Eihän presidenttikeskusteluissa tule enää mitään uutta esille. Ei mitään lisäselvennystä mihinkään. Jotakin olisi vielä odottanut, mutta pitää tyytyä siihen kuvaan ehdokkaista, joka tähän mennessä on muodostunut.
Keskustelut ja väittelyt ovat menneet sellaisiksi, että oma valinta ulkopolitiikkaa johtavaksi presidentiksi pitää tehdä sisäpolitiikan ja mielikuvien perusteella. Katsoin Niinistön ja Väyrysen keskinäisen tenttaamisen Neloselta. Onnistuivat hyvin sivuuttamaan ulkopolitiikan. Onko kenties kyseessä Väyrysen taktiikka aloittaa loppupeli kevyellä hivutuksella EU- ja sisäpolitiikan avulla ja säästää kova ulkopoliittinen väittely aivan loppuun? Onhan hän ylivoimaisimmillaan juuri ulkopolitiikassa. Toinen vahva ehdokas ulkopolitiikassa on Lipponen, ja toivonkin hänelle paljon ääniä, mutta en liian paljon.
Oli miten oli, näyttää vahvasti siltä, että äänestän Väyrystä kummallakin kierroksella. Pääehdokkaissa on kaksi, joista tiedän varmasti, että heistä kumpaakaan en äänestä ainakaan ensimmäisellä kierroksella. Kahden muun, Väyrysen ja Soinin, sisäpoliittiset ja EU-näkemykset ovat lähimpänä omiani, ja Väyrysen ulkopoliittinen ja muu poliittinen kokemus on vakuuttavin. Lisäksi olen saanut Väyrysen mediaesiintymisistä sellaisen vaikutelman, että hän kykenisi toimimaan kansainvälisessä ja kahdenvälisessä kanssakäymisessä kaikissa tilanteissa neuvokkaasti, nopeasti ja vakuuttavasti. Tämä ei tarkoita, ettei monella muullakin olisi joitakin noista kyvyistä.
Ulkopolitiikasta vielä. Esimerkki erittäin kiinnostavasta ulkopoliittisesta pohdinnasta on professori Hiski Haukkalan puheenvuoro Ulkopolitiikan paluu (Ulkopolitiikka-lehti). Toivottavasti Haukkalan avaus saa jatkoa. Pohdinnan lopussa on muuten herkullinen kuvaus siitä, millaista presidenttiä tulevaisuudessa tarvittaisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti