Olen pitänyt kauppojen pitkistä aukioloista ja sunnuntaiaukioloista paljon, ja samoin kaikista muista pidennetyistä palveluajoista eri aloilla. Niin ikään paikallisliikenteen, esimerkiksi täällä, toimiminen myös sunnuntaisin on ollut hyvin tarpeellista. Jos ei sitä olisi, olisin bussin sijaan todella pussissa. Tästä huolimatta nyt olisi kiinnostavaa palata esimerkiksi kaupan alalla ja julkisessa paikallisliikenteessä pelkkiin arkiaukioloihin ja arkipalveluihin. Paluuta ei tietenkään tehtäisi lainsäädännöllä, siinä ei olisi mitään järkeä, vaan vapaaehtoisesti niin, että esimerkkialojen organisaatiot mahdollisimman laajasti lähtisivät tähän.
Jos ajatus tyrmätään, voitaisiin kokeilla sitä, että esimerkiksi kaupassa tuotteet maksaisivat sunnuntaisin vaikkapa 1,X kertaa arkihinnan.
Ajatus tuli mieleen siitä, kun viime päivinä on esiintynyt usein sana ”epämukava”.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kateus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kateus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 29. syyskuuta 2015
lauantai 8. elokuuta 2015
Edelleen Suomen kiinnostavin puolue on näköjään se sama
Taidan olla harvinainen tapaus, kun en mieti enkä ole kiinnostunut seuraavanlaisesta seikasta: Mitä Perussuomalaisista ja Perussuomalaisten puolesta taas tänäänkin ajattelevat sellaiset tahot kuin esimerkiksi kokoomus ja kokoomuslaiset, Sdp ja sosiaalidemokraatit, Rkp, vihreät, ulkomaiset tiedotusvälineet ja ulkomaalaiset yleensä? En myöskään mietiskele sitä, mitä perussuomalaiset ja Perussuomalaiset ajattelevat kokoomuksesta, Sdp:stä, vihreistä ja Rkp:stä. Sen sijaan joskus mietin, mitä minusta ajattelevat esimerkiksi kokoomus, Sdp, keskusta ja Perussuomalaiset. Ja päädyn joka kerta oletukseen, että niitä tuskin voisin vähempää kiinnostaa.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
Hyvätuloisten ja varakkaiden tyytyväisyys ei olisi pahitteeksi
Ehkä pieni mutta ainakin äänekäs joukko toistaa nyt tyytymättömään sävyyn, että hyvätuloiset uhrautuvat jo nyt ja maksavat käytännössä kaiken. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tällainen puhe on jatkuvaa, tulee mieleen että ei se ainakaan kovin tyytyväiseltä vaikuta. Jo näiden ihmisten itsensäkin kannalta mutta toki myös yleisen ilmapiirin kannalta toivoisi, että asenne ja näkökulma hiukan muuttuisivat. Tuollainen kielteisessä sävyssä jonkin asian jatkuva toistaminen on varmaan hyvin voimia kuluttavaa. Nekin voimat kannattaisi vapauttaa johonkin muuhun, kun siihen kuitenkin on mahdollisuus.
Tämä on yleinen havaintoni ja toteamukseni eikä tietenkään kohdistu keihinkään erityisesti.
Lue myös blogin muista kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
Tämä on yleinen havaintoni ja toteamukseni eikä tietenkään kohdistu keihinkään erityisesti.
Lue myös blogin muista kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
sunnuntai 8. maaliskuuta 2015
Leikkauslistat ja ”populismi”
Leikkauslistoista kinastelu on mennyt vastenmieliseksi kisaksi siitä, kuka poliitikoista kulloinkin voittaa keskinäisen mäiskimisen sanalla ”populismi”. Selkeästihän esimerkiksi leikkauslistoista keskustelemisessa on nyt kyse siitä, että joltakin taholta leikkaaminen on ikään kuin välttämättömyys kun taas eräiltä harvalukuisilta tai muuten valituilta leikkaaminen on ”populismia”. Tulee vain mieleen mutta toivottavasti olen väärässä, että tässä on halveksinnan piirteitä joitakin tahoja kohtaan. Taustalla saattaa olla myös se, että vallassa olevat pitävät äänekkäästi kiinni oman ryhmänsä eduista, ja siinä kollegoiden osoitteleminen populismi-määreellä on nyt kova ase, mutta ilmapiirin kannalta se on erittäin myrkyllistä. Se vie samalla ainakin minun silmissäni uskottavuuden juuri niiltä, jotka kollegoitaan ”populismista” moittivat.
Olisi äänestäjiäkin arvostavampaa, jos kiistakysymyksistä väiteltäisiin ikään kuin neutraalisti, asiat asioina, ilman toisten leimaamista esimerkiksi populismi-sanalla. Kuvittelevatko ministerit, kansanedustajat ja puolueiden edustajat todella, että äänestäjät haluavat tietää ketkä ovat kollegoidensa mielestä populisteja ja ketkä eivät ja millaiset näkemykset ovat populismia ja millaiset taas edustavat valtiomiesmäisyyttä. Kertokaa mieluummin äänestäjille asioista ja miten ne ovat ja miten ne pitäisi korjata, miksi juuri niin ja miksi ei jollakin muulla tavalla. Nämä perustelut ovat tärkeitä, sillä silloin äänestäjä voi itse arvioida perustelujen hyvyyden tai huonouden. Sen sijaan populismi-määreen käyttäminen kertoo ainakin minulle epämiellyttävällä tavalla ainoastaan käyttäjästä itsestään.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
Olisi äänestäjiäkin arvostavampaa, jos kiistakysymyksistä väiteltäisiin ikään kuin neutraalisti, asiat asioina, ilman toisten leimaamista esimerkiksi populismi-sanalla. Kuvittelevatko ministerit, kansanedustajat ja puolueiden edustajat todella, että äänestäjät haluavat tietää ketkä ovat kollegoidensa mielestä populisteja ja ketkä eivät ja millaiset näkemykset ovat populismia ja millaiset taas edustavat valtiomiesmäisyyttä. Kertokaa mieluummin äänestäjille asioista ja miten ne ovat ja miten ne pitäisi korjata, miksi juuri niin ja miksi ei jollakin muulla tavalla. Nämä perustelut ovat tärkeitä, sillä silloin äänestäjä voi itse arvioida perustelujen hyvyyden tai huonouden. Sen sijaan populismi-määreen käyttäminen kertoo ainakin minulle epämiellyttävällä tavalla ainoastaan käyttäjästä itsestään.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
maanantai 29. syyskuuta 2014
Eläkeuudistus ja ”kuorolaulu”
Välittömästi eläkeuudistuksen julkaisun jälkeen mediassa näkyi tyytyväisyyden purkauksia kuorolaulun lailla, mistä en pitänyt enkä pidä. Aina epäilyttäviä tällaiset joukkotunteenpurkaukset ja joukkohyminät. Vaivauduin (en ole vaivautunut) myös itse lopulta lukemaan, mitä eläkeuudistuksesta sanotaan, siis mitä se sisältää, lyhyesti tosin. En ymmärtänyt niistä muutamasta ranskalaisesta viivasta mitään, en edes tarkemman tutustumisen jälkeen, mikä kertoo myös minusta, sen myönnän. Mutta tosiaan uudessa järjestelmäversiossa en kyllä havaitse keppiä enkä porkkanaa, kun ne ainoat järkevät ja ymmärrettävät porkkanat oli nimenomaan poistettu. Kävi mielessä myös kateus, mutta ei se siitä voi kyllä johtua, ei se sitä voi olla. Siis muiden kateus, ei omani. Oma kateuteni minua ei huoleta yhtään. Tuskin muuten ketään muutakaan
Sen verran nyt luin myös myönteistä tuosta eläkeuudistuksesta, että voittajia olisivat 80-luvulla ja sen jälkeen syntyneet (Uusi Suomi). Se on kyllä hyvä juttu, ei mitään valittamista siinä asiassa. Siinä mielessä on jotain pientä yritystä myös tulevaisuuteen päin, työmarkkinamielessä Suomessa.
Myös sellainen juttu tuli mieleen eläkeuudistuksesta, että olisikohan se ollut myös jonkinlainen jäsentenvälinen kilpailu, ”jäsen” laajasti ymmärrettynä, työmarkkinajäsen ikään kuin. Tämä on sinänsä eri asia kuin kateus, josta äsken mainitsin. Kateushan voi näkyä eläkekeskustelussa niin, että jotkut ihmiset kokevat jotenkin kateudenomaisesti että on väärin että eläkejärjestelmässä on esimerkiksi jossain kohtaa reippaampia karttumia. Jäsentenvälisyydellä taas tarkoitan, että ehkä työmarkkinajärjestöt pitävät erityisen tärkeänä maksimoida juuri omien jäsentensä edun esimerkiksi eläkeuudistuksessa. Nämä kaksi ilmiötä ovat siis eri juttuja. Se ei kuitenkaan estä sitä, että niillä olisi myös yhteys. Mutta kateushan voi piillä pikemminkin julkisessa keskustelussa kun työmarkkinakentällä, mutta yleinen keskustelu voi vaikuttaa myös työmarkkinaratkaisujen suuntaan, siis voi. Meikäläinenhän ei voi tietää, mikä vaikuttaa tai ei vaikuta.
Vielä se, että kateudenhan ei tarvitse todellakaan rajoittua niihin, joilla menee muita huonommin. Itse asiassa juttu voi hyvinkin olla täysin päinvastoin. Jos vaikkapa minä olisin kateellista tyyppiä, niin mitä paremmin meikäläisellä menisi sitä kateellisempi voisin olla siitä että aina on joku jolla voi sittenkin mennä yhtä hyvin kuin minulla ja jopa paremmin. On helpompi sietää se, että joku voittaa oikein kunnolla kuin että joku voittaa juuri silloin kun sitä vähiten olisin odottanut.
Kaiken kaikkiaan en keksi, millä tavalla työmarkkinat ja niillä käyttäytyminen muuttuisivat Suomen kannalta parempaan suuntaan eläkeuudistuksen johdosta. Ainoa voi olla tuo 80-luvulla ja myöhemmin syntyneet, jos siinä joukossa motivaatio jotenkin lisääntyisi. Mutta en tiedä, lisääkö uudistus kuitenkaan millään tavalla edes heidän työmarkkinoilla pysymisen motivaatiota tai heidän pitämistään työmarkkinoilla sitten joskus. Mieluumminhan työmarkkinoilla pysymistä edelleen rajoitetaan kuin ennakkoluulottomasti kannustetaan. Kai eletään vielä aikakautta, jota ei pitäisi enää elää vaan siirtyä seuraavaan.
Tämä oli bloggaus, täsmälleen bloggaus.
Lue myös blogin muita kirjoituksia.
Sen verran nyt luin myös myönteistä tuosta eläkeuudistuksesta, että voittajia olisivat 80-luvulla ja sen jälkeen syntyneet (Uusi Suomi). Se on kyllä hyvä juttu, ei mitään valittamista siinä asiassa. Siinä mielessä on jotain pientä yritystä myös tulevaisuuteen päin, työmarkkinamielessä Suomessa.
Myös sellainen juttu tuli mieleen eläkeuudistuksesta, että olisikohan se ollut myös jonkinlainen jäsentenvälinen kilpailu, ”jäsen” laajasti ymmärrettynä, työmarkkinajäsen ikään kuin. Tämä on sinänsä eri asia kuin kateus, josta äsken mainitsin. Kateushan voi näkyä eläkekeskustelussa niin, että jotkut ihmiset kokevat jotenkin kateudenomaisesti että on väärin että eläkejärjestelmässä on esimerkiksi jossain kohtaa reippaampia karttumia. Jäsentenvälisyydellä taas tarkoitan, että ehkä työmarkkinajärjestöt pitävät erityisen tärkeänä maksimoida juuri omien jäsentensä edun esimerkiksi eläkeuudistuksessa. Nämä kaksi ilmiötä ovat siis eri juttuja. Se ei kuitenkaan estä sitä, että niillä olisi myös yhteys. Mutta kateushan voi piillä pikemminkin julkisessa keskustelussa kun työmarkkinakentällä, mutta yleinen keskustelu voi vaikuttaa myös työmarkkinaratkaisujen suuntaan, siis voi. Meikäläinenhän ei voi tietää, mikä vaikuttaa tai ei vaikuta.
Vielä se, että kateudenhan ei tarvitse todellakaan rajoittua niihin, joilla menee muita huonommin. Itse asiassa juttu voi hyvinkin olla täysin päinvastoin. Jos vaikkapa minä olisin kateellista tyyppiä, niin mitä paremmin meikäläisellä menisi sitä kateellisempi voisin olla siitä että aina on joku jolla voi sittenkin mennä yhtä hyvin kuin minulla ja jopa paremmin. On helpompi sietää se, että joku voittaa oikein kunnolla kuin että joku voittaa juuri silloin kun sitä vähiten olisin odottanut.
Kaiken kaikkiaan en keksi, millä tavalla työmarkkinat ja niillä käyttäytyminen muuttuisivat Suomen kannalta parempaan suuntaan eläkeuudistuksen johdosta. Ainoa voi olla tuo 80-luvulla ja myöhemmin syntyneet, jos siinä joukossa motivaatio jotenkin lisääntyisi. Mutta en tiedä, lisääkö uudistus kuitenkaan millään tavalla edes heidän työmarkkinoilla pysymisen motivaatiota tai heidän pitämistään työmarkkinoilla sitten joskus. Mieluumminhan työmarkkinoilla pysymistä edelleen rajoitetaan kuin ennakkoluulottomasti kannustetaan. Kai eletään vielä aikakautta, jota ei pitäisi enää elää vaan siirtyä seuraavaan.
Tämä oli bloggaus, täsmälleen bloggaus.
Lue myös blogin muita kirjoituksia.
lauantai 1. maaliskuuta 2014
Eikö asuntojen kaupan bonusvero olekaan vielä käytössä?
Luin uutisen, että kaupan bonukset eivät menekään verolle. Huolestuin uutisesta. Alkoi tulla mieleen kaikenlaisia muita vastaavanlaisia veroja, joita ainakin mielellään varmaan ajatellaan. Ensinnä kävi mielessä idea, että laitetaanpa jääkaapin oven avaukset verolle, ja tehdään se niin että uusiin jääkaappeihin on pakko asentaa informaatioteknologinen yhteys valtionhallintoon.
Pidin äkkiseltään (mitäpä ei äkkiseltään pitäisi) jääkaapin oven avausten veroa aika hyvänä, kun se olisi läpinäkyväkin kuten nykyään on muodissa olla, jokainen voisi laskea ja myös ennakoida ja suunnitella oman veronsa aivan yksinkertaisella laskulla. Toki veroon pitäisi liittää progressio, joka tosin toisi jääkaapin oven avaajalle hiukan liikaa jännitystä mutta ei olisi sittenkään vielä mahdoton laskea kunhan progression kaava pidetään yksinkertaisena.
Jääkaapin oven avausten veron syvä olemus olisi siinä, että kun meidän kuitenkin on joka hetki oltava huolissamme kaikkien toisten elintavoista tai oletetuista elintavoista, niin tulisi tässä sekin puoli valvottua valtiollisesti. Se kaikkein syvin olemus olisi tietysti se, että näin kerättäisiin veroja nätisti ja automaattisesti, jokainen kuitenkin joskus avaa jääkaapin oven. Ja helposti siitä tulee päivittäinen vakiintunut säännöllinen tapa, joka pyrkii vieläpä kasvamaan
Mutta minusta, vaikka itse sanonkin, tuo jääkaapin oven avaamisten verottaminen ideana tässä vaiheessa tuntuu kaukaa haetulta vaikkakin tietoliikenneteknologian valmistajille mieluisalta. Nehän ne tykkäävät aina kaikesta tällaisesta, missä on kaikenlaisia automaattisia yhteyksiä koko ajan joka paikkaan. Kun se on siis mielestäni kaukaa haettu, haetaan idea lähempää, enkä yhtään ihmettelisi vaikka seuraava täydellinen verotusideani toteutuisikin parin vuoden sisällä. Se on niin pitäväkin, aina toimiva kuin ikiliikkuja, valitset miten vain niin aina maksat. tämä liittyy nyt asuntokauppaan, yksinkertaisimmillaan errostalohuoneiston kauppaan.
Asunto-osakkeen kaupastahan menee nyt kahden prosentin varainsiirtovero koko hinnasta eli velattomasta hinnasta, ei vain myyntihinnasta (myyntihintahan voi olla alempi kuin velaton hinta). Mutta toisetpa onnistuvat toisinaan ostamaan asunnon halvemmalla kuin toiset, tai siis ainakin halvemmalla kuin on pyydetty. Tämä johtuu yleensä pelkästään siitä, että pyynnöt ovat pilvissä. Jos olisin ostamassa asuntoa josta pyydettäisiin velattomana esimerkiksi 50000 euroa, niin tinkaisin heti hinnan 40000 euroon tai jopa alle sen, sellainen olisi linjani. Jokaiselle verotuksesta huolestuneelle pitäisi nyt tulla sekunnin murto-osassa kirkas näkemys, jonka mukaan näin saatua 10000 euron ”hyötyä” pitäisi verottaa. Minustakin se kauheudessaankin olisi perustellumpaa kuin kaupan bonusten verottaminen olisi. Näin ollen esimerkkini ja ideani on äärimmäisen asiallinen.
Viipymättäkin tulee mieleen, että vero tuosta 10000 euron tinkimisellä saadusta ikään kuin hyödystä olisi vähintään varainsiirtoveron suuruinen eli kaksi prosenttia eli 200 euroa. Mutta se ei riitä, vaan on perusteltua veroprosentin olla jopa kymmenen prosentin luokkaa eli ainakin 1000 euroa tästä 10000 eurosta. Perusteluna on maksamatta jääneen 200 euron varainsiirtoveron lisäksi se, että tuossa 10000 euron alennuksessa jää maksamatta vaikka mitä muita veroja. Lisäksi jos olisin maksanut pyydetyn hinnan, olisin pannut 10000 euroa enemmän rahaa kiertoon. Tällöin olisin hyödyttänyt taloutta monin kerrannaisvaikutuksin. Mutta kun tingin, se jää tekemättä. Täten on perusteltua, että maksan tinkimisellä saamastani ”hyödystä” vähän reippaamman veron, olkoon se vaikka tässä vaiheessa nimeltään asunnon ostajan bonusvero tai asuntojen kaupan bonusvero. Ja toinen tai monesko perustehan verolle on tietysti se, että sain taloudellista hyötyä pyyntöhintaan nähden. Tosin, jos kyse olisi sijoitusasunnosta, tulisihan tuo etu joka tapauksessa verotettua ainakin myyntivaiheessa, eikö niin? Mutta ei haittaa, vaikka pariinkin kertaan, aina parempi vain.
Kuvittele veroasioista tai asuntokaupasta kiinnostunut lukijani, mitkä mahdollisuudet avautuvat esittämästäni ideasta. Miten mahtaa mullistua asuntokauppa Suomessa? Esitetyn veroidean vallitessa asunnon myyjä, tai ainakin sellaiseksi yrittävä, voi vaikka piruuttaan, tai yhteiskunnallista hyväntahtoisuuttaan, panna pyyntönsä pilviin, jos haluaa maksattaa runsaasti veroja asunnon ostajalla. No, valistunut veroasioista kiinnostunut lukijani käy tässä vaiheessa hiukan epäileväiseksi, nimittäin tuo voisi johtaa kohtuuttomuuksiin, mielivaltaan, tai pahimmillaan asuntokaupan tyrehtymiseen kun pyynnöt ja maksuhalut eivät enää kohtaisi. Niinpä idea kannattaa toteuttaa, jos se toteutetaan, kiinteistönvälittäjien ja muiden ammattimaisten tahojen hoitamissa asuntokaupoissa. Niissä ehkä ainakin on joskus mahdollista, että pyynnöt eivät nouse aivan järjettömiksi ainakaan ihan aina. Silloin olisi melkein perusteltua ja kohtuullista, että jos sellaisesta pyynnöstä vielä onnistuu tinkimään, niin johan silloin on syytä maksaakin asuntokaupan bonusveroa, jonkun mielestä. Arvaa onko minun mielestäni.
Edellä kerrottu ei ole toimintaohje verotuksen järjestämiseksi, mutta noin siinä suunnilleen käy parin vuoden sisällä, tai ainakaan en ihmettelisi jos kävisi.
Lue myös blogin muita veroj, eikun muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi! Se, että on lauantai, ei ole mikään syy olla lukematta blogia.
Meinasi tärkein unohtua, bonukset tai pikemminkin vuosittaiset prosentit tuosta veroideasta sitten meikäläiselle. Ellei joku toisin todista, tämä on meikäläisen henkinen tuotos. Saisiko sille vaikkapa EU-suojan tässä vaiheessa?
Pidin äkkiseltään (mitäpä ei äkkiseltään pitäisi) jääkaapin oven avausten veroa aika hyvänä, kun se olisi läpinäkyväkin kuten nykyään on muodissa olla, jokainen voisi laskea ja myös ennakoida ja suunnitella oman veronsa aivan yksinkertaisella laskulla. Toki veroon pitäisi liittää progressio, joka tosin toisi jääkaapin oven avaajalle hiukan liikaa jännitystä mutta ei olisi sittenkään vielä mahdoton laskea kunhan progression kaava pidetään yksinkertaisena.
Jääkaapin oven avausten veron syvä olemus olisi siinä, että kun meidän kuitenkin on joka hetki oltava huolissamme kaikkien toisten elintavoista tai oletetuista elintavoista, niin tulisi tässä sekin puoli valvottua valtiollisesti. Se kaikkein syvin olemus olisi tietysti se, että näin kerättäisiin veroja nätisti ja automaattisesti, jokainen kuitenkin joskus avaa jääkaapin oven. Ja helposti siitä tulee päivittäinen vakiintunut säännöllinen tapa, joka pyrkii vieläpä kasvamaan
Mutta minusta, vaikka itse sanonkin, tuo jääkaapin oven avaamisten verottaminen ideana tässä vaiheessa tuntuu kaukaa haetulta vaikkakin tietoliikenneteknologian valmistajille mieluisalta. Nehän ne tykkäävät aina kaikesta tällaisesta, missä on kaikenlaisia automaattisia yhteyksiä koko ajan joka paikkaan. Kun se on siis mielestäni kaukaa haettu, haetaan idea lähempää, enkä yhtään ihmettelisi vaikka seuraava täydellinen verotusideani toteutuisikin parin vuoden sisällä. Se on niin pitäväkin, aina toimiva kuin ikiliikkuja, valitset miten vain niin aina maksat. tämä liittyy nyt asuntokauppaan, yksinkertaisimmillaan errostalohuoneiston kauppaan.
Asunto-osakkeen kaupastahan menee nyt kahden prosentin varainsiirtovero koko hinnasta eli velattomasta hinnasta, ei vain myyntihinnasta (myyntihintahan voi olla alempi kuin velaton hinta). Mutta toisetpa onnistuvat toisinaan ostamaan asunnon halvemmalla kuin toiset, tai siis ainakin halvemmalla kuin on pyydetty. Tämä johtuu yleensä pelkästään siitä, että pyynnöt ovat pilvissä. Jos olisin ostamassa asuntoa josta pyydettäisiin velattomana esimerkiksi 50000 euroa, niin tinkaisin heti hinnan 40000 euroon tai jopa alle sen, sellainen olisi linjani. Jokaiselle verotuksesta huolestuneelle pitäisi nyt tulla sekunnin murto-osassa kirkas näkemys, jonka mukaan näin saatua 10000 euron ”hyötyä” pitäisi verottaa. Minustakin se kauheudessaankin olisi perustellumpaa kuin kaupan bonusten verottaminen olisi. Näin ollen esimerkkini ja ideani on äärimmäisen asiallinen.
Viipymättäkin tulee mieleen, että vero tuosta 10000 euron tinkimisellä saadusta ikään kuin hyödystä olisi vähintään varainsiirtoveron suuruinen eli kaksi prosenttia eli 200 euroa. Mutta se ei riitä, vaan on perusteltua veroprosentin olla jopa kymmenen prosentin luokkaa eli ainakin 1000 euroa tästä 10000 eurosta. Perusteluna on maksamatta jääneen 200 euron varainsiirtoveron lisäksi se, että tuossa 10000 euron alennuksessa jää maksamatta vaikka mitä muita veroja. Lisäksi jos olisin maksanut pyydetyn hinnan, olisin pannut 10000 euroa enemmän rahaa kiertoon. Tällöin olisin hyödyttänyt taloutta monin kerrannaisvaikutuksin. Mutta kun tingin, se jää tekemättä. Täten on perusteltua, että maksan tinkimisellä saamastani ”hyödystä” vähän reippaamman veron, olkoon se vaikka tässä vaiheessa nimeltään asunnon ostajan bonusvero tai asuntojen kaupan bonusvero. Ja toinen tai monesko perustehan verolle on tietysti se, että sain taloudellista hyötyä pyyntöhintaan nähden. Tosin, jos kyse olisi sijoitusasunnosta, tulisihan tuo etu joka tapauksessa verotettua ainakin myyntivaiheessa, eikö niin? Mutta ei haittaa, vaikka pariinkin kertaan, aina parempi vain.
Kuvittele veroasioista tai asuntokaupasta kiinnostunut lukijani, mitkä mahdollisuudet avautuvat esittämästäni ideasta. Miten mahtaa mullistua asuntokauppa Suomessa? Esitetyn veroidean vallitessa asunnon myyjä, tai ainakin sellaiseksi yrittävä, voi vaikka piruuttaan, tai yhteiskunnallista hyväntahtoisuuttaan, panna pyyntönsä pilviin, jos haluaa maksattaa runsaasti veroja asunnon ostajalla. No, valistunut veroasioista kiinnostunut lukijani käy tässä vaiheessa hiukan epäileväiseksi, nimittäin tuo voisi johtaa kohtuuttomuuksiin, mielivaltaan, tai pahimmillaan asuntokaupan tyrehtymiseen kun pyynnöt ja maksuhalut eivät enää kohtaisi. Niinpä idea kannattaa toteuttaa, jos se toteutetaan, kiinteistönvälittäjien ja muiden ammattimaisten tahojen hoitamissa asuntokaupoissa. Niissä ehkä ainakin on joskus mahdollista, että pyynnöt eivät nouse aivan järjettömiksi ainakaan ihan aina. Silloin olisi melkein perusteltua ja kohtuullista, että jos sellaisesta pyynnöstä vielä onnistuu tinkimään, niin johan silloin on syytä maksaakin asuntokaupan bonusveroa, jonkun mielestä. Arvaa onko minun mielestäni.
Edellä kerrottu ei ole toimintaohje verotuksen järjestämiseksi, mutta noin siinä suunnilleen käy parin vuoden sisällä, tai ainakaan en ihmettelisi jos kävisi.
Lue myös blogin muita veroj, eikun muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi! Se, että on lauantai, ei ole mikään syy olla lukematta blogia.
Meinasi tärkein unohtua, bonukset tai pikemminkin vuosittaiset prosentit tuosta veroideasta sitten meikäläiselle. Ellei joku toisin todista, tämä on meikäläisen henkinen tuotos. Saisiko sille vaikkapa EU-suojan tässä vaiheessa?
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
Toimitusjohtaja ansaitkoon, olkoon Keva, vakuutusyhtiö tai muu yritys
Kevaa koskeva keskustelu käynnistyi asunto- ja autoetujen verotusarvoista eli aika epätunteenomaisista seikoista, mutta se laajeni sekalaiseksi väittelyksi kohtuullisuudesta, kohtuuttomuudesta ja ahneudesta. Tuo ahneus-teema on turha ja kummallinen näkökulma, kun tarjolla olisi yksinkertaisempi näkökulma jolla olisi jotakin merkitystäkin.
Kuvitellaan yritystä tai muuta organisaatiota, jonka tehtävänä on kasvattaa varallisuutta. Tällöinhän jokaisen palkatun, ylintä johtajaa myöten, pitäisi osaltaan edistää kyseistä arvonlisäystä. Tämä siis olisi rationaalista. Mitä suuremman organisaation mitä ylempi johtaja, sitä epäsuorempi tuo panos arvonlisäykseen varmaankin on.
Esimerkiksi metsäyhtiön tai vakuutusyhtiön toimitusjohtajan tehtävä on saada koko suuri organisaatio toimimaan entistä tuottoisammin. Tai ainakin jos itse omistaisin tuollaisen yhtiön ja valitsisin sille toimitusjohtajaa, niin näin vaatisin asian olevan. Mutta ei ole varmaankaan helppo arvioida, miten paljon kulloinkin nimitettävälle toimitusjohtajalle vielä kannattaisi maksaa jotta kyseisen henkilön aiheuttamat kaikki mahdolliset kulut tulisivat takaisin tuottovaikutuksena. Jos pitää tai voi valita monen kelvollisen toimitusjohtajaehdokkaan välillä, pitää arvioida tuo kulu- ja tuottovaikutus jokaisen osalta ja verrata johtajaehdokkaita tältä osin keskenään. Jo tämä on käytännössä vaikeaa, luulisin, joten miksi tähän pitäisi sekoittaa vielä moraali ja sellainen seikka kuin vaikkapa ahneus. Riittää, että johtajaa valitsevat pystyisivät arvioimaan taloudellisen kannattavuuden eli että johtajan toiminnasta on taloudellista hyötyä jollakin tähtäyksellä.
Jos arvioinnissa tullaan esimerkiksi tulokseen, että johtajaehdokkaalle X kannattaa maksaa palkkaa miljoona euroa ja kustantaa muut johtajaan liittyvät kulut, niin se sitten kannattaa. Jos nämä kaikki johtajaan liittyvät palkka- ja muut kulut olisivat esimerkiksi kaksi ja puoli miljoonaa euroa aikayksikössä, niin ei se mitään jos sen katsotaan olevan kannattavaa yrityksen rahanteon kannalta.
Luvut olivat vain mahdollisimman yksinkertaisia lukuarvoja eivätkä käytännön esimerkkejä mistään. Tarkoitus oli sanoa, että johtajalle kannattaa maksaa palkkaa, etuja ja muita kuluja summa, jolla johtaja saadaan pyörittämään yritystä mahdollisimman kannattavasti ottaen huomioon nämä palkka- ja muut kulut. Tarpeetonta tai pahimmassa tapauksessa vahingollista on maksaa enempää, mutta mikään pahe ei mahtavakaan palkka ole tuottoa tavoittelevalle yritykselle tai muulle rahanteko-organisaatiolle.
Esimerkki siitä mitä ajan takaa: Jos säästäisin osakerahastoon, ainoa tärkeä asia minulle olisi rahasto-osuuden arvon kasvu. Näin ollen hartaasti toivoisin, että rahastoa ei hoidettaisi löysästi maksamalla hulvattomia palkka- ja muita kuluja, joihin rahaston saamat osaketuotot uppoaisivat. Mutta jos taas hirmuisen kallispalkkainen rahastovastaava saa rahaston kasvamaan entistäkin hirmuisemmin, niin se on vain hyvä.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
Kuvitellaan yritystä tai muuta organisaatiota, jonka tehtävänä on kasvattaa varallisuutta. Tällöinhän jokaisen palkatun, ylintä johtajaa myöten, pitäisi osaltaan edistää kyseistä arvonlisäystä. Tämä siis olisi rationaalista. Mitä suuremman organisaation mitä ylempi johtaja, sitä epäsuorempi tuo panos arvonlisäykseen varmaankin on.
Esimerkiksi metsäyhtiön tai vakuutusyhtiön toimitusjohtajan tehtävä on saada koko suuri organisaatio toimimaan entistä tuottoisammin. Tai ainakin jos itse omistaisin tuollaisen yhtiön ja valitsisin sille toimitusjohtajaa, niin näin vaatisin asian olevan. Mutta ei ole varmaankaan helppo arvioida, miten paljon kulloinkin nimitettävälle toimitusjohtajalle vielä kannattaisi maksaa jotta kyseisen henkilön aiheuttamat kaikki mahdolliset kulut tulisivat takaisin tuottovaikutuksena. Jos pitää tai voi valita monen kelvollisen toimitusjohtajaehdokkaan välillä, pitää arvioida tuo kulu- ja tuottovaikutus jokaisen osalta ja verrata johtajaehdokkaita tältä osin keskenään. Jo tämä on käytännössä vaikeaa, luulisin, joten miksi tähän pitäisi sekoittaa vielä moraali ja sellainen seikka kuin vaikkapa ahneus. Riittää, että johtajaa valitsevat pystyisivät arvioimaan taloudellisen kannattavuuden eli että johtajan toiminnasta on taloudellista hyötyä jollakin tähtäyksellä.
Jos arvioinnissa tullaan esimerkiksi tulokseen, että johtajaehdokkaalle X kannattaa maksaa palkkaa miljoona euroa ja kustantaa muut johtajaan liittyvät kulut, niin se sitten kannattaa. Jos nämä kaikki johtajaan liittyvät palkka- ja muut kulut olisivat esimerkiksi kaksi ja puoli miljoonaa euroa aikayksikössä, niin ei se mitään jos sen katsotaan olevan kannattavaa yrityksen rahanteon kannalta.
Luvut olivat vain mahdollisimman yksinkertaisia lukuarvoja eivätkä käytännön esimerkkejä mistään. Tarkoitus oli sanoa, että johtajalle kannattaa maksaa palkkaa, etuja ja muita kuluja summa, jolla johtaja saadaan pyörittämään yritystä mahdollisimman kannattavasti ottaen huomioon nämä palkka- ja muut kulut. Tarpeetonta tai pahimmassa tapauksessa vahingollista on maksaa enempää, mutta mikään pahe ei mahtavakaan palkka ole tuottoa tavoittelevalle yritykselle tai muulle rahanteko-organisaatiolle.
Esimerkki siitä mitä ajan takaa: Jos säästäisin osakerahastoon, ainoa tärkeä asia minulle olisi rahasto-osuuden arvon kasvu. Näin ollen hartaasti toivoisin, että rahastoa ei hoidettaisi löysästi maksamalla hulvattomia palkka- ja muita kuluja, joihin rahaston saamat osaketuotot uppoaisivat. Mutta jos taas hirmuisen kallispalkkainen rahastovastaava saa rahaston kasvamaan entistäkin hirmuisemmin, niin se on vain hyvä.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Piilomainonta reidet peitettyinä
Nyt ne lehdet ovat keksineet hyvän mainosidean, joka samalla palvelee ihmisiä välittömästi. Yle uutisoi, että lehdillä on tarrakampanja, jossa ne jakavat postilaatikkoon tai oveen kiinnitettäviä tarroja, joissa lukee ”Ei mainoksia. Vain lehdet, kiitos”. Tämähän on fiksua. Kehittäkää firmat muutenkin tämäntasoista menekinedistämistä lisää.
http://yle.fi/uutiset/lehdet_kayvat_tarrakampanjalla_suoramainonnan_kimppuun/6745315
On ruvennut vaikuttamaan yhä enemmän siltä, että ainakin Suomessa, muista en tiedä, lisääntyy koko ajan mainonta- ja markkinointikielteisyys. Blogien lukijatkaan eivät pelkää enää mitään niin paljon kuin sitä, että sattuvat mahdollisesti näkemään joskus mainoksen blogissa. Lisäksi ollaan niin julmetun epäileviä ja huolestuneita bloggaajan kirjoitusmotiiveista. Tässä on jo jotakin ahdasmielistä ja pelokasta suorastaan. Tosin asiassa saattaa, siis saattaa, osansa olla kaupallisella medialla, kun ovat ehkä alkaneet pitää jopa blogeja kilpailijoinaan mainosmarkoista (hah tahallinen/ennakoiva tuo ´markka´). Nyt sitten virastot ja järjestöt puuhaavat joitakin blogimainosohjeita eivätkä ole kysyneet edes minulta. No minä en toistaiseksi ole kyllä mainostanutkaan. Mutta minua bloggaajana ei edusta mikään taho; en ole antanut millekään taholle valtuutusta siihen. No kaipa tai ainakin toivottavasti tuo mainontaohjeiden väsäily koskee mainostajia eli mainostavia firmoja, mutta jos bloginpitäjiä, niin se on sitten käsittämätöntä puuttumista toisten asioihin.
Miten kuvitellaan nykyään saatavan jotakin kaupaksi, jos ei kohta voida harjoittaa markkinointiviestintää. On vanhanaikaista kuvitella, että tuote myy itsensä kunhan se ensimmäinen käyttäjä tykkää siitä ja kertoo fb-kavereilleen. Tämä vaatimattomuus kaunistaa –periaate toimi ehkä jotenkin joskus, kun oli pulaa tuotteista, mutta ei tosiaan enää. Poikkeuksena tästä olisi asuntokauppa, mutta se taas on sössitty muulla tavalla. Nimittäin pieniä asiallisia yksiöitä asiallisilta paikoilta menisi kaupaksi vaikka kuinka paljon, kun vain joku ilmoittaa että sellainen on tarjolla. Siinä onkin kumma tapaus, että kun kerrankin menisi kaupaksi heittämällä, niin ei ole tarjontaa. Toki tuo tarjonnan puute juuri on yksi ylikysynnän syy, mutta varaa olisi todella lisätä tarjontaa rutkasti kuten sanotaan.
Mainontaan ja markkinointiviestintään pitää ruveta suhtautumaan kuluttajien piirissä paljon iloisemmin ja myönteisemmin. Siitä voisi tehdä oikein kansalaisliikkeen, ”Iloiset markkinointiviestinnän vastaanottajat”. Tarkoitan tässä asennetta mainontaa kohtaan. Eri asia on se, että siitä huolimatta moni kuten meikäläinen voi kieltää mainospostin jakamisen luukkuunsa. Omalla kohdallani siinä on kyse vain siitä, että tuntuisi haaskaukselta kuljettaa näitä mainoksia ulkoa sisään ja saman tien ulos. Siinä ei siis ole kyse mistään tiukkapipoisuudesta eikä kielteisestä asenteesta markkinointia kohtaan. Ja mainoskieltohan ei merkitse ilmaislehtien kieltämistä.
Nyt on pakko kysyä kuluttajaviranomaisten ja markkinointijärjestön (huumorintajuista) neuvoa ennen kuin teen mitään laitonta. Nimittäin Japanissa on kuulemma keksitty uudenlaiseksi mainosalustaksi nuorten naisten reidet, mikä on erinomainen innovaatio.
http://www.marmai.fi/uutiset/japanissa+mainoksia+liimataan+jo+nuorten+naisten+reisiin/a2195767
Kun Suomen olisi jälleen hyvä kopioida Japania jossakin hyvässä ja olla siten taas Pohjolan Japani, olisiko sallittua että esimerkiksi minä miehenä myisin reisipintaani piilomainonnalle? Piilomainontahan se on viime aikoina juuri eniten moralisointia nostattanut. Eikös kuitenkin tässä tapauksessa nimenomaan piilomainonta olisi jopa suotavaa?
Lue myös blogin muita kirjoituksia, joita on jo satoja!
http://yle.fi/uutiset/lehdet_kayvat_tarrakampanjalla_suoramainonnan_kimppuun/6745315
On ruvennut vaikuttamaan yhä enemmän siltä, että ainakin Suomessa, muista en tiedä, lisääntyy koko ajan mainonta- ja markkinointikielteisyys. Blogien lukijatkaan eivät pelkää enää mitään niin paljon kuin sitä, että sattuvat mahdollisesti näkemään joskus mainoksen blogissa. Lisäksi ollaan niin julmetun epäileviä ja huolestuneita bloggaajan kirjoitusmotiiveista. Tässä on jo jotakin ahdasmielistä ja pelokasta suorastaan. Tosin asiassa saattaa, siis saattaa, osansa olla kaupallisella medialla, kun ovat ehkä alkaneet pitää jopa blogeja kilpailijoinaan mainosmarkoista (hah tahallinen/ennakoiva tuo ´markka´). Nyt sitten virastot ja järjestöt puuhaavat joitakin blogimainosohjeita eivätkä ole kysyneet edes minulta. No minä en toistaiseksi ole kyllä mainostanutkaan. Mutta minua bloggaajana ei edusta mikään taho; en ole antanut millekään taholle valtuutusta siihen. No kaipa tai ainakin toivottavasti tuo mainontaohjeiden väsäily koskee mainostajia eli mainostavia firmoja, mutta jos bloginpitäjiä, niin se on sitten käsittämätöntä puuttumista toisten asioihin.
Miten kuvitellaan nykyään saatavan jotakin kaupaksi, jos ei kohta voida harjoittaa markkinointiviestintää. On vanhanaikaista kuvitella, että tuote myy itsensä kunhan se ensimmäinen käyttäjä tykkää siitä ja kertoo fb-kavereilleen. Tämä vaatimattomuus kaunistaa –periaate toimi ehkä jotenkin joskus, kun oli pulaa tuotteista, mutta ei tosiaan enää. Poikkeuksena tästä olisi asuntokauppa, mutta se taas on sössitty muulla tavalla. Nimittäin pieniä asiallisia yksiöitä asiallisilta paikoilta menisi kaupaksi vaikka kuinka paljon, kun vain joku ilmoittaa että sellainen on tarjolla. Siinä onkin kumma tapaus, että kun kerrankin menisi kaupaksi heittämällä, niin ei ole tarjontaa. Toki tuo tarjonnan puute juuri on yksi ylikysynnän syy, mutta varaa olisi todella lisätä tarjontaa rutkasti kuten sanotaan.
Mainontaan ja markkinointiviestintään pitää ruveta suhtautumaan kuluttajien piirissä paljon iloisemmin ja myönteisemmin. Siitä voisi tehdä oikein kansalaisliikkeen, ”Iloiset markkinointiviestinnän vastaanottajat”. Tarkoitan tässä asennetta mainontaa kohtaan. Eri asia on se, että siitä huolimatta moni kuten meikäläinen voi kieltää mainospostin jakamisen luukkuunsa. Omalla kohdallani siinä on kyse vain siitä, että tuntuisi haaskaukselta kuljettaa näitä mainoksia ulkoa sisään ja saman tien ulos. Siinä ei siis ole kyse mistään tiukkapipoisuudesta eikä kielteisestä asenteesta markkinointia kohtaan. Ja mainoskieltohan ei merkitse ilmaislehtien kieltämistä.
Nyt on pakko kysyä kuluttajaviranomaisten ja markkinointijärjestön (huumorintajuista) neuvoa ennen kuin teen mitään laitonta. Nimittäin Japanissa on kuulemma keksitty uudenlaiseksi mainosalustaksi nuorten naisten reidet, mikä on erinomainen innovaatio.
http://www.marmai.fi/uutiset/japanissa+mainoksia+liimataan+jo+nuorten+naisten+reisiin/a2195767
Kun Suomen olisi jälleen hyvä kopioida Japania jossakin hyvässä ja olla siten taas Pohjolan Japani, olisiko sallittua että esimerkiksi minä miehenä myisin reisipintaani piilomainonnalle? Piilomainontahan se on viime aikoina juuri eniten moralisointia nostattanut. Eikös kuitenkin tässä tapauksessa nimenomaan piilomainonta olisi jopa suotavaa?
Lue myös blogin muita kirjoituksia, joita on jo satoja!
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Harmaa talous ja olut – musta talous ja raittius
Keskustelunaiheeksi on noussut vaihteeksi harmaa talous. Harmaaseen talouteen liittyviä suurimpia ongelmia ovat viime aikoina olleet näköjään sen tapaiset ilmiöt kuin ihmisten harrastama toistensa tietynlainen auttaminen ja esimerkiksi ”liian halpa” olut joissakin ravintoloissa.
Otetaan olut. Ensinnäkään mikään ei ole koskaan liian halpaa eikä ainakaan 3 euron olut. Mutta pahempi ongelma saattaa olla se, että jotkut eivät osta eivätkä kuluta lainkaan olutta, väkevämmistä puhumattakaan. Heidän (meidän) välillinen osuutensa verokertymään on siltä osin nolla euroa. Pitäisikö siis näille (meille) säätää vero kuluttamattomuudesta? Kysyn vain, kun oletan, että on ihmisiä jotka tykkäävät miettiä miten tällaisiakin porsaanreikiä tukitaan. Asiaa pohtimaan voisi laittaa suomalaiseen tapaan kolmikantaisen työryhmän, sillä kiinnostaahan kysymys myös työmarkkinaosapuolia.
Silloin, kun vielä ystäville (facebook puhuu kavereista) tarjosin jotakin, oli tapanani ehdottaa tyyliin, että voisin vaikka ”korruptoida” ruuat baarissa. Tuo korruptio-sana sai alkunsa siitä, että muinoin todella keskusteltiin Suomessa sellaisista kysymyksistä kuin vaikkapa korruptio. ”Korruptiosta” tuli sitten vitsisana, jota käytettiin kun tarjottiin ”lounas” ystäville ulkona, ihan täällä ruohonjuuritasollakin.
Yllä olevan kirjoitukseni sytykkeinä ovat viime päivien jutuillaan toimineet esimerkiksi Uusi Suomi ja muut verkossa luettavat lehdet tai julkaisut.
Lue myös tämän blogin muita kirjoituksia. Niitä on jo satoja! Ne eivät ole niin harmaita kuin tämä.
Otetaan olut. Ensinnäkään mikään ei ole koskaan liian halpaa eikä ainakaan 3 euron olut. Mutta pahempi ongelma saattaa olla se, että jotkut eivät osta eivätkä kuluta lainkaan olutta, väkevämmistä puhumattakaan. Heidän (meidän) välillinen osuutensa verokertymään on siltä osin nolla euroa. Pitäisikö siis näille (meille) säätää vero kuluttamattomuudesta? Kysyn vain, kun oletan, että on ihmisiä jotka tykkäävät miettiä miten tällaisiakin porsaanreikiä tukitaan. Asiaa pohtimaan voisi laittaa suomalaiseen tapaan kolmikantaisen työryhmän, sillä kiinnostaahan kysymys myös työmarkkinaosapuolia.
Silloin, kun vielä ystäville (facebook puhuu kavereista) tarjosin jotakin, oli tapanani ehdottaa tyyliin, että voisin vaikka ”korruptoida” ruuat baarissa. Tuo korruptio-sana sai alkunsa siitä, että muinoin todella keskusteltiin Suomessa sellaisista kysymyksistä kuin vaikkapa korruptio. ”Korruptiosta” tuli sitten vitsisana, jota käytettiin kun tarjottiin ”lounas” ystäville ulkona, ihan täällä ruohonjuuritasollakin.
Yllä olevan kirjoitukseni sytykkeinä ovat viime päivien jutuillaan toimineet esimerkiksi Uusi Suomi ja muut verkossa luettavat lehdet tai julkaisut.
Lue myös tämän blogin muita kirjoituksia. Niitä on jo satoja! Ne eivät ole niin harmaita kuin tämä.
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Huomautus: Hesari tai muukaan sanomalehti ei ole elintarvike
Hesari on selvästi päättänyt nostaa tilaajamääränsä erityisesti vähävaraisten keskuudessa. Tämä koskee varsinkin sellaisia vähävaraisia, joilla on hyvä ruuansulatusjärjestelmä. Valitettavasti juuri tuohon ruuansulatus-näkökulmaan liittyy myös kyseisen markkinavaltauksen vaarallisuus. Kyse on ihmisten ravintoterveydestä. Varoitan ankarasti, että nyt tuleva teksti ei ole tarkoitettu amerikkalaisille kuluttajille vaan ainoastaan viileään harkintaan kykeneville suomalaisille. Siis vain tälle hyvin pienelle joukolle.
On valitettavasti niin, että Hesari kannattaa pääkirjoituksessaan (5.6) ruuan arvonlisäveron nostamista oikein roimasti. Verohan alennettiin yleistä arvonlisäverotasoa alemmaksi muutama vuosi sitten, mutta on toki noussut sen jälkeen samoilla prosenttiyksiköillä kuin yleinen arvonlisävero. Ruuan arvonlisävero taitaa olla nyt 14 prosenttia. Hesarille sopisi mainiosti, että se nousisi vaikkapa 22 prosenttiin valtiovarainministeriön viimeisimpien pähkäilyjen mukaisesti. Valtionvarainministeriö lienee ehdottamassa, että siirryttäisiin yhtenäiseen 22 prosentin arvonlisäverokantaan.
En ole tarkemmin valtionvarainministeriön pähkäilyihin uskaltanut tutustua, koska ne kuulostavat niin pelottavilta, ja koska on ollut kiinnostavampaakin ilonaihetta noiden kuuluisien Kreikan ja kohta vähän myös muiden vakuusjärjestelyjen ympärillä. Hei vaan päähallituspuolueet ihan tasapuolisesti muuten.
Hesari perustelee kantaansa ruuan arvonlisäveron nostoon muun muassa sillä, että saman edun alemmasta arvonlisäverosta saavat myös varakkaat eivätkä pelkästään vähemmän varakkaat. Voisiko Hesarin pääkirjoitustoimitus nyt lopultakin päättää kantansa seuraavaan ongelmaan? Kun Hesari ja kaikki muut lehdet siinä mukana aina jaksavat muistuttaa, miten kateellisia suomalaiset ovat, ja varsinkin vähävaraiset runsasvaraisille, niin kuinka se nyt on, pitääkö olla kateellinen vai eikö pidä olla kateellinen. Nimittäin nyt kun vähävaraiset ruuankuluttajat eivät ole ymmärtäneet olla kateellisia varakkaille ruuankuluttajille, Hesarin pääkirjoitustoimitus oikein usuttamalla usuttaa tähän kateuteen. Nyt siis pitäisi olla kateellinen varakkaille, jotka myös saavat matalan arvonlisäveron edun itselleen.
En ole ymmärtänyt olla tähän mennessä tuolla tavalla kateellinen tai täsmällisesti sanoen katkera rikkaille, mutta pakko kai tässä on ruveta kateuksissaan ajamaan ruuan arvonlisäveron korotusta ihan vain varakkaiden kiusaksi.
Hesari siis lämpimästi suosittelee (lievä ilmaus) ruuan arvonlisäveron nostamista reippaasti. Toki siinä samalla Hesari luettelee ihme kyllä myös lehtitilausten arvonlisäveron nostamisen nykyisestä 10 prosentista siihen samaan 22 prosenttiin. Tässä näyttääkin olevan jyrkkä linjanmuutos. Tähän asti Hesari ja muut sanomalehdet ovat käyttäneet kaiken lyyrisen voimansa lehtitilausten arvonlisäveron mataluuden puolesta.
Sivumennen sanoen Hesarilla ja muilla sanomalehdillä ei tunnu olevan taktista eikä strategista ajattelua mukana oman etunsa kannalta siinä, miten lehtien verotus kannattaisi järjestää nykyisessä murroksessa. Mutta sama se, kuinka nopeasti käyrä laskee. Toinen taktisesti ja strategisesti järkevä veto voisi olla, että sanomalehdet puolustaessaan empaattisesti ihmistä esimerkiksi verokysymyksissä hankkisivat samalla myötätuntoa lehtien perustelluille tai jopa hiukan perustelemattomillekin veronäkemyksille. En ole käsittääkseni ensimmäinen, jolla on tämänsuuntaisia ajatuksia sanomalehtien nykymenosta.
Kuten totesin, Hesarin arvonlisäveronäkemys merkitsee uutta markkinavaltausta vähävaraisten suuntaan mutta samalla myös uutta ennenkokematonta terveysriskiä vähävaraisten keskuudessa. Pahimmillaanhan on odotettavissa, että ruuan arvonlisävero nousee 22 prosenttiin. Tällaisen tulevaisuuden edessä moni miettii vastuullisesti, miten voisi nipistää elintarvikekuluistaan. Tämä muuten on ihan vakava asia, eikä esimerkiksi Hesarin pidä syyllistyä yksioikoisiin kansantaloudellisiin latteuksiin vaan Hesarin johtavana sanomalehtenä pitää tarjota tasapainottavia eheitä ratkaisuehdotuksia. Ei siis pidä syyllistyä pelkkään kansantalouspopulismiin ruuan arvonlisäverotuksen yhteydessä. No nyt harhauduin mediakasvatuksen puolelle, joten jatketaan varsinaisesta asiasta. Kun kuluttaja joutuu nipistämään elintarvikkeiden ostamisesta, voi pahimmillaan tulla mieleen että onko vielä olemassa edes hetken jokin tuoteryhmä jolla olisi ruokaakin alempi arvonlisäverokanta ja jota voisi mahdollisesti syödä jos vain sisäkalut kestävät. Voi tulla mieleen, olisiko esimerkiksi sanomalehti, tässä tapauksessa Hesari, sellainen.
Tuohon Hesarin tai minkään muunkaan ravinnosta poikkeavan syömiseen ei kuitenkaan kenenkään pidä ryhtyä. Teen nyt varmuuden vuoksi sen virheen, että ilmoitan lukijoille ja sanomalehtien toimituksille että juttuni on ollut osittain tyylilajiltaan sarkasmia tai jotain. Siellä seassa on kuitenkin ihan sellaisenaan vakavaa asiaa, kuten tuo että kun heitellään ehdotuksia ruuan arvonlisäveron nostamiseksi perustellen sitä noilla kahdella mainitulla seikalla, niin se ei riitä, vaan pitää tuoda siihen rinnalle jotakin muuta tasapainottavaa. Näin pitää aina toimia merkittävissä asioissa. Toki jos arvomaailma on kohtuuttoman kova ja myös seurauksiltaan epätarkoituksenmukainen, niin lehden valitsema linja on siinä mielessä täysin johdonmukainen.
Kansantalouden ja vähävaraisuus-varakkuus-näkökulman lisäksi Hesari mainitsee verotuksen yksinkertaistamisen, kun se perustelee arvonlisäverokantojen yhtenäistämistä. En ole lainkaan varma, onko nykytekniikan kanalta tuolla yksinkertaisuudella merkitystä.
Loppuun laitan pari irrallista virkettä.
1. Antaa mennä kun on alamäki.
2. Päivä tai kaksi on ollut hiljaista uutismaailmassa. Se ei oikein tunnu normaalilta. Mitä kuulemme seuraavaksi?
3. Paras kuulemani mietelmä on: Eilen meni paremmin kuin tänään, tänään paremmin kuin huomenna.
4. Kohta 3 on osoitus optimistisesta suhtautumisesta huumoriin.
On valitettavasti niin, että Hesari kannattaa pääkirjoituksessaan (5.6) ruuan arvonlisäveron nostamista oikein roimasti. Verohan alennettiin yleistä arvonlisäverotasoa alemmaksi muutama vuosi sitten, mutta on toki noussut sen jälkeen samoilla prosenttiyksiköillä kuin yleinen arvonlisävero. Ruuan arvonlisävero taitaa olla nyt 14 prosenttia. Hesarille sopisi mainiosti, että se nousisi vaikkapa 22 prosenttiin valtiovarainministeriön viimeisimpien pähkäilyjen mukaisesti. Valtionvarainministeriö lienee ehdottamassa, että siirryttäisiin yhtenäiseen 22 prosentin arvonlisäverokantaan.
En ole tarkemmin valtionvarainministeriön pähkäilyihin uskaltanut tutustua, koska ne kuulostavat niin pelottavilta, ja koska on ollut kiinnostavampaakin ilonaihetta noiden kuuluisien Kreikan ja kohta vähän myös muiden vakuusjärjestelyjen ympärillä. Hei vaan päähallituspuolueet ihan tasapuolisesti muuten.
Hesari perustelee kantaansa ruuan arvonlisäveron nostoon muun muassa sillä, että saman edun alemmasta arvonlisäverosta saavat myös varakkaat eivätkä pelkästään vähemmän varakkaat. Voisiko Hesarin pääkirjoitustoimitus nyt lopultakin päättää kantansa seuraavaan ongelmaan? Kun Hesari ja kaikki muut lehdet siinä mukana aina jaksavat muistuttaa, miten kateellisia suomalaiset ovat, ja varsinkin vähävaraiset runsasvaraisille, niin kuinka se nyt on, pitääkö olla kateellinen vai eikö pidä olla kateellinen. Nimittäin nyt kun vähävaraiset ruuankuluttajat eivät ole ymmärtäneet olla kateellisia varakkaille ruuankuluttajille, Hesarin pääkirjoitustoimitus oikein usuttamalla usuttaa tähän kateuteen. Nyt siis pitäisi olla kateellinen varakkaille, jotka myös saavat matalan arvonlisäveron edun itselleen.
En ole ymmärtänyt olla tähän mennessä tuolla tavalla kateellinen tai täsmällisesti sanoen katkera rikkaille, mutta pakko kai tässä on ruveta kateuksissaan ajamaan ruuan arvonlisäveron korotusta ihan vain varakkaiden kiusaksi.
Hesari siis lämpimästi suosittelee (lievä ilmaus) ruuan arvonlisäveron nostamista reippaasti. Toki siinä samalla Hesari luettelee ihme kyllä myös lehtitilausten arvonlisäveron nostamisen nykyisestä 10 prosentista siihen samaan 22 prosenttiin. Tässä näyttääkin olevan jyrkkä linjanmuutos. Tähän asti Hesari ja muut sanomalehdet ovat käyttäneet kaiken lyyrisen voimansa lehtitilausten arvonlisäveron mataluuden puolesta.
Sivumennen sanoen Hesarilla ja muilla sanomalehdillä ei tunnu olevan taktista eikä strategista ajattelua mukana oman etunsa kannalta siinä, miten lehtien verotus kannattaisi järjestää nykyisessä murroksessa. Mutta sama se, kuinka nopeasti käyrä laskee. Toinen taktisesti ja strategisesti järkevä veto voisi olla, että sanomalehdet puolustaessaan empaattisesti ihmistä esimerkiksi verokysymyksissä hankkisivat samalla myötätuntoa lehtien perustelluille tai jopa hiukan perustelemattomillekin veronäkemyksille. En ole käsittääkseni ensimmäinen, jolla on tämänsuuntaisia ajatuksia sanomalehtien nykymenosta.
Kuten totesin, Hesarin arvonlisäveronäkemys merkitsee uutta markkinavaltausta vähävaraisten suuntaan mutta samalla myös uutta ennenkokematonta terveysriskiä vähävaraisten keskuudessa. Pahimmillaanhan on odotettavissa, että ruuan arvonlisävero nousee 22 prosenttiin. Tällaisen tulevaisuuden edessä moni miettii vastuullisesti, miten voisi nipistää elintarvikekuluistaan. Tämä muuten on ihan vakava asia, eikä esimerkiksi Hesarin pidä syyllistyä yksioikoisiin kansantaloudellisiin latteuksiin vaan Hesarin johtavana sanomalehtenä pitää tarjota tasapainottavia eheitä ratkaisuehdotuksia. Ei siis pidä syyllistyä pelkkään kansantalouspopulismiin ruuan arvonlisäverotuksen yhteydessä. No nyt harhauduin mediakasvatuksen puolelle, joten jatketaan varsinaisesta asiasta. Kun kuluttaja joutuu nipistämään elintarvikkeiden ostamisesta, voi pahimmillaan tulla mieleen että onko vielä olemassa edes hetken jokin tuoteryhmä jolla olisi ruokaakin alempi arvonlisäverokanta ja jota voisi mahdollisesti syödä jos vain sisäkalut kestävät. Voi tulla mieleen, olisiko esimerkiksi sanomalehti, tässä tapauksessa Hesari, sellainen.
Tuohon Hesarin tai minkään muunkaan ravinnosta poikkeavan syömiseen ei kuitenkaan kenenkään pidä ryhtyä. Teen nyt varmuuden vuoksi sen virheen, että ilmoitan lukijoille ja sanomalehtien toimituksille että juttuni on ollut osittain tyylilajiltaan sarkasmia tai jotain. Siellä seassa on kuitenkin ihan sellaisenaan vakavaa asiaa, kuten tuo että kun heitellään ehdotuksia ruuan arvonlisäveron nostamiseksi perustellen sitä noilla kahdella mainitulla seikalla, niin se ei riitä, vaan pitää tuoda siihen rinnalle jotakin muuta tasapainottavaa. Näin pitää aina toimia merkittävissä asioissa. Toki jos arvomaailma on kohtuuttoman kova ja myös seurauksiltaan epätarkoituksenmukainen, niin lehden valitsema linja on siinä mielessä täysin johdonmukainen.
Kansantalouden ja vähävaraisuus-varakkuus-näkökulman lisäksi Hesari mainitsee verotuksen yksinkertaistamisen, kun se perustelee arvonlisäverokantojen yhtenäistämistä. En ole lainkaan varma, onko nykytekniikan kanalta tuolla yksinkertaisuudella merkitystä.
Loppuun laitan pari irrallista virkettä.
1. Antaa mennä kun on alamäki.
2. Päivä tai kaksi on ollut hiljaista uutismaailmassa. Se ei oikein tunnu normaalilta. Mitä kuulemme seuraavaksi?
3. Paras kuulemani mietelmä on: Eilen meni paremmin kuin tänään, tänään paremmin kuin huomenna.
4. Kohta 3 on osoitus optimistisesta suhtautumisesta huumoriin.
maanantai 3. kesäkuuta 2013
Perussuomalaisten maksama HS-sivu ottaa koville
Perussuomalaisten maksama HS-sivu sai aikaan käsittämättömän ”syvällisen” pohdiskeluaallon hyvästä ja pahasta. Pääasiassa kai pahasta ainakin joidenkin pohdiskelijoiden mielestä. Tarkoitan pohdintoja, joissa otetaan esille verovarojen kulkeutuminen Sanoma-konsernin taskuun. Eikä tässä vielä kaikki, sillä sitä kautta nämä verovarat ohjautuvat osittain Sanoman omistajien taskuihin, ja omistajat puolestaan ovat jo muutenkin varakkaita. Mutta ei tämäkään vielä mitään, vaan osa omistajista omistaa puolestaan suuria kansainvälisiä yrityksiä joilla menee jo muutenkin julmetun hyvin. Siis Suomen kansan verovarat kulkeutuvat puoluetuen kautta yksityiseen liiketoimintaan. Näin ilmeisesti ajattelijoiden ajatus etenee, jos siitä mitään ymmärrän tai osaan arvata. Itselleni ei olisi tullut mieleenkään olla kiinnostunut koko asiasta. Enkä ymmärrä oikein tuota mielenkiintoa, varsinkaan kun siihen ei näytä liittyvän täsmällisyyttä vaan kyse on jostakin tunteenomaisesta reaktiosta.
Osoitetaan nyt hiukan kuitenkin tuon ajattelun kummallisuus. Nyt siirryn alatyyliin hetkeksi. En tiennytkään, että suomalaiset mainostoimistot ulkomaisista puhumattakaan ovat valtion omistuksessa, sillä eihän niistä miljoonista kampanjaeuroista valiteta syvähenkisen sosiologis-filosofisesti mitään, jotka menevät erinäisille viestintätoimistoille vaalikampanjoissa. Nyt tämä 50 tuhatta tai jokin muu summa on saanut aikaan laajan pohdinta-aallon. Käytin edellä ”puoluetuki”-ilmaisua, koska sitä kai nämä ajattelijamme ajattelevat tai jotakin muuta tarkemmin erittelemätöntä yhteistä. Toki jotkut puhuvatkin selkeästi puoluetuesta.
Lievä alatyyli jatkuu edelleen. Siis te ajattelijat, miten Suomen tapaisessa markkinataloudessa tällaiset rahavirrat pitäisi sitten järjestää? Vihjailin tuossa jo, että ongelma poistuisi ilmeisesti sosialisoimalla esimerkiksi viestintäfirmat. Minusta nyt tuntuu, että ajattelijoilta on hukkunut ajatus. Olisiko esimerkiksi hyväksyttävämpää, jos jokin puolue ulkoistaisi viestintänsä vaikkapa minulle yksityishenkilölle? Voisin tuossa blogissa mainostaa isosta rahasta ihan vaikka kuinka paljon. Minähän en ole ainakaan vielä monikansallinen yritys, että helpottaisiko se. Ei kai se sekään voi olla. Jos markkinoilla kilpailu toimii (eihän se tosin kaikin ajoin toimi eikä kaikilla aloilla milloinkaan), niin kyllä kai puoluekin voi huoletta ilman moraalista tuskaa hankkia mainos- tai ilmoituspalvelua vaikkapa suurelta sanomalehdeltä. Mielestäni tässä asiassa kannattaa olla yksinkertainen ja liikoja ajattelematon. En näe ongelmaa, vaikka yritän jopa pinnistellä. Jotenkin hyvällä tahdolla kuvittelen, että jokin juju näillä rahavirroista huolestuneilla nyt on, mutta sitten oma ajatukseni katkeaa enkä milloinkaan onnistu saamaan kiinni pointista. Se pakenee, mikä johtunee siitä että sitä lopultakaan ei ole.
Otan kaksi esimerkkiä siitä, miten tätä verovarojen virtausta yksityiseen liiketoimintaan on lähestytty. Toinen on Uuden Suomen juttu Harri Saukkomaan näkemyksistä, ja toinen on Reijo Liinamaan blogi Demokraatissa. Liinamaan bloggauksen alkuosa koskee ilmeisesti lähinnä sitä, miten kirjoittajan näkemyksen mukaan Soini kuvailee vakuussopimuksen luonnetta, mutta lopuksi myös Liinamaan on näköjään pakko puuttua ilmoituksen rahavirta-kysymykseen.
Uuden Suomen Saukkomaa-juttu on osoitteessa
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/59644-soinin-veto-huvittaa-verorahoja-puoluetuen-kautta-hesarille
ja Liinamaan bloggaus osoitteessa
http://blogit.demari.fi/reijolii/2013/06/03/vetta-bensaa-ja-vakuuksia-mita-ihmetta/
Varsinkin Saukkomaa näyttää pohtivan Uuden Suomen jutusta päätellen myös sitä, miten perussuomalaisten HS-sivu toimii informaatio- ja uskottavuusnäkökulmasta. Tämä näyttääkin kiinnostavan suunnattomasti joitakin. Maksullisuus tuntuu olevan painolasti kaikessa. Mielestäni se on yksioikoista ja hämyistä ajattelua. Lukijan pitää ajatella aina sisältö ihan itse, eikä ole mitään ylituomaria, joka pystyisi luotettavasti lukijan vakuuttamaan sisällön totuudellisuudesta tai jostain.
Lopuksi lukekaa Jan Vapaavuoren bloggaus. Myös se liittyy perussuomalaisten HS-sivuun. Ajatus näyttää olevan, että vakuuskeskustelu vie huomion Suomea koskevien suurempien haasteiden hoitamiselta. Vaikka itse kannatan vilkasta ja kriittistä vakuuskeskustelua enkä siltä osin tue Vapaavuoren näkemystä, pidän kirjoitusta sittenkin mielenkiintoisen myönteisenä jopa vakuusasiaa kriittisesti esilläpitävien kannalta, kun vielä ottaa huomioon että kirjoitus tulee päähallituspuolueen ministeriltä. Bloggaus on osoitteessa
http://www.vapaavuori.net/index.php?p=1_3&nid=267
Ja aivan lopuksi. Nyt ei pidä antaa sen vaikuttaa lukukokemukseenne, että asiani koskee nimenomaan perussuomalaisten tempausta. Uskon nimittäin vilpittömästi, että puolustaisin hyvää asiaa joka tapauksessa. Eikä lähtökohtani edes ollut puolustaa mitään puoluetta vaan pottuilla käsittämättömyyksille. Mutta eikö ole parempi, että esittää kantansa myönteisesti eikä aina väitä, että jokin puolue nyt teki taas epäeettisesti. Nyt kyseenalaistin puolestaan joidenkin ”eettiset” pohdiskelut.
Osoitetaan nyt hiukan kuitenkin tuon ajattelun kummallisuus. Nyt siirryn alatyyliin hetkeksi. En tiennytkään, että suomalaiset mainostoimistot ulkomaisista puhumattakaan ovat valtion omistuksessa, sillä eihän niistä miljoonista kampanjaeuroista valiteta syvähenkisen sosiologis-filosofisesti mitään, jotka menevät erinäisille viestintätoimistoille vaalikampanjoissa. Nyt tämä 50 tuhatta tai jokin muu summa on saanut aikaan laajan pohdinta-aallon. Käytin edellä ”puoluetuki”-ilmaisua, koska sitä kai nämä ajattelijamme ajattelevat tai jotakin muuta tarkemmin erittelemätöntä yhteistä. Toki jotkut puhuvatkin selkeästi puoluetuesta.
Lievä alatyyli jatkuu edelleen. Siis te ajattelijat, miten Suomen tapaisessa markkinataloudessa tällaiset rahavirrat pitäisi sitten järjestää? Vihjailin tuossa jo, että ongelma poistuisi ilmeisesti sosialisoimalla esimerkiksi viestintäfirmat. Minusta nyt tuntuu, että ajattelijoilta on hukkunut ajatus. Olisiko esimerkiksi hyväksyttävämpää, jos jokin puolue ulkoistaisi viestintänsä vaikkapa minulle yksityishenkilölle? Voisin tuossa blogissa mainostaa isosta rahasta ihan vaikka kuinka paljon. Minähän en ole ainakaan vielä monikansallinen yritys, että helpottaisiko se. Ei kai se sekään voi olla. Jos markkinoilla kilpailu toimii (eihän se tosin kaikin ajoin toimi eikä kaikilla aloilla milloinkaan), niin kyllä kai puoluekin voi huoletta ilman moraalista tuskaa hankkia mainos- tai ilmoituspalvelua vaikkapa suurelta sanomalehdeltä. Mielestäni tässä asiassa kannattaa olla yksinkertainen ja liikoja ajattelematon. En näe ongelmaa, vaikka yritän jopa pinnistellä. Jotenkin hyvällä tahdolla kuvittelen, että jokin juju näillä rahavirroista huolestuneilla nyt on, mutta sitten oma ajatukseni katkeaa enkä milloinkaan onnistu saamaan kiinni pointista. Se pakenee, mikä johtunee siitä että sitä lopultakaan ei ole.
Otan kaksi esimerkkiä siitä, miten tätä verovarojen virtausta yksityiseen liiketoimintaan on lähestytty. Toinen on Uuden Suomen juttu Harri Saukkomaan näkemyksistä, ja toinen on Reijo Liinamaan blogi Demokraatissa. Liinamaan bloggauksen alkuosa koskee ilmeisesti lähinnä sitä, miten kirjoittajan näkemyksen mukaan Soini kuvailee vakuussopimuksen luonnetta, mutta lopuksi myös Liinamaan on näköjään pakko puuttua ilmoituksen rahavirta-kysymykseen.
Uuden Suomen Saukkomaa-juttu on osoitteessa
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/59644-soinin-veto-huvittaa-verorahoja-puoluetuen-kautta-hesarille
ja Liinamaan bloggaus osoitteessa
http://blogit.demari.fi/reijolii/2013/06/03/vetta-bensaa-ja-vakuuksia-mita-ihmetta/
Varsinkin Saukkomaa näyttää pohtivan Uuden Suomen jutusta päätellen myös sitä, miten perussuomalaisten HS-sivu toimii informaatio- ja uskottavuusnäkökulmasta. Tämä näyttääkin kiinnostavan suunnattomasti joitakin. Maksullisuus tuntuu olevan painolasti kaikessa. Mielestäni se on yksioikoista ja hämyistä ajattelua. Lukijan pitää ajatella aina sisältö ihan itse, eikä ole mitään ylituomaria, joka pystyisi luotettavasti lukijan vakuuttamaan sisällön totuudellisuudesta tai jostain.
Lopuksi lukekaa Jan Vapaavuoren bloggaus. Myös se liittyy perussuomalaisten HS-sivuun. Ajatus näyttää olevan, että vakuuskeskustelu vie huomion Suomea koskevien suurempien haasteiden hoitamiselta. Vaikka itse kannatan vilkasta ja kriittistä vakuuskeskustelua enkä siltä osin tue Vapaavuoren näkemystä, pidän kirjoitusta sittenkin mielenkiintoisen myönteisenä jopa vakuusasiaa kriittisesti esilläpitävien kannalta, kun vielä ottaa huomioon että kirjoitus tulee päähallituspuolueen ministeriltä. Bloggaus on osoitteessa
http://www.vapaavuori.net/index.php?p=1_3&nid=267
Ja aivan lopuksi. Nyt ei pidä antaa sen vaikuttaa lukukokemukseenne, että asiani koskee nimenomaan perussuomalaisten tempausta. Uskon nimittäin vilpittömästi, että puolustaisin hyvää asiaa joka tapauksessa. Eikä lähtökohtani edes ollut puolustaa mitään puoluetta vaan pottuilla käsittämättömyyksille. Mutta eikö ole parempi, että esittää kantansa myönteisesti eikä aina väitä, että jokin puolue nyt teki taas epäeettisesti. Nyt kyseenalaistin puolestaan joidenkin ”eettiset” pohdiskelut.
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Hallituksen veroratkaisut ja suomalainen kateus
Taas luin jutun, jossa haastateltava väittää, että Suomessa kateus vie työpaikkoja. Konkreettisesti kyse oli tällä kertaa hallituksen yritysveropäätöksistä, näistä kuuluisista.
Olen aina kummastellut puheita, joissa kateus esitetään syyksi yhteen jos toiseenkin kielteiseen asiaintilaan. Perinteinen kyläyhteisöversio on ollut se, että kateellinen tekee vahinkoa naapurille ja estää näin tätä pärjäämästä. Käy vaikka tuhoamassa sadon tai jotain, tai nykyään hienon auton. Tämä voisi vielä olla jotenkin uskottava väite vaikkakin hyvin äärimmäisen tuntuinen. Mutta nytpä kateus on alettu liittää yhä laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Olisiko tässä kyse sitten vaikka ”kateussosiologiasta”. Hahaa olipas oivallus (medialle: oivallus-kehuni oli itseironiaa).
Tuo ”kateussosiologia” kulkee esimerkiksi niin, että ministeri tai joku päättäjä tai koko ministerikunta tekee kateutensa motivoimia yritysveropäätöksiä, jotka tuppaavat olemaan sellaisia, että Suomeen ei synnykään niitä 200 tuhatta työpaikkaa joiden piti. On tietysti mahdollista, että tehdään päätöksiä, jotka estävät vaikkapa 200 tuhannen työpaikan syntymisen, mutta ratkaisumalliin vaikuttavana tekijänä ei ole (mielestäni) ollut kateus. Nimittäin vaikka voisinkin kadehtia menestyvää naapuriani, kateuteni ei vaikuttaisi veropoliittisiin näkemyksiini (mielikuvitus)ministerinä. Veropoliittisiin näkemyksiini vaikuttaisivat sellaiset seikat kuin oikeudenmukaisuuskäsitykseni, vaikutus kansantuotteeseen, vaikutus työllisyyteen ja esimerkiksi päätöksen vaikutus suhdannevaihteluiden tasaamiseen. Ei siis ole sellaista syy-vaikutus-yhteyttä, että naapurikateuteni saisi minut tekemään kiusaa jollekin veronmaksajaryhmälle. Tosin jos joku tunnustaa, että itse on taipuvainen tekemään poliittisia päätöksiä myös kateusmotiivilla, niin sitten minunkin on se uskottava. En vain osaa nyt kuvitella, että näin voisi olla.
Sen sijaan ymmärtäisin sellaisen yhteiskunnallisen kateusvaikutuksen, että työpaikoilla ilmenevä kateus vähentäisi työyhteisön tuotosta mikä puolestaan vähentäisi Suomen kansantuotetta, työllisyyttä ja muuta vastaavaa.
Eli toisissa asioissa kateus voi hyvinkin vaikuttaa mikrotasolta makrotasolle mutta taas toisissa ei mielestäni mitenkään voi vaikuttaa.
Julkisuudessa kateudesta tuntuvat puhuvan erityisesti menestyvät henkilöt. Se saattaa johtua siitä, että menestyneillä ihmisillä on myös vaikutusvaltaiset kilpailijat. Ja jos vaikutusvaltainen kilpailija tuntee kateutta, hän saattaa vaikutusvaltansa (esim. verkostot) avulla jarruttaa kadehtimansa henkilön menestymistä. Näin voisin kuvitella. Mutta sanotaan nyt vielä se kulunut tosiasia, että kateus voi ilmetä myös myönteisesti siten, että kateellinen keskittyy omiin suorituksiinsa entistä paremmin eikä suinkaan tee kiusaa kadehtimilleen eikä myöskään itse lamaannu kateustuntemuksensa seurauksena.
Pienenä vinkkinä niille, jotka näkevät kateuden uhkaa kaikkialla, sanoisin, että ei pidä provosoitua ellei ympäristön kateus aiheuta varsinaista vaaraa tai omien (siis kadehditun) toimintojen häiriintymistä.
Omasta mielestäni bloggaukseni oli positiivinen, eikö sinunkin mielestäsi?
Olen aina kummastellut puheita, joissa kateus esitetään syyksi yhteen jos toiseenkin kielteiseen asiaintilaan. Perinteinen kyläyhteisöversio on ollut se, että kateellinen tekee vahinkoa naapurille ja estää näin tätä pärjäämästä. Käy vaikka tuhoamassa sadon tai jotain, tai nykyään hienon auton. Tämä voisi vielä olla jotenkin uskottava väite vaikkakin hyvin äärimmäisen tuntuinen. Mutta nytpä kateus on alettu liittää yhä laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Olisiko tässä kyse sitten vaikka ”kateussosiologiasta”. Hahaa olipas oivallus (medialle: oivallus-kehuni oli itseironiaa).
Tuo ”kateussosiologia” kulkee esimerkiksi niin, että ministeri tai joku päättäjä tai koko ministerikunta tekee kateutensa motivoimia yritysveropäätöksiä, jotka tuppaavat olemaan sellaisia, että Suomeen ei synnykään niitä 200 tuhatta työpaikkaa joiden piti. On tietysti mahdollista, että tehdään päätöksiä, jotka estävät vaikkapa 200 tuhannen työpaikan syntymisen, mutta ratkaisumalliin vaikuttavana tekijänä ei ole (mielestäni) ollut kateus. Nimittäin vaikka voisinkin kadehtia menestyvää naapuriani, kateuteni ei vaikuttaisi veropoliittisiin näkemyksiini (mielikuvitus)ministerinä. Veropoliittisiin näkemyksiini vaikuttaisivat sellaiset seikat kuin oikeudenmukaisuuskäsitykseni, vaikutus kansantuotteeseen, vaikutus työllisyyteen ja esimerkiksi päätöksen vaikutus suhdannevaihteluiden tasaamiseen. Ei siis ole sellaista syy-vaikutus-yhteyttä, että naapurikateuteni saisi minut tekemään kiusaa jollekin veronmaksajaryhmälle. Tosin jos joku tunnustaa, että itse on taipuvainen tekemään poliittisia päätöksiä myös kateusmotiivilla, niin sitten minunkin on se uskottava. En vain osaa nyt kuvitella, että näin voisi olla.
Sen sijaan ymmärtäisin sellaisen yhteiskunnallisen kateusvaikutuksen, että työpaikoilla ilmenevä kateus vähentäisi työyhteisön tuotosta mikä puolestaan vähentäisi Suomen kansantuotetta, työllisyyttä ja muuta vastaavaa.
Eli toisissa asioissa kateus voi hyvinkin vaikuttaa mikrotasolta makrotasolle mutta taas toisissa ei mielestäni mitenkään voi vaikuttaa.
Julkisuudessa kateudesta tuntuvat puhuvan erityisesti menestyvät henkilöt. Se saattaa johtua siitä, että menestyneillä ihmisillä on myös vaikutusvaltaiset kilpailijat. Ja jos vaikutusvaltainen kilpailija tuntee kateutta, hän saattaa vaikutusvaltansa (esim. verkostot) avulla jarruttaa kadehtimansa henkilön menestymistä. Näin voisin kuvitella. Mutta sanotaan nyt vielä se kulunut tosiasia, että kateus voi ilmetä myös myönteisesti siten, että kateellinen keskittyy omiin suorituksiinsa entistä paremmin eikä suinkaan tee kiusaa kadehtimilleen eikä myöskään itse lamaannu kateustuntemuksensa seurauksena.
Pienenä vinkkinä niille, jotka näkevät kateuden uhkaa kaikkialla, sanoisin, että ei pidä provosoitua ellei ympäristön kateus aiheuta varsinaista vaaraa tai omien (siis kadehditun) toimintojen häiriintymistä.
Omasta mielestäni bloggaukseni oli positiivinen, eikö sinunkin mielestäsi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)