Kuka Jyväskylän yliopiston rehtoriksi – oma pintapuolinen varjoarvioni

Jyväskylän yliopiston rehtorin tehtävää hakeneista on valittu haastateltaviksi neljä henkilöä. Tässä on oma kevyt varjoarvioni siitä, kenet valitsisin ykkösehdokkaaksi. Kuitenkin siten, että otan huomioon vain kolmen haastatteluun valitun hakijan suunnitelmakuvaukset siitä, mihin suuntaan he johtaisivat Jyväskylän yliopistoa. Yhden, englanninkielisen, suunnitelmakuvauksen jätän pois arviostani. Lähteeni on Jyväskylän ylioppilaslehti.

Petri Karonen on humanistisen tiedekunnan dekaani. Hän luonnehtii omaa johtamis- ja toimintatapaansa. Sitä kuvaavat suoraviivaisuus, asiajohtajuus mutta samalla erittäin aktiivinen keskustelevuus. Aktiivisen asiapohjaisen vuorovaikutuksen avulla hän kannustaisi tiedekuntia ja laitoksia yhä parempiin suorituksiin. Karonen mainitsee kommunikointityylistään myös sellaisen seikan, että hänen suoraviivaisuutensa saattaa aluksi yllättää aremmat ihmiset. Mielestäni on ihan hyvä, että Karonen itse tuo myös tällaisen seikan esille.

Karonen luonnehtii itseään suurten linjojen johtajaksi, joka kuitenkin pitää tärkeänä tuntuman säilyttämisen myös tärkeisiin yksityiskohtiin. Näin hän mielestään kykenisi paremmin arvioimaan yliopiston yksiköissä tehtäviä päätöksiä ja saatuja tuloksia ja keskustelemaan kriittisesti muiden osapuolten kanssa. Vaikuttaa perustellulta ajatukselta tämä.

Vararehtori Matti Manninen on toiminut laitoksen johtajana, tiedekunnan dekaanina ja mm. huippuyksikön johtajana. Hänellä on paljon työkokemusta kotimaisista ja ulkomaisista yliopistoista, ja hänellä on myös laaja luottamustehtäväkokemus. Manninen tuo esille, että hänen ollessa dekaanina tiedekunnan talous pysyi hyvässä kunnossa ja tutkimusedellytyksiä onnistuttiin kehittämään merkittävästi.

Manninen nostaisi yliopiston tutkimuksen tasoa rekrytoimalla parhaita tutkijoita. Siten ulkopuolelta voisi tulla uusia huippuja ja vastaavasti oman yliopiston tutkijoiden siirtyminen muualle edistäisi näiden urakehitystä ja lisäisi osaltaan Jyväskylän yliopiston näkyvyyttä. Manninen tuo johtamissuunnitelmassaan esille konkreettisia organisaatiomuutosehdotuksia, mikä on mielestäni hyvä tapa esitellä omia suuntaviivojaan. Hän pitää tärkeänä myös avoimuuden lisäämistä mm. tiedonkulussa. Näin luottamus vahvistuisi.

Manninen korostaa opiskelun tehostamisen tärkeyttä.

Pekka Neittaanmäki on informaatioteknologian tiedekunnan dekaani. Hänen tavoitteissaan Jyväskylän yliopiston suunnaksi tulee vahvasti esille näkemys, että tutkimuksen ja opiskelun tulee olla erittäin tuloksellista ja tehokasta. Hyvistä suorituksista, vastuunotosta ja kokonaisuuksien huomioonottamisesta pitää myös palkita hyvin.

Neittaanmäki painottaa Jyväskylän yliopiston näkyvyyden merkitystä ja yliopiston vaikuttavuutta toimintaympäristöönsä eri tasoilla. Mielenkiintoinen yksityiskohta hänen keinovalikoimassaan on, että yliopistolla pitäisi olla aktiivinen yhteys urheiluseuroihin. Näin yliopisto saisi näkyvyyttä huippu-urheilussa. Neittaanmäki laittaisi myös henkilöstölle kunto-ohjelmat. Itse henkilökohtaisesti en nostaisi liikuntaa huippu-urheilusta puhumattakaan näin erityiseen asemaan yliopiston toiminnassa ja näkyvyydessä.

Neittaanmäki kiinnittää huomiota myös organisaation uudistamiseen. Vanhentuneita, kalliita, pieniä koulutusaloja pitäisi lopettaa ja voimavaroja tulisi siirtää uusille aloille. Niin ikään hallintoa pitäisi keventää, mistä Neittaanmäki esittää selvän tavoiteprosentinkin. Tällainen konkreettisuus suunnitelmassa antaa ainakin minulle myönteisen vaikutelman.

En tunne millään tavalla rehtoriehdokkaita enkä tiedä heistä muutenkaan tämän enempää. Myös tietoni Jyväskylän yliopistosta ovat vain yleisluonteisia. Olen suorittanut yhden sivuainekokonaisuuden Jyväskylän yliopistoon. Kevyt varjoarvioni perustuu yksipuolisesti vain näihin johtamissuunnitelmakuvauksiin.

Näillä ulkopuolisen varjoarvioijan tiedoilla sijoittaisin ykkösehdokkaaksi rehtorin tehtävään Matti Mannisen. Hän on jo vararehtori, ja hänen (oman kuvauksensa perusteella) erittäin laaja yliopistokokemuksensa vakuuttaa itseäni. Mielestäni tärkeä piirre on myös se, että hänen suunnitelmansa on sekä konkreettinen että riittävän kuvaileva. Ei toisaalta monisanaisesti maalaileva eikä toisaalta luettelomuotoinen. Kuvauksesta ja suunnitelmasta saa nopeasti yleiskäsityksen. Onhan sekin, että hakija kuvaa asiat hyvin, jo yksi olennainen tekijä ainakin minun mielestäni. Tämä on kuitenkin rento varjovalintaharjoitelmani, ei muuta. Kiitos.

Arhinmäki, Lipponen, SAK ja presidentinvaalit

Lukiessani verkko-Demarin artikkelia ihmetytti taas, mikä järjestö se SAK on kun se ei periaatteessa kai ole puoluejärjestö mutta toisaalta se vähän niin kuin välillä olisi. Tämä vaikutelma tuli. Jos eivät nykyiset niin ainakin entinen ay-pomo Jouni Riskilä (sd.) haluaisi, että SAK tukisi tiettyjä presidenttiehdokkaita. Sen nimisiä ehdokkaita kuin Paavo Lipponen ja Paavo Arhinmäki. Riskilä kummastelee SAK:n vaitonaisuutta ”omien” ehdokkaidensa suhteen.

Paavo Lipponenhan on Sdp:n asettama ehdokas ja varmaankin Sdp:n jäsen, ja Arhinmäki Vasemmistoliiton asettama ehdokas ja Vasemmistoliiton jäsen. Sosiaalidemokraattejahan SAK:lla on ollut tapana tukea. Nyt olisi tuettavia sitten kaksikin, näitä ”omia”. Ihmettelin, miten noin laaja ”koko kansan” järjestö voi tukea poliittisesti kapeata ehdokasjoukkoa yleisissä vaaleissa. Aikani ihmeteltyäni hoksasin, että olin tyhmä kun en lukenut tarkkaan Jouni Riskilän perusteluja Lipposen ja Arhinmäen tuelle. Perusteluissahan todetaan selvästi, että kumpikin on mainitun järjestön jäsenliiton jäsen. Lipponen on JHL:n ja Arhinmäki PAMin jäsen. Minä kun asenteellisesti heti luulin, että tässä halutaan tukea nimenomaan tiettyjen puolueiden ehdokkaita. Mutta todellakin Lipponen ja Arhinmäki ovat järjestön jäseniä, ja siksi on melkein ymmärrettävää että järjestö tukee heitä presidenttikisassa.

Ajat ovat muuttuneet niin, että SAK:n tuki ehdokasjäsenilleen saattaa supistua lähinnä kannustuksen luonteiseksi. Ehdokkaita ei välttämättä pidetä virallisesti esillä. On mielestäni kuitenkin sopivaa ja riittävän neutraalia, että järjestö informoisi jäsenistöään siitä, että omasta piiristä on ehdokkaita. Sehän ei vielä merkitse järjestön puoluepoliittista kannanottoa presidentinvaalissa. Eiköhän tällainen puoluepoliittisesti sitoutumaton aktivointi ole normaalia järjestökentässä. Toivon jopa kannatuksen kasvua ehdokkaille Paavo Lipponen ja Paavo Arhinmäki; olenhan itsekin Paavo Väyrysen kannattaja, siis Väyrysen.

Presidenttiehdokkaat puhukaa suoraan ja ”suomea”

On vaikea löytää presidenttiehdokkaiden näkemyksiin liittyviä artikkeleita tai ohjelmia. Julkisen palvelun Yle-radiokanavallakin pyörivät vain vähiä ja huonoja vaalikeskusteluja kommentoivat kilpalaulannat. Tosin kommentaattoreiden kilpalaulantakin on parempi kuin ei mitään.

Yllätys yllätys Verkkoapilasta, joka on mahdollisimman lähellä Keskustaa, löytyy juttu Lipposen Nato- ja vähän muistakin näkemyksistä. Juuri tätä olen etsinyt. Eikö aihe kiinnosta edes Demari.fi:tä, jossa ainoa presidenttiartikkeli koskee inhokkipresidenttiehdokasgallupia. Verkkoapilan perusteella Lipposen näkemyksistä saa kuvan, että hän ei ole ainakaan Nato-intoilija.

Valitettava piirre vaalikeskusteluissa ja –haastatteluissa on ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun salakielisyys. Ehdokkaat puhuvat toisille asiaan vihkiytyneille eivätkä laajalle äänestäjäkunnalle. Myös loputon pohdiskelu ja näkemysten avoimeksi jättäminen ärsyttää, vaikka se pohdiskelijoiden itsensä mielestä on todennäköisesti hienoa. Joskus olisi hyvä myös sanoa jotakin yksiselitteistä.

Erittäin sekava aihepiiri on Nato. Onko se nyt tai tulevaisuudessa puolustus-, hyökkäys- vai mikä liitto? Mikä sen suuri tehtävä on? No joo, puolustaa kaikkea hyvää ja jos ei muu auta niin käyttää aseita oikein kunnolla näiden kauniiden aatteiden puolesta. Lähinna kauniiden kai amerikkalaisten mielestä. Natostahan toistetaan koko ajan, että se ei ole sama kuin ennen eikä se ainakaan pysy samana kuin nyt. Kukaan ei kuitenkaan selvästi tiedä, mitä se voisi joskus olla. Jotkut tosin ovat sitä mieltä, että sitä ei ole viidentoista vuoden päästä.

Jos Nato puolustautuu jotakin vastaan, mikä se jotakin on? Onko se myrkkyjä, saasteita, islam, köyhien ja työttömien aiheuttamat levottomuudet, luonnonvara- ja ravintoniukkuuden aiheuttamat uhat vai mitä? Jos vihollinen olisi köyhyyden ja työttömyyden aiheuttama levottomuus, eikö kannattaisi mieluummin ennaltaehkäistä työttömyyttä ja köyhyyttä kuin esimerkiksi ampua työttömiä ja köyhiä.

Ja sitten se, että keitä siihen Natoon kuuluu tulevaisuudessa. Kaikki maailman maatko? Miksi, sillä onhan meillä YK ja liuta järjestöjä muutenkin. Puhutaan että joskus Venäjä mahdollisesti liittyy jäseneksi, kun se nyt on Naton rauhankumppani kuten moni muukin maa. ”Taistellaanko” silloin Kiinaa, Intiaa, Afrikkaa ja Lähi-itää vastaan? Suomen kannalta tietysti tärkein kysymys on, mitä Suomi Naton jäsenenä saisi ja mitkä olisivat sen uhraukset.

Hesarilla on jokin vanha voimassa oleva myönteinen Nato-kanta, jota en nyt juuri viitsinyt kauheasti etsiä. Olisi vain ollut kiinnostavaa nähdä sen perustelut, vaikka pahoin pelkään että perustelut tiivistyvät Suomen länsi-imagon vahvistamiseen. Sellainen perustelu ei nimittäin vakuuta. Joka tapauksessa Hesari on kommentoinut Nato-kantaansa niin, että Natoon liittyminen ei ole Suomelle yhtä tärkeä kuin oli EU:hun liittyminen. Minun johtopäätökseni tästä on, että Nato ei sitten ole Suomelle tärkeä. Lisäksi löysin Hesarista tuoreen Nato-kolumnin, jonka on kirjoittanut lehden ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja. Se ei kuitenkaan antanut ainakaan minulle eväitä ajatteluun, vaan jäi liian avoimeksi.

Kun ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on näin salakielistä, ymmärrän osittain miksi äänestäjät eivät ole kiinnostuneita asioista joihin presidentti edes hiukan voisi vaikuttaa. Sen sijaan heitä kiinnostavat presidentinvaaleissa talous ja työllisyys ylivoimaisesti eniten. Nato-asiaa pitää tärkeänä noin kolmasosa. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi vaalikeskustelut ovat mitä ovat.

Verkkoapilan jutusta päätellen Lipposen ja kansalaisten kiinnostuksen kohteet presidentinvaalien suhteen eivät kohtaa. Lipponen toivoo hartaasti, että kansalaiset oppisivat pohtimaan maailman ja Euroopan asioita syvällisesti. Varmaa on, että eivät ehdi oppia näihin vaaleihin eivätkä todennäköisesti milloinkaan. Sen sijaan siinä Lipponen on oikeassa, että hän on vahva ulkopolitiikassa. Häntä pyydettiin nimittäin vertaamaan itseään erääseen toiseen ehdokkaaseen.

Mä tiädän mitä tarkottaa populisti

Mun nimi on Demari ja mää oon meidän alakoulun rohkein. Arvaa miks? No siks kun mä sanoin eilen sata kertaa populisti. Haluutko kuulla kun mä sanon populisti. No nyt se alkaa, POOPUULIISTII. Sanonko toisen kerran? Okei, no nyt, POOOOPUUUULIIIISTIIII. Oliks toi sun miälestä hyvä? Vaik tääll koulussa on kialto ett ei saa sanoo populisti, niin mä sanon vaik kuin monta kertaa. Ennen tääll sai sanoo vaik mitä, vaik populisti, mut sit se vähän kiällettii. Ja sit tääll oli sellanen leikki ett miss piti pyytää vähän anteeks jos oli joskus sanonu jotakin kaverii tai jonkun kaverin kavereita populistiks. No me sit pyydettii anteeks. Mäkin kyl pyysin vähän, mut en mä enää pyydä. No tota leikkiä ei oo enää ja mä kyl sanon pupulisti vaik missä. Tai no välillä mä sanoin vähän aikaa ett kaikenlainen suvaitsemattomuus, mut kyll mä nyt jo uskallan sanoo ett populisti. Toi kaikenlainen suvaitsemattomuus on vähän sama kai kun populisti mut populisti on helpompi. Ja sit kaikki pelästyy kun mä huudan ett populisti. Tai ainakin mä luulen ett ne pelästyy. Ainakin mä oon viisas.

Viäläks sä muistat mun nimen? No ei kun se alkaa D:llä. No mä sanon, se on Demari. Mun oikee nimi oli tosi pitkä mut sit mua ruvettiin vaan sanoon tolla nimellä. Haluut sä viäl kuulla yhen jutun. Mä olin siinäkin paras eilen. Ope kysy ett mitä tarkottaa populisti. Muut oli ihan tyhmii. Ne sano, ett semmosia oli viikko sitten mut ei oo enää. Ne vaa ett kaikki on kavereita eikä kukaan sano toista populistiks enää. Mut mä tiiän ne valehteli tai ne on tyhmii. Eihän populistit oo voinu mihinkää häipyy. On ne tääl mut kukaan ei uskalla sanoo et ne on tääl. Yks mun kaveri kyl, siis mun lisäks, vastas tohon populistikysymyksee. Se sano ett populisti on semmonen, ett kun siltä kysyy vaik ett mitä on kaks plus kolme niin se sanoo heti ett viis. Sit se mun kaveri sano ett ne jotka ei oo populisteja ne sanoo vaan ett ei tommoseen voi vastata. Mut mä olin ainoo joka tiäs oikeen vastauksen tohon ett mikä on populisti. Mut oota mä käyn veskissä eka. Oota.

Moi mä tulin jo. Viäläks sä muistat ett mun nimi on Demari. Okei nyt mä kerron mitä se populisti on. Haluut sä ett mä sanon sen kovaa. No nyt, POPULISTI TARKOTTAA EEUUKRIITTIINEN. Haluut sä ett mä kirjotan sen sulle paperille. Oota hetki. Täs paperissa on kaikkee ihme juttuja kun mulla ei oo puhdasta paperii mut näät sä se on tualla välissä. Tai no siihen tuli ett EU-kriittiset mut se on ihan sama. Ja oota mä kirjotan sen viäl tonne noitten rivien väliin. No nyt sä varmaan löydät sen. Tualla ja tualla. Hitsi toi oli mun linkki. Pitääks mun kävellä.

Lehtitilausten arvonlisävero vain haaste

Ininä lehtitilauksia uhkaavasta arvonlisäverosta jatkuu ja jatkuu, vaikka se voisi jo loppuakin. En minäkään viitsisi tähän enää puuttua, mutta on pakko (hehheh). Voidaanhan elintarvikkeidenkin arvonlisäveroastetta nostaa surutta, eikä siitä mitään menekin laskua seuraa, koska on pakko syödä. Tosin olen yrittänyt säästää elintarvikeostoissa, sillä kyllä elintarvikkeiden kalleus jo tuntuu. Kulutusjoustoa siis löytyy myös ruokamarkkinoilla. Hämmästyttävää onkin, että ihmisten kulutustottumusten muutokset jopa vaikuttavat ruokakauppaan ja sitä kautta ruokateollisuuteen. Vaikuttavat niin paljon, että käy sääliksi isoja tehtaita, kun niiden pomot toteavat että ei ole kysyntää kun karpataan. No nyt meni jo sivuraiteelle tämä teksti.

Ajatukseni oli se, että lehtitalojen pitää tehdä lehdistä välttämättömyyshyödykkeitä ihmisten mielikuvissa. Niin, että lehtiä on pakko kuluttaa, vaikka ne maksaisivat mitä. Mediatalojen pitää keskittyä tähän tehtävään täysillä. Siihen lehtitaloilla on resursseja. Nimittäin vaikka olisi millainen lama, lehdiltä löytyy varoja käydä suuria poliittisia kampanjoita valitsemansa asian puolesta. Jos Suomen vaikkapa pitää liittyä johonkin tai tehdä jotakin muuta suurta ja jos kansalaiset näyttävät olevan toista mieltä kuin lehdistö, niin kyllä lehdistö käy massiiviseen kampanjaan jotta asiat menisivät niin kuin lehdistö haluaa. Tämä siis vain esimerkkinä ja osoituksena siitä, että lehdillä on voimaa. Ei lehdistö ole luuseri. Niinpä lehtien ei pidä inistä vaan tehdä. Nyt pitää tehdä lehdistä oikein hirveän haluttuja.

Ehkä ei riitä sekään, että lehdistä tehdään hirveän haluttuja. Tehokkainta olisi, että enemmistölle kansalaisista saataisiin päähän uskomus, että ilman päivittäistä paperilehteä heistä tulee tyhmiä. Tämä toisaalta tuntuisi kauhealta aivopesulta, mutta silloin tilanne vastaisi hiukan sitä kun jokainen ihminen ymmärtää että ilman ruokaa hän ei voi olla maksoi mitä maksoi. Tai voi, jos ruoka maksaa todella aivan käsittämättömän paljon. Siinä on sitten vaan se ero, että ilman ruokaa on elämä vaarallista. Ilman lehtiä ei ole, mutta sitä ei pidä paljastaa kuluttajille. Antaa heidän olla siinä vakaassa uskossa, että ilman paperista lehteä ei ole elämää ainakaan kauan.

Sitten oikeastaan tuossa tuli jo sanottuakin epäsuorasti, että lehtitalojen pitäisi lopettaa kaikenlainen massiivinen poliittinen kampanjointi ja kansalaisten puolesta ajatteleminen. Sellainen ei sovi. Ei vaan sovi. Antaa ihmisten ajatella niin kauan, kuin heillä on äänioikeus. Näin lehdiltä säästyy paljon kampanjarahaa. Sillä ne voivat vauhdittaa sähköisen median kehittämistä. Sitä niiden pitää vauhdittaa paljon ja nopeasti.

Kolmanneksi tai monenneksiko tämä nyt on: mieluummin vaikkapa vain vähän mutta kiinnostavia omia juttuja kuin paljon samoja yleisuutisia joita muutkin julkaisevat.

Oletko kova ja iloinen puhelinmyyjä?

Luin puhelinmyyntifirman työpaikkailmoituksen. Erityisesti kiinnitti huomiota seuraava huomautus: ”Kiireiden takia emme kerkiä vastaamaan puhelintiedusteluihin.”

On kummallista, että puhelinmyyntifirma ei halua puheluita. Miten tällainen yritys voi kuitenkin soitella muille myyntitarkoituksessa? Kuinka niillä asiakkailla, esimerkiksi toisilla yrityksillä, sitten on muka aikaa vastaanottaa puheluita puhelinmyyntifirmalta?

Kiireiden takia en kerkiä vastaamaan kaupallisiin puhelintiedusteluihin. Etenkään en halua puheluita firmoilta, jotka eivät halua puheluita.

Väyrynen haastaa – missä muut ehdokkaat?

Nyt voi lukea seitsemän presidenttiehdokkaan yhteistä blogia. Sitä julkaisevat Keskisuomalainen, Savon Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat ja Karjalainen. Idea on erinomainen äänestäjän kannalta.

Tähän asti on ollut vaikea löytää ehdokkaiden näkemyksiä, keskusteluista puhumattakaan. Väyrynen on tehnyt reippaita avauksia, mutta muut kärkiehdokkaat tekevät pelistä tylsää olemalla hiljaa. Tosin monelle kansalaiselle on selvää ilman presidenttikisaakin, ketä äänestää.

Tähän mennessä yhteiseen blogiin ovat kirjoittaneet Väyrysen lisäksi Essayah ja Biaudet. Väyrysen blogimerkintä on juuri sellainen kuin pitääkin. Siinä haastetaan terävästi Lipponen ja Niinistö aiheena euroalueen velkakriisi. Erittäin hyvin valittu aihe. Haastaminen on Väyryseltä kiinnostavampi aloitus kuin se, että hän olisi esimerkiksi esittänyt ”kirjallisen yksinpuhelun” omista arvoistaan tai pitänyt ”kirjallisen uudenvuodenpuheen” jo tässä vaiheessa. Sitten muut olisivat puolestaan esittäneet omat yksinpuhelunsa. Nyt sen sijaan on pakko ottaa kantaa toisten sanomisiin. Siten lukijat pääsevät kunnolla vertailemaan ehdokkaita.

Väyrynen on nyt jo vahvoilla, koska hän onnistuu tässä blogissa ja on onnistunut koko ajan ohjaamaan pelin kulkua. Toivottavasti hän ei ole liian ylivoimainen, vaan toisi vaikka väkisin esiin jonkin heikkouden itsestään tai lipsauttaisi tahallaan pikku virheen jonka sitten tunnustaisi oikein nöyrästi. Sillä tavalla hankkisi vähemmän vastustajia.

Myös Essayah´n ensimmäinen bloggaus sisältää kunnon asiaa. Kiinnostavin väittely tullaan kuitenkin käymään kärkiehdokkaiden kesken. Edelleen tosin sillä ehdolla, että muut todellakin piristyvät.

Blogiin pääsee tästä.

Kaikki kaupat kiinni

Pari kertaa vuodessa minulle tulee yllätyksenä, että kaupat ovat kiinni kirkollisen juhlapyhän tai jonkin vuotuisen biletyspäivän takia tai ne ovat menneet kiinni hyvin aikaisin. Pitäisi päästä S-Markettiin, mutta selviääkin että S-Market on kiinni. Samoin tietysti myös muut marketit.

Tiesin nytkin, että oli tulossa pyhäinpäivä, mutta oletin että se olisi sunnuntaina tai en ole varma mitä oletin. Tämähän on tietysti yleissivistymättömyyttä pahimmillaan. Ei kuitenkaan yleissivistymättömyyttä siinä mielessä, että pitäisi muistaa ulkoa juhlapäivät sen takia että ne ovat juhlapäiviä. Sen takia ei todellakaan tarvitse tietää yhtään mitään eikä tarvitse olla edes kiinnostunut. Mutta olisi yleissivistyksellistä tietää päivät, jolloin ei pääse kauppaan tai bussiin. Pyhäinpäivänä sentään bussit kulkivat ainakin täällä ja pääsin Siwaan. Omalta alueeltani Siwa on jo häipynyt.

Kiinniolopyhien taustalla on tekopyhyyttä, itsekkyyttä ja sellaista ajattelua että kyllä se nyt vaan on hyvä että kaupatkin saavat joskus olla kiinni. Asiakkaatkin muka haluavat, että edes joinakin päivinä kaikki kaupat ovat kiinni. En ymmärrä esimerkiksi sellaista perustelua täydelliselle kiinniololle, että jonkin ammattikunnan pitää saada nämä tietyt juhla- ym. päivät vapaiksi. Perustelun aukko on nimenomaan siinä, että sama oikeus ei koske apteekki-, terveydenhoito- eikä turvallisuusalaa. Vastaukseksi ristiriitaan annetaan, että näiden jälkimmäisten on pakko toimia aina. Niin onkin. Sellaisenaan ajatus, että työntekijät ovat ansainneet nämä tietyt totaaliset vapaapäivät, olisi vielä jotenkin hyväksyttävä periaate, mutta ajatukselta putoaa pohja juuri sen takia, että se ei voi koskea kaikkia aloja. Minkä ryhmän oikeudet siis ovat tärkeämpiä kuin muiden? Helppo mutta huono vastaus on, että meidän.

Olihan se mielenkiintoista nähdä, miten Jyväskylän kävelykadulla vaelsi ihmisiä ihan riittävästi, vaikka piti olla kirkollinen juhlapyhä pyhäinpäivä. Minkähän takia ne siellä pyörivät? Tietysti ravintoloiden takia. Eivät ne mitään ”sunnuntaikävelyä” harrastaneet. Itse kävin Siwan lisäksi apteekissa. Siwa pelasti pyhäinpäiväni.

Suuri kiitos Siwalle, joka on pelastanut minut kun muut kaupat ovat olleet sen päivän kiinni tai menneet kiinni yllättävän aikaisin kuten klo 12. Myös Jyväskylän kävelykadulla auki olleelle apteekille kiitos. Sain huomaavaista palvelua pyhäinpäivänä.

Toki minun kannattaisi muistaa tarkistaa useammin kauppojen aukioloajat, jotta ei tulisi yllätyksiä, Käytännössä riittää, että tiedän S-marketin aukioloajat.

Kumman varjobudjetti parempi, Keskustan vai Perussuomalaisten?

Perussuomalaisten varjobudjettiesitys on selkeämpi ja täsmällisempi kuin Keskustan. Tosin kai Keskustankin esityksestä yksityiskohtia löytyi, jos viitsi hakea. Ei kuitenkaan lisää esityksen uskottavuutta se, että ikään kuin väkisin valitaan johtavaksi teemaksi 365. Siihen sitten yritetään sovittaa niitä lukuja. Jostakin muusta ne perusteet pitäisi löytyä kuin lukumystiikasta. Keskustan varjobudjetin löytäminen oli jo vaikeaa. Perussuomalaisten löytyi heti.

Kumpikin varjobudjetti haluaa pitää kiinni kotitalousvähennyksestä enemmän kuin hallitus. Kumpikin lieventäisi energiaverotusta. Kumpikin tukisi kuntia enemmän kuin hallitus. Ja perheitähän pitää kummankin varjobudjettipuolueen mielestä tukea entistä enemmän.

Keskustan budjetista tulee vaikutelma, että paljon hyvää kaikkeen hyvään kuten terveydenhoitoon, päiväkoteihin ja homekouluihin. Homekoulut ovat nyt sopivan kuuma aihe, joten sitä kannattaa rummuttaa. Siis puolueiden mielestä, ei minun. Toisaalta Keskustan tuloverolinja saattaa olla rehellisemmin progressiivinen kuin Perussuomalaisten. Kokoomuksen taholtahan moitittiin, että Keskusta kiristäisi lastentarhanopettajien, hoitajien ja muiden tavallisten työntekijöiden veroja tällä varjobudjetillaan. Ehkä omasta mielestään Keskusta ei näin tee. En niin tarkkaan lukenut Keskustan varjobudjetin tuloverokäyrää, että osaisin arvioida. Perussuomalaisista näyttää olevan tulossa ammattiyhdistyspuolue, joten se keskittyy progressiossaan korkeampiin tuloihin kuin Keskusta.

Perussuomalaiset ovat rohkeampia sillä tavalla, että ne vähentäisivät rankasti kehitysapua ja panostaisivat puolustusvoimiin. Ne myös palauttaisivat työnantajien Kela-maksun. Mutta sitten taas kumpikin varjobudjetti säilyttäisi lehtitilausten alv-verottomuuden. Mielenkiintoinen veto tämäkin. Ja että vielä kumpikin oppositiopuolue toimisi näin.

Varjobudjetit ovat sillä tavalla suuressa asiassa parempia kuin hallituksen budjetti, että ne eivät keventäisi tuloverotusta. Ei sitä pidä keventää. Aina, kun tuloverojen kevennystä puolustellaan, minusta se kuulostaa ns. pimeältä populismilta. Onhan se niin oikein kannustaa ja antaa ihmiselle vapaus tehdä rahoillaan mitä tahtoo. Eihän niin hyvää retoriikkaa voi vastustaa. Toisaalta pääomatulojen progressiossa hallitus on fiksumpi. Tulot samalla viivalle melkein, joskus, ehkä.

Mutta ovatko varjopuolueet rehellisiä. Keskusta lienee ollut aikanaan monesta suuresta veroasiasta samaa mieltä kuin hallitus nyt. Perussuomalaiset eivät ole aina joka kohdassa pitäneet ääntä puoluetuista, vaikka olisi ollut tilaisuus. Ovatko Keskusta ja Perussuomalaiset rehellisesti liikkeellä varjobudjeteillaan? Toivoisin niin.

Ei ole helppo päättää, kumpaa varjobudjettia pitäisi parempana. Arvioni menevät ristiin riippuen tarkasteltavasta osa-alueesta. Sama ongelma on, kun yrittää verrata varjobudjetteja hallituksen budjettiin.

Haluammeko vain hauskan presidenttikisan?

Presidenttiehdokkaiden pitäisi keskustella vain niistä asioista, joihin presidentti voi vaikuttaa. Muuten edessä on pelkkä mielikuvavaali. Mutta jos media kysyy höpsöjä, niin vaikea ehdokkaan on puhua viisaita. Samalla tavalla ehdokkaalla voi olla halu jutella sisäpolitiikasta, johon presidentillä ei kuitenkaan ole juridista valtaa.

Myös arvoista keskusteleminen kuuluu hyödyllisiin aiheisiin. Arvoistahan voi päätellä jotakin siitä, millä tavalla henkilö toimisi presidenttinä ollessaan tai millaisia arvoja hän pitäisi esillä.

Vääristä asioista puhumisen lisäksi ongelmana on, että äänestäjille puhutaan kaunistellen. Ehdokas esimerkiksi esittää Nato-kantansa sellaisena, että se tyydyttää äänestäjäkunnan enemmistöä, vaikka ehdokkaan todellinen Nato-kanta olisi toisenlainen.

Äänestäjien enemmistölle riittää kuitenkin, että saadaan vaali, jossa pyydetään äänestäjää valitsemaan niin sanottu hyvä tyyppi.