Ministeri tai tavallinen kansanedustaja, ero ja uusi ura

Jälleen on tullut mieleen se, mistä joskus aiemmin olen blogannut, että lainsäätäjien pitää tehdä lakeja joita osaavat vaivatta itse noudattaa. Tuossa eräässä bloggauksessani puhuin tavisvaikutusten arvioinnista, joka pitäisi suorittaa aina säädösten yhteydessä.

Nythän tämä tavallisen ihmisen käsite on vain korostunut, kun yksi ja toinen ministeri on tullut muistuttamaan sitä että on vain tavallinen ihminen. Jos kerran ministeri tai rivikansanedustaja itse on tätä mieltä, tehköön sitten johtopäätökset, eli lainsäädäntöön ryhtiä.

Näissä tilanteissa, kun ministerin tai rivikansanedustajan on todettu tehneen rikkeen jolla on periaatteellista tai muuta merkittävyyttä muun muassa luottamuksen kannalta, keskustellaan joka kerta ministerin tai rivikansanedustajan erosta, erosta ainakin jostakin osatehtävästään. Näitä osatehtävistä eroja on jokunen nyt tapahtunutkin, mutta ministerin tai rivikansanedustajan paikalta eroamisia ei ole tapahtunut. Väitetään, että muualla kuin Suomessa niitä tapahtuu jopa herkästi.

Itselle tulee eroamiskeskusteluiden yhteydessä toisaalta ajatus, että ministerin tai rivikansanedustajan paikalta eroava veisi mukanaan kokemusta ja tietoa. Se olisi tietynlainen kielteinen seuraus eroamisesta. Toisaalta ajattelen taas niin, että nykyistä reippaampi eroamiskäytäntö tervehdyttäisi pitkällä tähtäyksellä politiikkaa. Ja joka tapauksessa kyseiset tehtävät ovat aina periaatteessa väliaikaisia luonteeltaan. Pysyvyyttä ajatellen on olemassa virkamiehistö.

Mutta itse asiassa olen tullut nyt tulokseen, että koko ongelmaa ei edes ole, sillä eihän sen ministerin tai tavallisen kansanedustajan osaaminen yhteiskunnan palveluksesta mihinkään häviä. Päinvastoin osaamiselle ja verkostoille tulisi uutta käyttöä vanhan päälle. Eroava poliitikko voisi ryhtyä neuvonantajaksi ja konsultiksi ja tarjota kaikenlaista osaamistaan liike-elämälle, politiikalle ja muille yhteiskunnan sektoreille. Hän voisi toimia valmentajana yritysjohdolle, nykyisille ministereille ja rivikansanedustajille tai sellaisiksi pyrkiville.

Sinänsähän idea ei ole uusi, sillä onhan meillä ollut muun muassa yhteiskuntasuhteiden hoitajia firmoissa ja muissa organisaatioissa tähänkin mennessä, mutta toimenkuvat voisivat monipuolistua. Kun hallitus nyt puhuu kasvuyrityksistä, tässä olisi myös siihen mahdollisuuksia. Osaamisella olisi myös kansainvälistä kysyntää rajattomasti.

Nyt kansanedustajien ja myös muiden aktiivipoliitikkojen olisi syytä muuttaa suhtautumistaan positiivisempaan suuntaan eikä pitäisi pelätä muutosta. Myös kansalaisten pitää hyvässä hengessä kannustaa heitä tähän.

Tiukka talouskuri, vyönkiristys, ai jaa että melkein vastakohtiako ovat?

Talouselämä-lehden jutun otsikko alkaa "Vyönkiristykset ovat virhe", ja hyvin vapaamielisesti suomennettuna otsikko jatkuu tyyliin, että ”rahaa on, takaan sen”.

Otsikolle tulee sitten jutussa ikään kuin tuo rahaselitys, että vyönkiristyksen sijaan lainoittajat näyttävät hyväksyvän velkamaiden lisälainanoton, matalien korkojen muodossa. Kuten jutussa todetaan, viime vuoden huipusta velkakirjojen korot ovat laskeneet hyvin matalalle. Mutta sitten samassa jutussa iloisesti todetaan, että tärkeä syy korkojen laskuun on Euroopan keskuspankin lupaus ostaa rajattomasti ongelmamaiden papereita, kunhan ne suostuvat tiukkaan talouskuriohjelmaan.

Mikä oli siis kaiken perusta, noin ainakin suurin piirtein? Vai menikö minulta jokin tärkeä pointti ohi?

Talouselämän juttu on tuossa.

Toivottavasti itseltäni ei mopo karkaa blogatessa

Luin jälleen blogikirjoituksen, jossa esitetään railakkaan kielteinen näkemys eräästä puolueesta. Kirjoittajalla näyttää olevan tuota näkemystä paljon, ja sitä tuntuu tulevan paineella.

En sitten itse muuten kuulu mihinkään puolueeseen ja suhtaudun hyvin tarkkaillen siihenkin puolueeseen, johon jotenkin ehkä voisin kuvitella joskus liittyväni. Mutta mikään sisäinen pakko minulla ei ole yrittää liittyä mihinkään puolueeseen milloinkaan. Tästä näkökulmasta siis luin tuota kirjoitusta ja luen muita poliittisia kirjoituksia.

Ja sitten vielä tässä välissä, lähteistä muistuttaville herroille ja mahdollisesti rouvillekin sanottakoon, että usein mainitsen selkeät lähteet jos niitä on vaikkakin olen tullut hiukan epätarkemmaksi sen suhteen. Mutta sitä en todellakaan aio paljastaa, mitä nimenomaista blogikirjoitusta tuossa edellä tarkoitan eli mikä blogikirjoitus osaltaan herätti tämänkertaisen ajatukseni. Vaikka tuon ”lähteen” esille tuominen lisäisikin kirjoitukseni antia, en sitä kerro. Nimittäin minua ei huvita kokeilla kenenkään nahan herkkyyttä, kun ei tästä bloggaamisesta palkkaakaan saa mahdollisen ylimääräisen jännityksen vastineeksi. Ja toiseksi ajatus, joka minussa heräsi jälleen tuon erään kirjoituksen johdosta, on herännyt jo aikaisemmin ihan noin yleisesti, eikä sillä siten ole varsinaista lähdettä. Ja lisäksi lähteistä muistuttelijat (tosin ei minulle ole tultu sanomaan) nähdäkseni korostavat lähdeviitteen merkitystä siten, että lähteen mainitsemisella huomioidaan positiivisessa hengessä teksti, josta oma ajatus sai alkunsa. Näin ollen ei kai ole tarkoituksenmukaista, että julkisesti kritisoisin jonkun bloggaajan mielipiteenesittämistapaa mahdollisesti vastoin tämän tahtoa. Olisihan se nurinkurista.

Itse asiaan poiketakseni se suuri ajatukseni on seuraava: Suhteessa siihen, miten ”railakkaita” ja suorasukaisia ajatuksenvirtoja blogeista saa lukea silloin tällöin esimerkiksi jonkin puolueen edustajista, olen tyytyväinen siihen että itselleni ei juurikaan ole tullut bloggauksistani jälkeenpäin tunnetta, että karkasikohan minulta nyt mopo julkiseen verkkoon vai eikö karannut. Sellaista epätietoisuutta ja jännitystä en todellakaan kaipaa enkä ymmärrä edes olla pahoillani siitä että en kaipaa.

Tosin eihän kyse tarkkaan ottaen ole mopon karkaamisesta silloin, kun railakkaita ja henkilöön ja esimerkiksi kannattajakuntaan kohdistuvia suorasukaisuuksia laukova täysin tarkoituksella sanoo sen minkä sanoo. Hänhän ei kadu sanomisiaan vaan on juuri niiden sanojen ja sanomistapojen takana. Sen sijaan kyseisissä kirjoituksissa on paljon sellaisia, joita minä katuisin jos jostakin syystä olisin päästänyt sellaisen ulos. Tätä tarkoitan mahdollisella mopon karkaamisella.

Korrekti eurokommenttini

Alla on kaksi versiota siitä, kun rupesin kertaamaan euron tarkoitusta. Kun olin kirjoittanut tekstini jonkinlaiseen asuun, heräsi ihan vain muuten kysymys mitä oikein on vihapuhe. Siitä niin paljon puhutaan. Itse en ole kuitenkaan keskusteluun osallistunut, sillä se kuuluu aiheisiin joista en ihmeemmin ole kiinnostunut.

Ensiksi lukemani määritelmä oli hyvin suppea liittyen lähinnä joihinkin niin sanottuihin ryhmiin. Minusta sellainen määrittely ei ole kovin kiinnostava ajatellen vaikkapa omaa arkiympäristöäni. Mutta sitten löysin vuodelta 2011 olevan erään henkilön perusteellisemman bloggauksen aiheesta. Siitä tuli mieleeni lähinnä, että huh. Tuli mieleen, että harrastankohan minä oikeastaan mitään muuta kirjallista puhetta kuin vihapuhetta. Niin kattava tuo määritelmä (pitkä luettelo oikeastaan) oli. Itse asiassa alkoi häiritä jopa sellainen syntinen ajatus, voitaisiinko tuollainen hirveän laaja ”määritelmä” vihapuheesta jo itsekin lukea vihapuheeksi. En sano, että näin voitaisiin tehdä, mutta tunnustan, että asia mietitytti minua. Nimittäin kyllähän niin vaativasta määrittelystä syntyy helposti ainakin minulle melkein ahtaan paikan kammo sen suhteen, että voinkos minä kirjoittaa enää juuri mitään mistään mielenkiintoisesta aiheesta. No on tietysti paljon aiheita, joista kirjoitetaan luonnollisesti hyvin neutraalisti. Mutta esimerkiksi vähänkin politiikkaan liittyvät aiheet tuppaavat olemaan sellaista siinä ja siinä-tavaraa.

Tästä ongelmasta syntyi sitten ajatus, että kirjoitan alussa mainitsemani eurotekstini uudestaan sellaisessa muodossa, että siinä taatusti ei esiinny vihapuheen piirteitä. Niinpä seuraavana on ensiksi tämä yliasiallinen versio ja sen jäljessä alkuperäinen vapaakielisempi versio, josta siis joku saattaa löytää vihapuheen piirteitä. Tosin tässähän puhutaan koko ajan vain eurosta eikä ihmisistä eikä myöskään kommentoida suoraan kenenkään ihmisen sanomisia tai tekemisiä, joten voisiko se edes olla vihapuhetta.

Tästä alkaa korjattu taatusti vihapuhevapaa versio.

Eurokeskustelun moninaisuuden johdosta itselleni käy helposti niin, että euron perusasiat mielessäni hämärtyvät. Niinpä päätin etsiä tietoa euron perusteista. Annoin hakukoneelle sanaparin ”miksi euro”, ja näinhän sitä euron merkitystä esittelevää tietoa löytyi välittömästi. Erityisesti halusin selvyyden siihen, mikä on eurojärjestelmän yhä edelleen uskottava perustavaa laatua oleva ajatus, joka merkityksessään ylittää sen kaiken euroliikehdinnän jota nyt esiintyy.

Uskon, että on ollut vilpittömästi helppo uskoa ennen euron perustamista, että juuri niitä hyötyjähän siitä voisi seurata joita tuolla sivustolla tuodaan esille. Etuja olisivat laajat sisämarkkinat, Euroopan talouden harmonia, hintavertailtavuus ja yhden valuutan edut kaupankäynnin ja elinkeinotoiminnan kannalta, alueen vahvuus globaalisti ja yhtenäisyys ja yhteenkuuluvuus.


Tästä alkaa alkuperäinen versio, jota joku saattaa pitää jotenkin vihapuheenomaisena. Ihmettelisin kyllä jos pitäisi.

Minulta pääsee aina unohtumaan, miksi tämä euro luotiin. Piti oikein tarkistaa asia. Laitoin googleen ”miksi euro”, ja sieltähän se sivu löytyi jossa selitetään miksi euro luotiin. Tarkkaan ottaen halusin tietää, millä tuota eurojärjestelmää edelleen perustellaan ottaen huomioon euroalueen epäharmonian, velkaongelmat ja ”tulipalot" toisensa jälkeen.

Uskon, että on ollut helppo uskoa ennen euron perustamista, että juuri niitä hyötyjähän siitä voisi seurata joita tuolla sivustolla luetellaan. Mutta joutuu kyllä toteamaan, että nuo hienot tavoitteet tuntuvat nyt ummehtuneelta luettavalta. Eivät oikein edusta tätä päivää eivätkä tulevaisuutta, kun näyttää euroalueella olevan juuri äärimmillään osa niistä ongelmista joiden juuri piti eliminoitua euron myötä. Tosin noissa visioissa puhutaan 2000-luvun tavoitteista, joten ymmärtämättömästi ajatellen onhan meillä melkein 1000 vuotta aikaa, joten ei pojat hätäillä jos teillä meinaan ei ole kiire.

Lisävakuuttavuutta noille visioille ei ainakaan anna se, että viimeisimmät päivitykset näyttävät olevan 2010-vuodelta. Nimittäin vaikka visio on visio, niin ihan vain sen uskottavuuden vuoksi sitä voisi suhteuttaa nykyhetkeen hiukan jämäkämmin kuin vain ohimennen toteamalla että haasteitakin on.

Teksti ja sen otsikko – eräs kummallinen tapa

Kouluopetuksesta minuun on piintynyt eräs kirjoittamiseen liittyvä käsitys ja asenne. Olen omaksunut periaatteen, että tekstissä ei viitata otsikkoon, ja tätä noudatan itse täysin itsestään selvästi asiaa sen kummemmin edes ajattelematta. Ei tulisi mieleenkään esimerkiksi aloittaa kirjoitusta näin:

Kuten otsikostakin käy ilmi...

Enkä siis missään muussakaan kohdassa tekstiä milloinkaan viittaa otsikkoon millään tavalla. Tapa kuitenkin tuntuu aina vain yleistyvän, vaikka onhan sitä esiintynyt iät ja ajat. Kummallista on lisäksi, että sitä käyttävät mielestäni erittäin paljon myös henkilöt joiden luulisi saaneen saman ehkä joidenkin mielestä vanhanaikaisen piintyneen käsityksen kouluopetuksen perusteella, kuin itse olen saanut.

Mikä kiälipoliisi mää olen?

Harhaanjohtava otsikko

Edellisen bloggaukseni otsikko oli "Vyönkiristys ja tulonsiirrot yhdessä poliittisesti kestävä ratkaisu". Otsikko saattoi johtaa pahasti harhaan. En nimittäin tarkoittanut tulonsiirroilla tukea auttajamailta kriisimaille, vaan tarkoitin ihan niitä perinteisiä kunkin maan sisäisiä tulonsiirtoja. Tässä tapauksessa korostin siis sitä, että kukin kriisimaa voisi oman tulonsiirtopolitiikkansa avulla yrittää lisätä kulutuskysyntää.

Vyönkiristys ja tulonsiirrot yhdessä poliittisesti kestävä ratkaisu

Velkakriisissä vyönkiristys on kuulemma, tai ainakin melkein, nyt vuorostaan pahasta. Voi voi. Nuo kriisimaat ovat kyllä ihan itsenäisiä tekemään itse omille ongelmilleen jotakin.

Jos vyönkiristys supistaa jo ennestäänkin heikkoa kysyntää, niin voitaisiinkos näissä kriisimaissa yrittää lisätä sitten tuota kysyntää omilla toimilla?

Olen ymmärtänyt, että kriisimaidenkaan kansalaiset eivät ole keskimäärin tyhjätaskuja vaan pikemminkin päinvastoin. Myös verotus on kevyehköä verrattuna vaikkapa Suomeen. Tulisikos näissä kriisimaissa mieleen, että kokeiltaisiin tulonsiirtoja hyvätuloisilta ja varakkailta vähävaraisille ja pienituloisille? Kyseiset tulonsiirrot eivät ainakaan aiheuttaisi vähävaraisten kansalaisten keskuudessa vastustusta tai levottomuutta. Olisivat siis sosiaalisesti ja poliittisestikin aika kestäviä. Nimittäin nythän on tullut tavaksi todeta, että ehdotetut ratkaisut eivät saa kansalaisten tukea. Harmi


Kriisimaat voisivat lisätä tulonsiirtojen avulla vähävaraisimpien ostovoimaa ja siten kysyntää kansantaloudessa. Näin kuvittelisin.

Kirjoittaja on bloggaaja.