aivan tai suhteellisen vapaasti vain Bloggerissa. Onhan tuota Uuden Suomen Puheenvuoroa suositeltu, kun siellä saisi äänensä kuuluviin laajemmalle ja varsinkin värikkäitä kommentteja.
No miksi en bloggaa Uuden Suomen Puheenvuorossa tai Aamulehden blogeissa? Luultavasti ainakin siksi, että vaikka sanomisen halua ties mistä syystä milloinkin on, niin minulla ei ole polttavaa tarvetta ja intohimoa saada juuri se oma ääneni hallituksen korviin että tehkääpäs nyt siellä näin kuin minä tahdon. Noin mahtipontista ja itsensä noin vakavasti ottavaa pakotetta minulla ei ole liittyen Suomen ja maailmanpolitiikkaan. Hiukan vähempi riittää. Enkä usko, että nimenomaan omilla bloggauksillani edes laajalevikkisellä alustalla olisi noin suurta vaikutusta yhteiskuntaan. Lämmintä keskusteluahan toki syntyisi runsaasti. Syyni blogata ovat kevyen vaikuttamisuskon lisäksi hiukan kirjavammat. Mutta missään tapauksessa kyse ei ole myöskään terapiasta. Haluanpahan vain olla esillä syystä tai toisesta.
Kävijäliikenne on tosin julmetusti vähäisempää tällaisena villinä ja vapaana bloggaajana kuin olisi Uuden Suomen Puheenvuorossa tai vaikkapa Aamulehden blogeissa. Tässä kohtaa on kai reilua mainita myös demari.fi:n blogit. Ilmeisesti se on aika suvaitsevainen, ja ehkä sielläkin siis voisi blogata, sillä kirjoittaahan siellä ainakin yksi ”pesunkestävä ke…” kuten kirjoittaja kuvaa itseään.
Olen joskus lukenut Puheenvuoron säännöt, ja säännöthän ovat usein haastavaa luettavaa. Siis kun niitä kuitenkin tulee luettua siinä mielessä, että niitä pitäisi sitten myös noudattaa. Ehkä olen tässä suhteessa turhan tarkka ja kirjaimellinen, ja tuo sääntöjen kokeminen haastavaksi johtuu varmaan siitä. Normaalisti mitään sääntöjä missään asiassa ei kai ole tarkoitettu noudatettaviksi niin tarkkaan. Joskus varsinkin kun Uusi Suomi päivittää blogiohjeitaan ja ilmoittaa niistä Puheenvuorossa bloggaajilleen ja näiden kommentoijille, tuntuu että itse en välttämättä pystyisi kyseisiä sääntöjä noudattamaan ja niiden päivityksiä seuraamaan. Kokisin ne rajoittaviksi ja jopa ankariksi. Toki olen aina tyytyväinen, kun Uusi Suomi patistaa nimenomaan kommentoijia esiintymään selvästi omalla henkilöllisyydellään moninaisten nimimerkkiversioiden sijaan. Se on pelkästään hyvä asia. Yleisemminkin kannattaisin oman nimen pakollisuutta blogikommenteissa melkein kaikkialla. Nimenomaan kommenteissahan ne höpsöimmät tapaukset esiintyvät. Samaa toivon tietysti myös bloggaajilta entistä enemmän.
Tärkein syy blogata vapaasti vain Bloggerissa on ehkä kuitenkin se, että omassa blogissani voin halutessani vapaasti, Bloggerin sääntöjen puitteissa, rahasta tai ilman mainostaa tai muuten huvikseni kehua mitä tahansa tuotetta, palvelua, firmaa, ihmistä tai asiaa. Joskushan tulen kehuneeksi esimerkiksi juuri ostamaani jääkaappia nimeltä (toivottavasti ei tarvitse usein) tai jotakin liikettä tai jonkin yrityksen ideaa tai palvelua. Mitä milloinkin. Haluan pitää itselläni vapaan valinnan kaikin tavoin myös jatkossa. Niin ja bloginihan ei ole pelkästään poliittinen, vaan siinä käsitellään erilaisia markkinoita, markkinointia, liiketoimintaa, energiankulutusta, koiranulkoiluttamisen kielteisiä sivuvaikutuksia (kerran tähän mennessä) ja vaikka mitä. Tuskin kuitenkaan usein muotia, sisustusta, ruoanlaittoa, reseptejä, koruja ja mitä niitä onkaan suosikkiaiheita. Niistä joudun pysymään aika kaukana.
On vielä sellainenkin pikku juttu, että en välttämättä ole hyvä aina kirjoittamaan juuri siitä kulloinkin kuumimmasta uutisesta. Tämä johtuu tosin myös siitä, että kyseiset kuumat ja niin sanotusti ajankohtaiset jutut ovat useimmiten tylsiä tai nopeasti puhkikulutettuja. Ne ovat niin tylsiä, että ne menevät helposti ohi. Uuden Suomen Puheenvuorossahan ainakin joskus neuvottiin tai suositeltiin kirjoittamaan juuri pinnalla olevasta aiheesta (en muista tarkkaa sanamuotoa). Tuohon en kyllä pysty alistumaan enkä niin haluakaan. Olen kuitenkin omalta osaltani vakuuttunut, että linjani tässä suhteessa on oikea, suorastaan oivallinen. Joitakin vanhojakin bloggauksiani luetaan yhä uudelleen. On aiheita, jotka näköjään kestävät tai tulevat ajankohtaisiksi yhä uudestaan säännöllisin tai epäsäännöllisin väliajoin.
Bloggaan tästä eteenkinpäin mieluiten omaan lukuun, laskuun ja omaksi hyödyksi, säilyttäen tietyn vapauden (toki Bloggerillakin on sääntönsä kuten sanottu). Kävijäliikenteen ja kommenttien määrässä joudun tällöin tinkimään huomattavasti, mutta yritän pienentää ongelmaa sisällöllä, optimoinnilla (huumorisana ehkä tässä yhteydessä) ja ajoittain myös pessimoinnilla (tämä ei taas ollut huumoria lainkaan).
Ilman Uuden Suomen Puheenvuoroa, Aamulehden blogeja ja muita erityisiä alustoja ei olisi läheskään näin paljon erinomaisia blogeja, kuin nyt on. Kyse oli vain siitä, että minä en satu kirjoittamaan niissä omista henkilökohtaisista syistäni.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
No miksi en bloggaa Uuden Suomen Puheenvuorossa tai Aamulehden blogeissa? Luultavasti ainakin siksi, että vaikka sanomisen halua ties mistä syystä milloinkin on, niin minulla ei ole polttavaa tarvetta ja intohimoa saada juuri se oma ääneni hallituksen korviin että tehkääpäs nyt siellä näin kuin minä tahdon. Noin mahtipontista ja itsensä noin vakavasti ottavaa pakotetta minulla ei ole liittyen Suomen ja maailmanpolitiikkaan. Hiukan vähempi riittää. Enkä usko, että nimenomaan omilla bloggauksillani edes laajalevikkisellä alustalla olisi noin suurta vaikutusta yhteiskuntaan. Lämmintä keskusteluahan toki syntyisi runsaasti. Syyni blogata ovat kevyen vaikuttamisuskon lisäksi hiukan kirjavammat. Mutta missään tapauksessa kyse ei ole myöskään terapiasta. Haluanpahan vain olla esillä syystä tai toisesta.
Kävijäliikenne on tosin julmetusti vähäisempää tällaisena villinä ja vapaana bloggaajana kuin olisi Uuden Suomen Puheenvuorossa tai vaikkapa Aamulehden blogeissa. Tässä kohtaa on kai reilua mainita myös demari.fi:n blogit. Ilmeisesti se on aika suvaitsevainen, ja ehkä sielläkin siis voisi blogata, sillä kirjoittaahan siellä ainakin yksi ”pesunkestävä ke…” kuten kirjoittaja kuvaa itseään.
Olen joskus lukenut Puheenvuoron säännöt, ja säännöthän ovat usein haastavaa luettavaa. Siis kun niitä kuitenkin tulee luettua siinä mielessä, että niitä pitäisi sitten myös noudattaa. Ehkä olen tässä suhteessa turhan tarkka ja kirjaimellinen, ja tuo sääntöjen kokeminen haastavaksi johtuu varmaan siitä. Normaalisti mitään sääntöjä missään asiassa ei kai ole tarkoitettu noudatettaviksi niin tarkkaan. Joskus varsinkin kun Uusi Suomi päivittää blogiohjeitaan ja ilmoittaa niistä Puheenvuorossa bloggaajilleen ja näiden kommentoijille, tuntuu että itse en välttämättä pystyisi kyseisiä sääntöjä noudattamaan ja niiden päivityksiä seuraamaan. Kokisin ne rajoittaviksi ja jopa ankariksi. Toki olen aina tyytyväinen, kun Uusi Suomi patistaa nimenomaan kommentoijia esiintymään selvästi omalla henkilöllisyydellään moninaisten nimimerkkiversioiden sijaan. Se on pelkästään hyvä asia. Yleisemminkin kannattaisin oman nimen pakollisuutta blogikommenteissa melkein kaikkialla. Nimenomaan kommenteissahan ne höpsöimmät tapaukset esiintyvät. Samaa toivon tietysti myös bloggaajilta entistä enemmän.
Tärkein syy blogata vapaasti vain Bloggerissa on ehkä kuitenkin se, että omassa blogissani voin halutessani vapaasti, Bloggerin sääntöjen puitteissa, rahasta tai ilman mainostaa tai muuten huvikseni kehua mitä tahansa tuotetta, palvelua, firmaa, ihmistä tai asiaa. Joskushan tulen kehuneeksi esimerkiksi juuri ostamaani jääkaappia nimeltä (toivottavasti ei tarvitse usein) tai jotakin liikettä tai jonkin yrityksen ideaa tai palvelua. Mitä milloinkin. Haluan pitää itselläni vapaan valinnan kaikin tavoin myös jatkossa. Niin ja bloginihan ei ole pelkästään poliittinen, vaan siinä käsitellään erilaisia markkinoita, markkinointia, liiketoimintaa, energiankulutusta, koiranulkoiluttamisen kielteisiä sivuvaikutuksia (kerran tähän mennessä) ja vaikka mitä. Tuskin kuitenkaan usein muotia, sisustusta, ruoanlaittoa, reseptejä, koruja ja mitä niitä onkaan suosikkiaiheita. Niistä joudun pysymään aika kaukana.
On vielä sellainenkin pikku juttu, että en välttämättä ole hyvä aina kirjoittamaan juuri siitä kulloinkin kuumimmasta uutisesta. Tämä johtuu tosin myös siitä, että kyseiset kuumat ja niin sanotusti ajankohtaiset jutut ovat useimmiten tylsiä tai nopeasti puhkikulutettuja. Ne ovat niin tylsiä, että ne menevät helposti ohi. Uuden Suomen Puheenvuorossahan ainakin joskus neuvottiin tai suositeltiin kirjoittamaan juuri pinnalla olevasta aiheesta (en muista tarkkaa sanamuotoa). Tuohon en kyllä pysty alistumaan enkä niin haluakaan. Olen kuitenkin omalta osaltani vakuuttunut, että linjani tässä suhteessa on oikea, suorastaan oivallinen. Joitakin vanhojakin bloggauksiani luetaan yhä uudelleen. On aiheita, jotka näköjään kestävät tai tulevat ajankohtaisiksi yhä uudestaan säännöllisin tai epäsäännöllisin väliajoin.
Bloggaan tästä eteenkinpäin mieluiten omaan lukuun, laskuun ja omaksi hyödyksi, säilyttäen tietyn vapauden (toki Bloggerillakin on sääntönsä kuten sanottu). Kävijäliikenteen ja kommenttien määrässä joudun tällöin tinkimään huomattavasti, mutta yritän pienentää ongelmaa sisällöllä, optimoinnilla (huumorisana ehkä tässä yhteydessä) ja ajoittain myös pessimoinnilla (tämä ei taas ollut huumoria lainkaan).
Ilman Uuden Suomen Puheenvuoroa, Aamulehden blogeja ja muita erityisiä alustoja ei olisi läheskään näin paljon erinomaisia blogeja, kuin nyt on. Kyse oli vain siitä, että minä en satu kirjoittamaan niissä omista henkilökohtaisista syistäni.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Pakkoruotsi ja kondomi samassa esityksessä
Pakkoruotsista ja kondomista ei ehkä kannata puhua samassa yhteydessä. Tuo Iltalehden uutinen (alun perin Keski-Uusimaa-lehti) omalla tavallaan osoittaa, että kun joku ärsyyntyy jostakin kohdasta siinä tuhoutuu sitten muukin hyvä asia samalla. Eräässä koulussahan oli opettaja tulkinnut oppilaiden taide-esityksiä kielteisesti ja oli siksi poistanut ne seiniltä. Niissä muun muassa kritisoitiin pakkoruotsia ja kannustettiin käyttämään kondomia. Mainittiin myös sana homo.
Mutta noin yleisemmällä tasolla, kun esimerkiksi pakkoruotsista kirjoittaa, en siinä yhteydessä provosoisi pakkoruotsin kannattajia millään muulla aiheella tai sanankäytöllä samaan aikaan. Keskittyisin pakkoruotsiin. Jos taas puhuisin vaikkapa kondomista, en ottaisi esille samaan aikaan pakkoruotsin kaltaista aihetta. Nimittäin jos joku olisikin kiinnostunut lukemaan juttua kondomista, hän saattaisi aivan ymmärrettävästi tuhahtaa että nyt ei kyllä kiinnosta tuo pakkoruotsista valistaminen (tämä siis vain esimerkki).
Iltalehden uutiseen muuten löysin sosiaalisesta mediasta, siitä yhdestä joka on nyt menossa pörssiin. Seuratkaa kirjoittajaa siellä. Saatan sanoa jotakin tyhmää.
Kuten edellisessäkin blogimerkinnässäni väitin, olen nytkin kiitollinen kielteisestäkin palautteesta, vaikka kovillehan se varmaan ottaa jos kohdalle sattuu. Palautteesi on meillä tärkeä, sano entinen mies.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
Mutta noin yleisemmällä tasolla, kun esimerkiksi pakkoruotsista kirjoittaa, en siinä yhteydessä provosoisi pakkoruotsin kannattajia millään muulla aiheella tai sanankäytöllä samaan aikaan. Keskittyisin pakkoruotsiin. Jos taas puhuisin vaikkapa kondomista, en ottaisi esille samaan aikaan pakkoruotsin kaltaista aihetta. Nimittäin jos joku olisikin kiinnostunut lukemaan juttua kondomista, hän saattaisi aivan ymmärrettävästi tuhahtaa että nyt ei kyllä kiinnosta tuo pakkoruotsista valistaminen (tämä siis vain esimerkki).
Iltalehden uutiseen muuten löysin sosiaalisesta mediasta, siitä yhdestä joka on nyt menossa pörssiin. Seuratkaa kirjoittajaa siellä. Saatan sanoa jotakin tyhmää.
Kuten edellisessäkin blogimerkinnässäni väitin, olen nytkin kiitollinen kielteisestäkin palautteesta, vaikka kovillehan se varmaan ottaa jos kohdalle sattuu. Palautteesi on meillä tärkeä, sano entinen mies.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
tiistai 1. lokakuuta 2013
Kolumnisti tai asiantuntija, älä kopioi ideaa käsin enää vuonna 2013
Erityisesti viime aikoina on tullut vastaan lukematon määrä viisaan oloisia kirjoituksia siitä, että suomalaiset yritykset eivät muka osaa kehittää uusia kiinnostavia tuotteita tai eivät osaa markkinoida niitä. Yritän lukea näitä alkuun aina niin lupaavia kirjoituksia vilpittömän uteliaana, mitähän sieltä tulee. Enimmäkseen tyhjää sieltä tulee. Yritysten ideaköyhyyttä voivottelevia kirjoituksia vaivaa juuri se, mistä ne yrityksiä kritisoivat. Ne eivät juurikaan tarjoa lukijaa herättävää konkreettista ideanpoikasta.
Ajankohtaan sopien, eikö näitä kirjoittajia voisi leikisti syyttää kopioinnista. Jos joku onkin kerran saanut mielestään tuoreen oivalluksen siitä, että suomalaisilla yrityksillä ei olisi taitoa kehittää ja markkinoida, pitääkö kaikkien muiden kopioida tuo väite tuhanteen kertaan. Jos kuitenkin on pakko kopioida, sitä ei kannata tehdä nykyään enää käsin raapustamalla alusta loppuun sama teksti-idea.
Minulla ei ainakaan ole kanttia väittää, että suomalaiset yritykset olisivat erityisen huonoja tuotekehittäjiä ja markkinoijia. Ei tuo teema ainakaan siinä määrin inspiroi, että viitsisin siitä sepittää jonkin näennäisoivaltavan tyhjänpäiväisyyden. Pointti on se, että jos sanoo että suomalaiset yritykset ovat ideaköyhiä ja toistensa kaltaisia, niin jossakin vaiheessa pitää sitten tuoda jokin oma mielellään konkreettinen idea. Ymmärrän toki lämpimikseen kirjoittamisen merkityksen myös tämän aiheen osalta, mutta miksi jättää luovaa panostaan aina siihen kun voisi nostaa tasoa pienellä ponnistelulla jos kerran resursseja omasta mielestä tuntuu olevan.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
Ajankohtaan sopien, eikö näitä kirjoittajia voisi leikisti syyttää kopioinnista. Jos joku onkin kerran saanut mielestään tuoreen oivalluksen siitä, että suomalaisilla yrityksillä ei olisi taitoa kehittää ja markkinoida, pitääkö kaikkien muiden kopioida tuo väite tuhanteen kertaan. Jos kuitenkin on pakko kopioida, sitä ei kannata tehdä nykyään enää käsin raapustamalla alusta loppuun sama teksti-idea.
Minulla ei ainakaan ole kanttia väittää, että suomalaiset yritykset olisivat erityisen huonoja tuotekehittäjiä ja markkinoijia. Ei tuo teema ainakaan siinä määrin inspiroi, että viitsisin siitä sepittää jonkin näennäisoivaltavan tyhjänpäiväisyyden. Pointti on se, että jos sanoo että suomalaiset yritykset ovat ideaköyhiä ja toistensa kaltaisia, niin jossakin vaiheessa pitää sitten tuoda jokin oma mielellään konkreettinen idea. Ymmärrän toki lämpimikseen kirjoittamisen merkityksen myös tämän aiheen osalta, mutta miksi jättää luovaa panostaan aina siihen kun voisi nostaa tasoa pienellä ponnistelulla jos kerran resursseja omasta mielestä tuntuu olevan.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
lauantai 28. syyskuuta 2013
Itsesensuuri eli meinasin kirjoittaa mutta onneksi maltoin
Luin joskus tarinan toimittajasta, muistaakseni päätoimittajasta, joka rakenteli kriittistä kirjoitusta merkittävistä tahoista. Kirjoitus eteni vaivalloisesti, sillä koko ajan joku näistä merkittävistä tahoista sattui soittamaan tälle toimittajalle tiukkasävyisen puhelun, minkä johdosta toimittaja katsoi parhaaksi muokata kirjoitustaan soveliaampaan muotoon aina siltä osin. Minulla on käynyt tänään hiukan samalla tavalla. Tosin tässä tapauksessa rajoittavana tekijänä on ollut itsesensuuri eikä ulkopuolinen sensuuri, maksavien asiakkaiden painostuksesta puhumattakaan.
Havaitsin tänään kiinnostavan keskusteluaiheen. Siihen ilmeisesti liittyy paljon tunteita, hämäystä, vääristelyä ja toisella taholla yritystä korjata näitä vääristelyjä ja yritystä rauhoitella kuumimpia tunteita. Itsellenikin syntyi ensimmäisten yllättävien väitteiden perusteella tietty negatiivinen käsitys asiain tilasta. Aloin kirjoittaa sen johdosta blogimerkintää. Mutta koska onneksi itsekritiikkini ja haluni kyetä olemaan sanojeni takana ylittää usein esilläolohaluni (mikä sekään ei todellakaan ole huono halu), emmin kirjoitukseni julkaisun kanssa. Onneksi emmin, sillä tuosta kuumasta aiheesta alkoi valjeta vähän toisenlaistakin ”dataa”. Niinpä kuvani asiasta muuttui selkeän kielteisestä hämmästelyyn ja kyselyyn.
Muuttuneen kuvan johdosta väsäsin entisen sijaan uuden hyvin lyhyen kirjoituksen, jossa lähinnä kyselin miten ne asiat nyt mahtavatkaan lopulta olla ja kuka puhuu kuinkakin totta vai puhuvatko kaikki vähän totta. Ja mitä siitä sitten taas voisi päätellä. Mutta jälleen minua alkoi epäilyttää. Tarkistin, olisiko asiaan tullut tällä välillä uutta näkökantaa. Uudet kommentit eri osapuolilta saivatkin minut asettumaan pelkän hämmästelyn ja kyselyn asemesta osittain tietylle kannalle sen suhteen, mitä nyt oikeasti on sanottu ja mitä kannanottoja on esitetty ja millä kannalla todella kukin on ja kuka ehkä vääristelee. Kuvani asiasta siis eheytyi jossakin määrin. Niinpä en enää katsonut aiheelliseksi esittää noita ihmetteleviä kysymyksiä ainakaan niin paljon kuin aikaisemmin. Lopputulos on, että en tehnyt tuosta kohauksesta minkäänlaista blogimerkintää.
Olisi harmittanut suunnattomasti varsinkin siinä tapauksessa, että olisin mennyt julkaisemaan ensimmäisen version. Olisin ilmeisesti ollut hyvin harhaanjohdettu tai ainakin huteralla pohjalla siinä vaiheessa. Ehkä toinenkaan versio, se jossa vain esitin kysymyksiä ja ihmettelyjä, ei olisi ollut kovin osuva. Tosin kyllä tässä on paras varautua ihmettelemään vielä vaikka mitä, esimerkiksi seuraavien vajaan kahden vuoden aikana, kuinka paljon vajaan, se on eri asia.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
Havaitsin tänään kiinnostavan keskusteluaiheen. Siihen ilmeisesti liittyy paljon tunteita, hämäystä, vääristelyä ja toisella taholla yritystä korjata näitä vääristelyjä ja yritystä rauhoitella kuumimpia tunteita. Itsellenikin syntyi ensimmäisten yllättävien väitteiden perusteella tietty negatiivinen käsitys asiain tilasta. Aloin kirjoittaa sen johdosta blogimerkintää. Mutta koska onneksi itsekritiikkini ja haluni kyetä olemaan sanojeni takana ylittää usein esilläolohaluni (mikä sekään ei todellakaan ole huono halu), emmin kirjoitukseni julkaisun kanssa. Onneksi emmin, sillä tuosta kuumasta aiheesta alkoi valjeta vähän toisenlaistakin ”dataa”. Niinpä kuvani asiasta muuttui selkeän kielteisestä hämmästelyyn ja kyselyyn.
Muuttuneen kuvan johdosta väsäsin entisen sijaan uuden hyvin lyhyen kirjoituksen, jossa lähinnä kyselin miten ne asiat nyt mahtavatkaan lopulta olla ja kuka puhuu kuinkakin totta vai puhuvatko kaikki vähän totta. Ja mitä siitä sitten taas voisi päätellä. Mutta jälleen minua alkoi epäilyttää. Tarkistin, olisiko asiaan tullut tällä välillä uutta näkökantaa. Uudet kommentit eri osapuolilta saivatkin minut asettumaan pelkän hämmästelyn ja kyselyn asemesta osittain tietylle kannalle sen suhteen, mitä nyt oikeasti on sanottu ja mitä kannanottoja on esitetty ja millä kannalla todella kukin on ja kuka ehkä vääristelee. Kuvani asiasta siis eheytyi jossakin määrin. Niinpä en enää katsonut aiheelliseksi esittää noita ihmetteleviä kysymyksiä ainakaan niin paljon kuin aikaisemmin. Lopputulos on, että en tehnyt tuosta kohauksesta minkäänlaista blogimerkintää.
Olisi harmittanut suunnattomasti varsinkin siinä tapauksessa, että olisin mennyt julkaisemaan ensimmäisen version. Olisin ilmeisesti ollut hyvin harhaanjohdettu tai ainakin huteralla pohjalla siinä vaiheessa. Ehkä toinenkaan versio, se jossa vain esitin kysymyksiä ja ihmettelyjä, ei olisi ollut kovin osuva. Tosin kyllä tässä on paras varautua ihmettelemään vielä vaikka mitä, esimerkiksi seuraavien vajaan kahden vuoden aikana, kuinka paljon vajaan, se on eri asia.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
tiistai 24. syyskuuta 2013
Hän tarkoittanee ulkoistaminen kun kirjoittaa lainausmerkeissä yksityistäminen
Iltalehden kolumnissaan Kalle Isokallio paahtaa aiheesta kunnallisten palveluiden ”yksityistäminen”. Heti kolumnin alussa meikäläisen lainausmerkeissä korvaan särähtää ja panee epäilemään tuo Isokallion sanavalinta, ”yksityistäminen”. On jälleen kerran pakko itsekin tarkistaa käsitteet. Toki heti oletankin, että eihän Isokalliokaan tarkoittane yksityistämistä vaan ulkoistamista, kun hän kirjoittaa kunnan vastuulla olevan terveydenhuollon ”yksityistämisestä”. Jo nuo kyllämätiedänetteiseole-lainausmerkit joka ainoassa kohdassa yksityistäminen-sanan ympärillä vihjaavat, että jostakin muusta Isokallio omastakin mielestään vähän niin kuin ajattelee kirjoittavansa. Ja niinpä kirjoittaja välillä käyttääkin sitä oikeaa sanaa ulkoistaminen.
Siis Isokalliohan tarkoittaa ulkoistamista, kuten kirjoituksesta välillä käykin ilmi. Ulkoistaminenhan on sitä, että kunta hankkii jonkin kuntalaisten tarvitseman palvelun muulta toimijalta tuotettuaan palvelun aiemmin kunnan työnä mutta edelleen vastaa siitä että kuntalainen todella saa palvelun niin kuin on saanut ennenkin. Kuntahan ei edes voi yksityistää palvelua, joka on sen järjestämisvastuulla, se voi tosiaan vain ulkoistaa sen. Yksityistäminen tarkoittaa sitä, että kunta todella luopuu kyseisen palvelun huolehtimisesta kuntalaisille, jolloin jatkossa kukin on asiakassuhteessa yksityiseen toimijaan. Kunta ei ole siinä enää mitenkään välissä eikä mukana.
Kunnalle kuuluu esimerkiksi vastuu siitä, että kuntalaiset saavat tietyntasoisen ja kohtuuhintaisen hammashuollon. Kunta voi kuitenkin ulkoistaa hammashoitoa kuten joutuu paljon tekemäänkin, mutta ei se voi yksityistää lakisääteistä hammashuoltoa. Kunta ei siis voi ilmoittaa kuntalaisille, että hammashuolto ei tästä lähtien kiinnosta kuntaa enää joten hoitakaa itse kukin hammashoitonne samaan tapaan kuin kaupassa käyntinne.
Isokallion kanta itse asiaan näyttää olevan, että ulkoistaminen ei kannata. Hänen mukaansa kunta ei säästäisi kustannuksissa, koska esimerkiksi lääkärifirmat joka tapauksessa joutuisivat kattamaan toiminnassaan samat henkilöstökulut kuin kuntakin ja kuntahan homman lopulta maksaa. Henkilöstösäästöjä ei siten syntyisi. Lisäksi kirjoittaja laskeskelee, että lääkärifirman lääkärit eivät maksaisi paljon kuntaverojakaan koska ottaisivat tulonsa pääomatuloina. Tuossa voi olla jotakin ajatusta tosiaan ainakin näin äkkiseltään. No pääomatuloverotus onkin ilmeisen huonosti ajateltu aikanaan. Lisäksi Isokallio spekuloi, että kunnan työntekijä, esim. terveydenhoitaja, todennäköisemmin kuin yksityisen firman työntekijä asuu kunnassa ja tuo kunnalle näin ollen verotuloja. Ehkä ihan hitusen asia on näinkin pikku kunnissa (joissa ei lääkärifirmoja yms.), mutta hiukan lillukanvarrelta vaikuttaa nykymaailmassa tämä näkökulma. Toki jos kokoomus pääsisi päättämään, että jyväskyläläisten on varauduttava käymään lakisääteisessä terveydenhoidossa jopa Kemijärvellä, niin sitten se tietysti on voi voi. Mutta ei kai kokoomuskaan sentään tällaista meille keksi.
Mutta vakavana, ainakin niin vakavana kuin voin, esitän seuraavaa. Kannatan näillä näkymin periaatetta, että kunnat keskittyisivät roimasti laajassa mitassa kautta linjan lakisääteistenkin järjestämisvastuullaan olevien palveluidensa ulkoistamiseen. Mielestäni näin saataisiin parhaat kyvyt käyttöön, kun palveluiden tuottamista siirrettäisiin laajassa mitassa yksityisille alan organisaatioille ja kunta keskittyisi ainoastaan junailemaan että kuntalaisille on tarjolla nuo palvelut. Miksi jokaisen kunnan pitäisi ylläpitää sirpaleista organisaatiota, jossa tehdään ne tuhannet eri työtehtävät. Ei tunnu järkevältä eikä ideologisesti eikä minkään tasa-arvo- tai demokratiaseikan kannalta tarpeelliselta. Toki tämä edellyttää, että sitten markkinat todella joskus toimivat kunnolla. Mutta siihen suuntaan olisi mentävä. Tällöin ei myöskään olisi oleellista kuntien koko, kun kunta olisi vain järjestelijä. Tietysti sen verran kunnilla pitää olla voimaa, että ovat vahvassa tilaaja-asemassa yksityisiin suuriinkin palveluntuottajiin nähden. Mutta tällöin voitaisiin jatkaa lähinnä entiseen malliin kuntien välisellä tilaajayhteistyöllä ja koko kuntaliitoskeskustelu voitaisiin unohtaa.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
Tuossa vielä linkki Kuntaliiton sivulle, jossa määritellään käsitteitä. Sieltä löytyy selkeästi myös, mitä on yksityistäminen ja mitä ulkoistaminen:
http://www.kunnat.net/fi/Kuntaliitto/media/juttupankki/kasitteita/Sivut/default.aspx
Siis Isokalliohan tarkoittaa ulkoistamista, kuten kirjoituksesta välillä käykin ilmi. Ulkoistaminenhan on sitä, että kunta hankkii jonkin kuntalaisten tarvitseman palvelun muulta toimijalta tuotettuaan palvelun aiemmin kunnan työnä mutta edelleen vastaa siitä että kuntalainen todella saa palvelun niin kuin on saanut ennenkin. Kuntahan ei edes voi yksityistää palvelua, joka on sen järjestämisvastuulla, se voi tosiaan vain ulkoistaa sen. Yksityistäminen tarkoittaa sitä, että kunta todella luopuu kyseisen palvelun huolehtimisesta kuntalaisille, jolloin jatkossa kukin on asiakassuhteessa yksityiseen toimijaan. Kunta ei ole siinä enää mitenkään välissä eikä mukana.
Kunnalle kuuluu esimerkiksi vastuu siitä, että kuntalaiset saavat tietyntasoisen ja kohtuuhintaisen hammashuollon. Kunta voi kuitenkin ulkoistaa hammashoitoa kuten joutuu paljon tekemäänkin, mutta ei se voi yksityistää lakisääteistä hammashuoltoa. Kunta ei siis voi ilmoittaa kuntalaisille, että hammashuolto ei tästä lähtien kiinnosta kuntaa enää joten hoitakaa itse kukin hammashoitonne samaan tapaan kuin kaupassa käyntinne.
Isokallion kanta itse asiaan näyttää olevan, että ulkoistaminen ei kannata. Hänen mukaansa kunta ei säästäisi kustannuksissa, koska esimerkiksi lääkärifirmat joka tapauksessa joutuisivat kattamaan toiminnassaan samat henkilöstökulut kuin kuntakin ja kuntahan homman lopulta maksaa. Henkilöstösäästöjä ei siten syntyisi. Lisäksi kirjoittaja laskeskelee, että lääkärifirman lääkärit eivät maksaisi paljon kuntaverojakaan koska ottaisivat tulonsa pääomatuloina. Tuossa voi olla jotakin ajatusta tosiaan ainakin näin äkkiseltään. No pääomatuloverotus onkin ilmeisen huonosti ajateltu aikanaan. Lisäksi Isokallio spekuloi, että kunnan työntekijä, esim. terveydenhoitaja, todennäköisemmin kuin yksityisen firman työntekijä asuu kunnassa ja tuo kunnalle näin ollen verotuloja. Ehkä ihan hitusen asia on näinkin pikku kunnissa (joissa ei lääkärifirmoja yms.), mutta hiukan lillukanvarrelta vaikuttaa nykymaailmassa tämä näkökulma. Toki jos kokoomus pääsisi päättämään, että jyväskyläläisten on varauduttava käymään lakisääteisessä terveydenhoidossa jopa Kemijärvellä, niin sitten se tietysti on voi voi. Mutta ei kai kokoomuskaan sentään tällaista meille keksi.
Mutta vakavana, ainakin niin vakavana kuin voin, esitän seuraavaa. Kannatan näillä näkymin periaatetta, että kunnat keskittyisivät roimasti laajassa mitassa kautta linjan lakisääteistenkin järjestämisvastuullaan olevien palveluidensa ulkoistamiseen. Mielestäni näin saataisiin parhaat kyvyt käyttöön, kun palveluiden tuottamista siirrettäisiin laajassa mitassa yksityisille alan organisaatioille ja kunta keskittyisi ainoastaan junailemaan että kuntalaisille on tarjolla nuo palvelut. Miksi jokaisen kunnan pitäisi ylläpitää sirpaleista organisaatiota, jossa tehdään ne tuhannet eri työtehtävät. Ei tunnu järkevältä eikä ideologisesti eikä minkään tasa-arvo- tai demokratiaseikan kannalta tarpeelliselta. Toki tämä edellyttää, että sitten markkinat todella joskus toimivat kunnolla. Mutta siihen suuntaan olisi mentävä. Tällöin ei myöskään olisi oleellista kuntien koko, kun kunta olisi vain järjestelijä. Tietysti sen verran kunnilla pitää olla voimaa, että ovat vahvassa tilaaja-asemassa yksityisiin suuriinkin palveluntuottajiin nähden. Mutta tällöin voitaisiin jatkaa lähinnä entiseen malliin kuntien välisellä tilaajayhteistyöllä ja koko kuntaliitoskeskustelu voitaisiin unohtaa.
Lue myös blogin muita kirjoituksia. Lue vaikka koko blogi!
Tuossa vielä linkki Kuntaliiton sivulle, jossa määritellään käsitteitä. Sieltä löytyy selkeästi myös, mitä on yksityistäminen ja mitä ulkoistaminen:
http://www.kunnat.net/fi/Kuntaliitto/media/juttupankki/kasitteita/Sivut/default.aspx
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)