Suora, kansanvaltainen, Väyrynen ja Soini

Vaikuttaa tosi vanhanaikaiselta, että presidenttiehdokkaan tueksi muodostuu jokin nimekkäiden julkkisten joukko. Se nyt jotenkin menisi hampaita kiristellen, että tukijoina olisi iskelmälaulaja, yleisurheilija, yrittäjä tai mielipidelehden päätoimittaja, mutta aivan jämähtäneeltä tuntuu ajatus, että juuri oopperalaulajalla, tunnetulla näyttelijällä, kapellimestarilla tai tunnetulla kirjailijalla olisi erityistä sanottavaa äänestäjille. No kirjailijalla ehkä juuri ja juuri jotakin voisi olla, mutta se riippuu täysin kirjailijasta. Ei kirjailijuuskaan sinänsä merkitse tässä suhteessa mitään.

Varsinkin tämä oopperalaulaja-kapellimestari –tukijoukkoileminen on mielestäni pönöttämistä. Katukuvassa ja paikallisbussissa nämä oopperalaulajat ja kapellimestarit ovat marginaalista väkeä. Kaiken lisäksi suomalaissyntyiset oopperalaulajat ja kapellimestarit esiintyvät enintään muiden maiden katukuvassa kuin Suomen. Mutta juuri he ovat paradoksaalisesti supisuomalaisten presidenttikisojen esimerkkihenkilöitä, mielipidejohtajia tai samaistumiskohteita. On se kummallista. On todella. Laajojen kansalaispiirien kanssa näillä ammattikunnilla on hyvin vähän tekemistä, mutta eikö nyt juuri pitäisi olla tekemistä laajojen piirien kanssa kun on menossa presidenttikisa.

Kolumnisteille muistutukseksi, se mitä sanoin ja vielä sanon, ei ole populismia, ei mpp:tä, ei vihapuhetta, ei kiihottamista ketään vastaan, ei rasismia eikä edes uhriutumista.

Mikä näiden korkeakulttuuriammattilaisten funktio on siellä presidenttiehdokkaan takana? Ilmiössä ei ole mitään epänormaalia siinä tapauksessa, että kyse olisi jostakin samanlaisesta kuin että käykää nyt äänestämässä niin saatte äänestyspaikalla kahvia. Tuohan olisi ihan kivaa ja leikkisää ihmisten aktivoimista, vaikka kyllä taas sen joku tosikkokolumnisti katsoisi lahjonnaksi ja purkautuisi ja saisi sitten kiksejä. Mutta onko siinä, että ehdokkaan vetovoimaiseksi tarkoitetuksi tukijaksi haetaan tai sellaiseksi ryhtyy kansainvälisesti erityisen menestynyt kapellimestari, kyse vain kahvikupintapaisesta sisäänheittokoukusta. Tuskin sentään. Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, ja se on huono vaihtoehto. Nimittäin, että tällaista korkeakulttuurin edustajaa pidetään ja tällainen korkeakulttuurin edustaja itse pitää itseään arvojohtajana.

Juuri, kun joku ehdokas irtisanoutuu arvojohtajuudesta, hän haluaa taakseen arvojohtajia, joille me äänestäjät ulkoistamme ajattelumme eli arvonmuodostuksemme. Äänestäjän tehtäväksi tässä asetelmassa jää vain arvonmukaisen numeron kirjoittaminen äänestyslippuun.

Tuollaista en halua, en sitten milloinkaan enkä koskaan. Miten se nyt niin valikoituu ja millä ihmeen luonnonlain voimalla, että klassisen musiikin edustaja, näyttelijä ja mitä moninaisin kilpaurheilija muuttuu arvojohtajaksi? Millä erityisillä resursseilla niin käy? Voi vain ihmetellä, mutta so what, on meillä Väyrynen ja Soini ehdokkaina. Heillä ei ainakaan jonkun median mukaan ole juurikaan näitä suuria tukijanimiä taustallaan. Ja tuon jonkun median mukaan nämä kaksi ehdokasta eivät niin kaipaakaan kyseisiä a tukijoita. Sitten tuo samainen media taisi sanoa niinkin vielä, että ei taida olla tungostakaan julkkistukijoiksi näiden kahden ehdokkaan kohdalla. Ihan kuinka vaan. Minulle sopii kumpikin.

On ihan hyvä, jos presidenttiehdokkaat eivät yritä haalia ns. huipputukijoita taakseen, mutta hyvä on myös se, että huippunimet eivät yritä ainakaan itseään korostaen lyöttäytyä näiden kahden ehdokkaan taustalle. Tämä kaikki vain vahvistaa Väyrysen ja Soinin kampanjoiden kansanvaltaista, tasa-arvoista ja kansalaispiirejä yhdistävää luonnetta.

Hauskaa muuten, että Demari-lehdessä Rolf Bamberg kolumnoi, että hyvä presidenttikampanjan iskulause olisi ollut ”Aattelepa ite”. No just. Tätä periaatettahan Väyrynen ja Soini tulevat toteuttaneeksi. Heidän kampanjansa kohdistuvat terävästi mutta laajasti ja voimakkaasti äänestäjiin. Väyrynen kiertää Suomea todella kiitettävästi ja on tekemisissä äänestäjien kanssa suoraan ja välittömästi. Pitää uskaltaa. Ei mitään pönäköitsemistä.

Minä äänestäjänä en tarvitse idolia, jonka johdattamana ja arvojohtamana äänestäisin. En tarvitse ulkoista samastumiskohdetta, ja miten voisinkaan samastua esimerkiksi oopperalaulajaan. Ettei nyt taas tule väärinkäsitystä, anon, että on luontevaa mainostaa luontaistuotetta huippu-urheilijalla, talopakettia nimekkäällä kapellimestarilla tai urheiluautoa oopperalaulajalla, mutta se on sitten siinä.

Aikakauslehdet Apu, Seura, Suomen Kuvalehti ja Hymy

Luin joulun aikaan aikakauslehtiä ja hiukan yllätyin niiden tasosta. Eniten luin Apuja, koska niitä lähinnä oli saatavilla, mutta luin myös yksittäistä Seuraa, Hymyä ja Annaa. En ole kuitenkaan kovin kiinnostunut Annan tapaisista lehdistä, mikä johtuu tämän kaltaisten lehtien olettamastani aihepiiristä, mutta lukemassani numerossa oli muistaakseni jokin ihan hyvä juttu. Ehkä se oli Hannu Väisäsestä.

Olin siis hiukan yllättynyt siitä, että joissakin noista lehdistä käsitellään jopa kriittisesti niin sanottuja yhteiskunnallisia asioita. Esimerkkinä muistan jutun, jossa asiantuntijaa haastatellaan arvonlisäveron ja tuloveron vaikutuksista. Eli millaisia eroja on siinä, painotetaanko politiikassa arvonlisäverotusta vai tuloverotusta. Ja miten näitä painotuksia perustellaan ja ovatko perustelut totuudenmukaisia ja sopusoinnussa keskenään.

Jos otetaan kolme kiinnostavinta aikakauslehteä, ne olisivat Apu, Seura ja Suomen Kuvalehti. Avulla ja Suomen Kuvalehdellä on vieläpä verkkosivut, mikä on erittäin suuri plussa. Myös Hymy, joka tosin ilmestyy vain kerran kuukaudessa, on joskus hyvä, jos siinä ruoditaan vaikkapa erilaisten eturistiriitojen taustalla esiintyvää vallankäyttöä. Kuitenkin mainoksesta päätellen Hymykin on enimmäkseen hyvin ns. viihteellinen kuten moni muukin lehti.

Tuli mieleen ajatus, onko päivittäisten sanomalehtien sittenkään tarpeen paneutua nykyistä enempää laajoihin juttuihin, kun viikkolehdet soveltuvat niihin paremmin. Päivälehdissä päivän jutut ja aikakauslehdissä laajat ja taustoittavat jutut. Esimerkiksi viikko on riittävän lyhyt ilmestymisväli, mutta se antaa kuitenkin paremman näkyvyyden laajalle jutulle. Sanomalehdessä laaja kiinnostava artikkeli jää helposti huomaamatta, kun yksittäisiä uutisia ja juttuja on paljon ja seuraavana päivänä tulee jo uusi numero. Aikakauslehdessä, viikoittain tai harvemmin ilmestyvässä, laaja juttu sen sijaan tulee huomatuksi. Jotta roolijako toimisi, aikakauslehtien pitäisi paneutua entistä enemmän näihin taustoittaviin ja kriittisiin juttuihin.

Henkilöjututhan ovat suosittua aikakauslehtisisältöä, mutta minun top-suosikkejani ne eivät ole. Toisaalta parhaimmillaan ne koukuttavat. Se edellyttää, että tarinassa on dramatiikkaa.

Työmarkkinoiden tulevaisuus vai Hirvisaari ja Halla-aho

Te kaikkien tuntemat bloggaajat ja kolumnistit ja etenkin vakiokommentoijat, pinnistelkää edes hiukan. Miksi vain henkilökirjoittelu kiinnostaa? Tai miksi suhde rasismiin tai seksuaaliseen suuntautuneisuuteen jaksaa innostaa päivästä toiseen? Eikö ne luut ole jo kaluttu? Miten ihmeessä voi riittää aiheeksi jatkuvasti Halla-aho, Hirvisaari, Perussuomalaiset, perussuomalaiset, vihapuhe tai jonkun puoliso?

Jos aihe ei ole yksinkertainen ja provosoiva, bloggaajan tai kolumnistin tunnettuuskaan ei herätä kommentoijia koloistaan. Esimerkki siitä on Tarja Cronbergin blogikirjoitus Kolme viisasta ja uusi työ. Ihmettelen kommentoijien nukkumista, sillä aihe olisi erittäin kiinnostava. Siitä keskusteleminen tietysti edellyttäisi kommentoijilta tavanomaista suurempaa ”luovuutta”. Kommentteja Cronbergin kirjoitukseen on tähän mennessä kertynyt noin 10, kun niitä Halla-aho-, Hirvisaari- tai presidenttispekulointiaiheisilla blogimerkinnöillä on helposti satoja.

Ihme kyllä e-kirjaa käsittelevä kirjoitus E-kirja ei ole kirja herätti todella fiksun keskustelun, jossa ei sorruttu huuteluun eikä henkilökohtaisiin heittoihin. Tämä e-kijabloggaus on juuri sellainen esimerkki, josta opin uusia asioita muun muassa kirjamarkkinoista. Omalla tavallaan yhtä hedelmällinen aihe olisi ollut edellä mainittu Cronbergin työmarkkinoiden tulevaisuus, jos vain siihen olisi ymmärretty tarttua.

Jos päivästä toiseen jahnataan muutamasta poliitikosta tai yhdestä puolueesta, ei lukija voi saada siitä mitään. Kommentoijat jumittuvat vain yhä tiukemmin asemiinsa, ja ahaa-elämyksiä on turha odottaa.

Vaikka nyt onkin menossa presidenttikisailu ja puoluepoliittiset tunteet ovat valloillaan, yrittäkää pinnistellä. Vaihtakaa aihetta. Tätä odottaisi erityisesti kaikkien tuntemilta kolumnisteilta ja bloggaajilta, mutta vielä sitäkin enemmän blogien kestokommentoijilta. Kuluneita väitteitä ja loppuun kaluttuja teemoja on helppo kommentoida nopeasti ja nokkelasti, mutta yrittäkää vaihteeksi kommentoida oikeita asia-aiheita.

Kaarina Hazardin kolumni palautti mieleeni "presidentin"

Tässä blogimerkinnässäni luotan tietolähteenä Kaarina Hazardin kolumniin Iltalehdessä, vaikka alkuperäinen lähde on Kaarina Hazardin mukaan Ilta-Sanomat. Tarkoitan erästä poliittisesti tärkeää tietoa, itse asiassa tärkeintä tällä hetkellä. Kaarina Hazard nimittäin kertoo kirjoituksessaan Lakaisukoneen kuljettaja, että Väyrysen ja Soinin haaveammatit lapsuudessa olivat auton- ja veturinkuljettaja. En ole varma, kumman oli kumpi vai oliko peräti kumpikin kummankin, mutta so what. Pääasia on kuitenkin selvä. Tärkeää on, että nuo ammatit ovat jonkin merkittävän vehkeen kuljettajia. Olennaista siinä on sekä konkreettinen tapa, jolla autoa, mieluummin vielä bussia, ja veturia (+ vaunuja matkustajineen) kuljetetaan, että siihen tapaan liittyvä symboliikka. Metaforastakin voisi puhua. Anteeksi muuten, että tämä kirjoitukseni on näin mutkikas, mutta kyllä minäkin joudun usein lukemaan mutkikkaita kirjoituksia, joten kestäkää. Eikä mutkikkuus aina ole edes paha piirre.

Nyt poikkean taas itse asiaan. Tapahtui viime vuonna Kuopiossa matkallani keskustasta kotiin. Tarkka tapahtumapaikka oli Kuopion liikenteen bussi ja ajankohta päivällä. Aurinko paistoi niin, että se sattui mukavasti katseeni kohteeksi bussissa istuessani. Bussissa istuessahan on hyvä olla näennäiskiinnostavia katselukohteita siten, että voi katsoa ikkunasta ulos järkevän näköisenä tai ainakin jotenkin. Katsoin siis tuota auringonpaistetta, jolloin vieressä istuva mies lausahti nokkelasti: ”Solen skiner.” Suomennettuna ”aurinko paistaa”. Huomatkaa, että tämä tapahtui Kuopiossa eikä Närpiössä tai Ahvenanmaalla. Tuo ”Solen skiner” oli mielestäni jonkinlainen heitto auringonpaisteenkatseluani kohtaan. Ihan pikkuisen inhottavakin, mutta yritin nokkelasti vastata siihen ”ja visst” tai jotakin yhtä epäonnistunutta ruotsin kielellä.

Odotin hiukan vaivautuneena, mitähän ”viisauksia” miehen suusta vielä putoilisi? Jotakin yhtä paljastavaa ja nokkeluuttani haastavaa kuin tuo ”Solen skiner”. Toivoin vain, että hän jäisi pian pois bussista. Eihän bussissa ole tapana heitellä yllättäviä nokkeluuksia kanssamatkustajille. Se on erittäin epänormaalia. Mies taisi lausuakin vielä muutaman ”viisauden”, tarkoittamatta niitä juuri minulle. Puheli vain yksikseen, ehkä ajatellen, että joku tai koko bussilasti häntä kuuntelisi.

Mutta ei tuo kanssamatkustajani ollut lainkaan turha mies nyt jälkeenpäin ajatellen. Hän sanoi yhden sanan, jolla juuri nyt on älyttömän suuri merkitys. Onneksi tosiaan luin Kaarina Hazardin tämänpäiväisen kolumnin, jossa taivastellaan vaalikoneiden ympärillä (muka) käyvää taivastelua tai sitten jotakin muuta. Tarkka pointti on minulla vielä hakusessa, kun innostuin noista Väyrysen ja Soinin veturin- ja autonkuljettajan haaveammateista. Tartuin näin luultavasti Kaarina Hazardin kannalta sivuseikkaan - tai en välttämättä ehkä aivan. Sivuseikkaan tarttumista muuten pelkään tapahtuvan itselleni silloin tällöin, kun luen ilmeisen ”nokkelien” ihmisten blogimerkintöjä tai muita. Se on inhottava kokemus. Joutuu kysymään, olenkohan minä jotenkin tekstityhmä. Niin, nyt tulee siis se kuopiolaisessa bussissa vieressäni istuneen herran poliittisesti merkittävä sanapari, jonka hän vielä ehti tokaista vähän ennen bussista poistumistaan. Hän sanoi bussinkuljettajaa osoittaen tai ainakin häntä tarkoittaen tärkeän sanan ja tuon sanan suomennoksen näin: ”President – edessäistuva.”

Eivätköhän nämä presidentinvaalit ole käyty. Nyt pitää vain osata vielä valita kahdesta. Kiitos Kaarina Hazard, että tulit antaneeksi sen varmistavan vinkin niille, jotka vielä epäröivät valintansa suhteen. Itse kyllä jo tiedän, keitä fiksun ihmisen pitää äänestää ensimmäisellä kierroksella ehdottomasti ja toisella kierroksella jos suinkin mahdollista. Presidentiksi pitää rekrytoida luonnollisestikin se, joka on lapsesta asti halunnut viedä ihmisiä eteenpäin. Valitaanko silloin arkkitehti, jalkapallonpelaaja vai urheiluselostaja? Ei mikään niistä, jos kerran valittavana on president tai peräti kaksi.

Presidentinvaalikoneoptimointia

Kokeilin Ylen ja Helsingin Sanomien vaalikoneita. Hesarin vaalikoneen kysymykset ovat kauttaaltaan parempia kuin Ylen. Hesarin kysymykset liittyvät paljon läheisemmin itse asiaan, ja niistä myös ymmärtää mitä halutaan kysyä. Sen sijaan Ylen vaalikoneen kysymysten kohdalla välillä mietin, kysytäänkö miten asiat ovat lain mukaan, miten ne ovat käytännössä, miten niiden pitäisi olla, vai miten presidenttiehdokas aikoo laittaa ne olemaan omalla vaikutusvallallaan ja lujalla tahdollaan. Toki tiesin jo etukäteen, että Ylen vaalikone sisältäisi myös kansalaisten kysymyksiä, ja sellaisilta monet kysymykset myös näyttävät. Niitä olisi voinut viimeistellä enemmän ennen julkistamista.

Kysymysten luonteesta varmaan johtui, että Ylen vaalikone antoi ainakin minulle aikamoisia tuloseroja sen mukaan, mihin kysymyksiin kullakin kokeilukerralla vastasin. Kun ensimmäisellä kerralla vastasin kaikkiin kärsivällisesti kysymysten ärsyttävyydestäkin huolimatta, ehdokastuloksen kärjessä oli Soini ja toiseksi viimeisenä Väyrynen. Ilman konetta ajatellen Soini ja Väyrynen olisivat juuri kaksi kärkivaihtoehtoani, joten miten ihmeessä tulos voi olla tämä, että ne ovat ääripäissä? Toisaalta olihan tulos edes osittain oikein.

Tein testin uudelleen, ja vastasin vain kysymyksiin 6-10. Jo tuli järkeä järjestykseen. Mainitut kysymykset nimittäin ovat lähinnä ne olennaisimmat mielestäni. Toki muutama muukin järkevä kysymys vaalikoneessa on. Tässä toisessa testissä kärkeen nousi siis lähes pohjalta Väyrynen, että sillä tavalla. Väyrysen jälkeen sijoittuivat Essayah ja Arhinmäki. Tuota Arhinmäen sijoitusta ihmettelen. Muutenkin ihmettelen, että Arhinmäki oli aika usein eri osioissa kärjessä. Essayah´n kakkossijaa en pidä huonona juttuna, vaikka en olekaan tutustunut hänen vastauksiinsa. Niistähän voisi paljastua pahojakin yllätyksiä, kuten yleensä kun katsoo ehdokkaiden vastauksia. Neljänneksi tässä vaiheessa tuli Soini. Vasta neljänneksi. Kun siis vastasin vain olennaisimpiin eli ulko- yms. politiikkaan liittyviin kysymyksiin, Väyrynen nousi kärkeen. Tosin Soini vuorostaan laskeutui neljänneksi.

Tein kolmannen kierroksen ja vastasin vaihteeksi hiukan useampaan kysymykseen. Tulos oli käsittämätön, sillä Arhinmäki nousi kärkeen ja Haavistokin oli jopa kolmas. Arhinmäen ja Haaviston välissä kakkosena oli Väyrynen. Ajatelkaa nyt taas tätäkin kolmikkoa, Arhinmäki – Väyrynen – Haavisto. Tämä osoittanee, että olen hankala äänestäjä puoluekartan näkökulmasta, vai mitä tämä osoittaa. Ainakin totta on se, että näkemykseni eivät sijoitu luontevasti puoluekartalle. Minua varten pitäisi olla ihan erilainen puoluerakenne, kuin mitä eduskunnassa on. Puolueeni voisi olla jokin hiukanradikaali-hiukanvihertävä-perussuomalainen.

Tein vielä neljännen testin taas hiukan eri kysymyksillä, jolloin ykköseksi tuli Väyrynen. Kakkoseksi sijoittui nytkin yllättäen Arhinmäki ja kolmoseksi yllättäen Haavisto ja vasta neljänneksi Soini. Enää en tarkkaan muista, mihin kysymyksiin vastasin kolmannessa ja neljännessä testissäni. Kakkosessa yritin vastata kysymyksiin 6 – 10, mutta taisi niistäkin kahteen tulla rehellisesti ”en osaa sanoa”-vastaus. Kakkostestini tulos näyttikin melko siedettävältä, kun vielä ottaa huomioon sen poliittis-taktisen seikan, että aion äänestää ensinnäkin ns. kärkiehdokkaita ja niistäkin todellisuudessa vaihtoehtoisesti vain kahta, siis ensimmäisessä äänestyksessä. Toinen äänestys on sitten mitä on.

Myös sellainen mielenkiintoinen seikka tuli esille testeissäni, että vielä ensimmäisen vastauskerran tuloksessa Lipponen ja Niinistö sijoittuivat keskivaiheille tai keskimäärin vähän alle, mutta kaikissa muissa tuloksissa viimeisiksi. Ja voin vakuuttaa, että tätä en mitenkään yrittänyt. Yritin löytää vain mahdollisimman tarkasti oikeat ehdokkaat itselleni.

Sitten Helsingin Sanomien vaalikoneen vuoro. Jouduin vastaamaan siihen uudelleen, koska edelliset tulokseni eivät olleet tallentuneet. Vastasin nyt näköjään sen verran eri tavalla verrattuna ensimmäiseen Hesarin vaalikoneen vastauskertaan, että ykkösehdokas oli käsittämätön yllätys. Nimittäin ensimmäiseksi tuli Niinistö. Onneksi sentään seuraavina olivat Soini ja Väyrynen, mutta sitä vastoin Yle-koneen kärkipaikoilla heilunut Arhinmäki putosi viimeiseksi. Arhinmäen sijoitus ei kuitenkaan ollut erityinen yllätys.

Piti oikein katsoa, mitä Niinistö oli vastannut Hesarin vaalikoneeseen. Ihmettelin koneen antamaa tulosta, sillä kyllä siellä selviä eroja oli minun ja Niinistön vastausten välillä kuten oletinkin. Sitten katsoin toiseksi sijoittuneen Soinin vastaukset. Selvästi huomasin, että Soinin ja minun vastauserot koskivat enimmäkseen sellaisia ”makuasioita”, joilla ei ole juuri väliä minulle. Erot olivat koneen kannalta merkittäviä, mutta eivät todellisuudessa olleet merkittäviä minulle. Tähän asti olen ajatellut, että koneen antama tulos riittää ja on turha katsella ehdokkaiden vastauksia, mutta ei se niin ole. Ihminen on näin pienessä kysymysmäärässä fiksumpi kuin kone. Harmi koneelle. Asiaa sekoittaa lisäksi se, että vastauksia voi painottaa. Sitä en kuitenkaan tehnyt.

Vaalikoneen hyvyys ja samalla hauskuus ratkaistaan hyvillä ja tasalaatuisilla kysymyksillä ilman mitään painotusmahdollisuutta. Turhat pois ja vain olennaiset kysymykset mukaan. Tehkää sellainen.

Ehkä seuraavassa merkinnässäni käsittelen sitä, miten ehdokkaat presidenttinä ollessaan suhtautuisivat ruotsin kielen aseman vahvistamiseen ja Jumalan siunauksen toivottamiseen. Jälkimmäiseen liittyy eräs hauskuus ainakin erään ehdokkaan osalta.

Railo ja Harakka, Nato-keskustelukommenttinne oli uskomaton

Torstaina 8.12. Politiikkaradiossa olivat haastateltavina presidenttiehdokkaat Paavo Lipponen ja Pekka Haavisto. Haastattelu oli siinä mielessä hyvä, että siinä täsmentyivät ainakin itselleni erityisesti eräät Lipposen näkemykset ja se miten hän toimisi presidenttinä tietyissä kysymyksissä. Ohjelmasta jäi tosin myös osittain hyvin kielteinen vaikutelma, jonka saivat aikaan ohjelmassa olleet kommentaattorit Erkka Railo ja Timo Harakka.

Lipposen vastauksista kävi selväksi jälleen se, että häntä motivoi ehdolle asettumiseen vahva halu palauttaa suvaitsevaisuus ja demokratia Suomeen. Suvaitsemattomuudella Lipponen tarkoittanee rasismia. Tämä teema hänellä on ollut esillä toistuvasti, mutta minulle on jäänyt kuitenkin hiukan avoimeksi, missä nyt on se suuri suvaitsemattomuusongelma. Onko kyseessä vain tunnetasoinen vaikutelma siitä, että Suomessa ollaan nykyään erityisen suvaitsemattomia, vai onko Lipposella konkreettisesti mielessä erityisen suvaitsemattomia tahoja tai henkilöitä?

Suvaitsemattomuus- ja rasismiväite tulee niin toistuvasti esille, että herää kysymys eikö sitten ole havaittavissa Suomessa muunlaista suvaitsemattomuutta. Itse asiassa jo ajatus, että olisi vain ulkomaalais-, erivärisyys- ja erikielisyyssuvaitsemattomuutta, on epäuskottava. Jos Suomessa ollaan suvaitsemattomia, kyllä sitä ollaan myös erilaisiin kotoisiin ryhmiin. En käytä sanaa vähemmistö, koska se johtaa ajattelemaan vain ns. ”kansanryhmiä”. Jos suvaitsemattomuus liitetään aina vain ”kansanryhmiin” tai muihin paljon esillä olleisiin ”vähemmistöihin”, ollaan näreikössä eikä suvaitsemattomuutta päästä vähentämään milloinkaan.

Toki myös Pekka Haavisto toi selvästi esille huolensa suvaitsemattomuudesta, ei yksin Lipponen.

Suvaitsemattomuutta on ollut aina monenlaisia ihmisiä kohtaan, joten kyseessä ei ole uusi asia. Suomessa toisaalta ihannoidaan muun muassa ulkomaalaisia ja kansainvälisyyttä, mutta ulkomaalaisia ei oteta töihin. Se on tietysti tyhmää, mutta sama suvaitsemattomuus koskee monia kotimaista alkuperää olevia ihmisiä.

Toinen toistuva teema tai suvaitsemattomuus-teeman jatke Lipposella on pelko, että Suomi sulkeutuu. En nyt ymmärrä oikein tätäkään. Tai ymmärrän. Kaipa Lipponen, kuten todennäköisesti Haavistokin, tarkoittaa tässä EU- ja eurokriittisyyttä. Minä hiukan koen tämän sulkeutumis-puheen sulkeutumis-pelotteluna, mutta se on vain minun kokemukseni.

Natosta Lipponen lausui hyvin ja selkeästi. Ensinnäkin hän kuvasi lyhyesti sen, miten Suomi on tietyin askelin edennyt kohti länttä. Natoon ei ole kuitenkaan liitytty, koska ei ole haluttu jäsenyyteen liittyviä velvoitteita. Myös Venäjä-osuus oli ok kummallakin ehdokkaalla.

Oli erittäin hyvä, että Politiikkaradiossa otettiin jälleen Nato esille, sillä on tarpeen että ehdokkaiden kannat kaikissa olennaisissa kysymyksissä tulevat esille mahdollisimman monta kertaa. Siihen ei voi kyllästyä, sillä eihän kukaan tavallinen ihminen kyttää joka mediapläjäystä presidenttikeskusteluista. Mutta ohjelmassa esiintyneet kommentoijat Erkka Railo ja Timo Harakka olivat jo kyllästyneet Natosta puhumiseen. Erkka Railo esitti närkästyneeseen sävyyn, että Natosta kyseleminen voitaisiin pikku hiljaa lopettaa. Hänen mielestään toistuva kysyminen Natosta vaikuttaa siltä, että koko ajan epäiltäisiin ehdokkaiden Nato-vastausten rehellisyyttä. Railon mukaan tällä ylläpidetään julkisuudessa aiheetta epäilevää ilmapiiriä. Timo Harakka oli samalla kannalla ja käytti sanaa Nato-pakkomielle. Myös hänen mielestään Nato-keskustelu voitaisiin viheltää poikki. Kommentoijien mielestä Nato-kannoissa ei ole enää mitään selvitettävää.

Se, että kommentoijat kehottavat jättämään Nato-keskustelun, on äärimmäisen vastenmielistä. On uskomatonta, että on tultu tilanteeseen jossa kommentoijina toimivat tutkija ja toimittaja kehottavat vähentämään keskustelua. Tällä tavalla saadaan aikaan tympeä ilmapiiri. Siinä ei olisi mitään ihmeteltävää, jos tavallinen kansalainen ilmoittaisi kyllästyneensä keskusteluun, mutta se on vaarallista että asioita seuraava asiantuntija sanoo niin.

Sitä sitten en täysin ymmärtänyt, kohdistiko esimerkiksi Erkka Railo Nato-keskustelunärkästyksensä toimittajiin vai laajaan äänestäjäkuntaan. Sanoiko hän ikään kuin äänestäjille, että ”lopettaisitte jo sen jankkaamisen Nato-asioiden epäselvyydestä ja uskoisitte nyt että asiassa ei ole mitään selvitettävää enää”. Vai sanoiko Erkka Railo toimittajille, että ”älkää tivatko enää Natosta”. Kulunutta viisastelua lainatakseni, tätä pitäisi kysyä Erkka Railolta ja miksei myös Timo Harakalta.

Ehdokkaaksi kuntavaaleihin?

Jos pyydettäisiin kuntavaaliehdokkaaksi, olisin hetken fiiliksissä, mutta en lähtisi. Toisaalta eihän kenenkään tarvitse odottaa pyytämistä, vaan voi ilmoittaa halukkuutensa ihan itse. Ilmoittautumislomakkeita ja yhteystietoja on sitä varten esimerkiksi verkossa. Miten ehdokkuusasia siitä etenee, riippuu varmaankin ehdolleasettajien arviosta ja puolueen toimintaperiaatteista.

Se, että en lähtisi ehdokkaaksi esimerkiksi tuleviin kuntavaaleihin 2012, johtuu jo siitäkin että äänimääräni jäisi naurettavan pieneksi. Mutta johtuu se myös paljon muusta.

Aikanaan meinasin lähteä erään puolueen ehdokkaaksi ja alustavasti lupauduin, mutta ennen ratkaisevaa ilmoittautumista peruin. Jostakin syystä oli vielä sellainen tilanne, että olin huolissani, menisikö perumiseni varmaan perille asianomaiselle henkilölle. Onneksi viestini oli havaittu, ja sain vahvistuksen perumisestani. Olin äärimmäisen huojentunut.

Perumiseni alkuinnostuksen jälkeen johtui siitä, että vähitellen valkeni mitä ehdokkaan homma on jos sen ottaa tosissaan. Pitää näkyä toreilla ja vaikka missä. Eikä riitä alkuunkaan, että vain on joka paikassa, vaan pitää kailottaa kaikkialla omia lupauksiaan kaikenlaisille ihmisjoukoille. Sain silloin sen kuvan, että vaalikampanjan luonteeseen kuuluu luvata kaikkea hyvää. Sellaista pidetään oikeana palveluasenteena. Siihen en kuitenkaan itse suostu.

Vaikka lähtisi siitä, että lupaisi äänestäjille vain jotakin ja olisi kitsas toisissa asioissa, silloinkin on tiedettävä paljon lähes kaikesta. Äänestäjillähän on täysi oikeus ottaa selvää, miten ehdokas toimisi missäkin asiassa. Miten voi sellaiseen vastata äänestäjiä tyydyttävästi, jos ei tiedä joka asiasta paljon ja ole erittäin kiinnostunut kaikesta. Voi tietysti valehdella ja luvata mitä tahansa, mutta jossakin vaiheessa siinä kävisi huonosti ainakin minulle.

Olen saanut käsityksen, että valtuutettu ei voi toimia yhden asian liikkeenä, jos aikoo säilyttää uskottavuutensa. On oltava kiinnostunut laajasti kunnan toiminnoista. Tämä edellyttää aitoa paneutumista kaikenlaisten kuntalaisten asioihin, mihin itselläni ei olisi kutsumusta. Ei minua kiinnostaisi kunnan kulttuuri- eikä urheilutarjonta. Sen sijaan kiinnostaisi se, että kunta huolehtii välttämättömyydet omalta osaltaan kaikille tarvitseville. Nämä asiat liittyvät sosiaalitoimeen, terveydenhuoltoon, koulutukseen, kunnallistekniikkaan ja muihin ihan oikeasti välttämättömiin asioihin. Vastustan ajatusta, että kunnan pitää tarjota kaikille kaikenlaista.

Todennäköisesti käy kuitenkin aina niin, että valtuutettuna toimitaan eri tavalla kuin ehdokkaana. Vaikka kukin puolue ja valtuutettu yrittää miellyttää tärkeintä äänestäjäkuntaansa, voimavarojen rajallisuus pakottaa karsimaan. Niinpä minullakin voisi olla helpompaa valtuutettuna kuin ehdokkaana, mutta yksi vastenmielisyys onkin juuri tällainen pelaaminen. Miksi pitäisi miellyttää kauheasti kaikkia äänestäjiä ehdokkaana ollessaan, jos sitä ei tekisi valtuutettunakaan.

On imartelevaa, kun pyydetään tai saa tilaisuuden asettua ehdokkaaksi. Nythän tämä vaihe on meneillään, ja nopeimmat puolueet ovat jo asettaneet ehdokkaita. Virallisen ehdokasluettelon viimeinen jättöpäivä on tosin vasta syyskuussa. Varokaa maahanmuuttajat, naiset ja nuoret, teitä halutaan puolueiden imagonkohottajiksi myös tulevissa kuntavaaleissa. Nuori maahanmuuttajanainen, siinä täydellinen paketti. Kyseistä resurssia on kuitenkin hyvin rajallisesti, joten siitä riittää vain vähän puolueille ääntenkalastajia. Puolueet voivat joutua ottamaan ehdokastäydennystä myös keski-ikäisistä miehistä ja sitä vanhemmista.

Jonkin ryhmän kiiltokuvaihannointi ehdokasasettelussa on melkein perverssiä. Siinä myös hassutetaan ihmisiä keräämään hajaääniä puolueelle, mikä on epärehellistä toimintaa. Kyllä jokaisella ehdokkaalla pitää olla täysin uskottavat mahdollisuudet tulla valituksi. Vain tämä lähtökohta on reilu sekä ehdokasta itseään että äänestäjiä kohtaan. Se, että ehdokas olisi vain muutaman äänen perilleviejä eikä puolue X ajattelisikaan hänen tulevan valituksi, olisi pelleilyä. Jollakin tavalla se olisi myös säälittävää.

Ymmärrän toki sen, että tuntuisi tylyltä jos ei-lupaavan henkilön ehdokkuushalukkuus torjuttaisiin. Antaisihan se puolueesta itseriittoisen kuvan. Ja onhan silläkin arvoa, että ehdokas voi päästä varavaltuutetuksi. Niinpä ehdokkuusasia ei ole aivan yksioikoinen juttu. Toivotaan siis ehdolleasettajilta avarakatseista vastuullisuutta.

Edellä sanotussa on kyse siis eettisistä periaatteistani. Käytännössä tärkeintä on sittenkin se, että ”oma” puolueeni menestyy parhaiten ja että sillä on reilut ehdokasasetteluperiaatteet. Muut puolueet menestykööt vastaavasti sitä huonommin, mitä etäämpänä arvoistani ovat.

Presidenttiehdokkaat Lipponen ja Niinistö, blogatkaa vihdoinkin

Paavo Lipposen tukijoukot tietävät, miten voitetaan presidentinvaalit tai ainakin gallupit, mutta eivät itse osallistu kilpailuun kovin aktiivisesti.

Pientä liikettä kuitenkin Paavo Lipposen tukijoukoissa on havaittavissa. He mahdollisesti aikovat ruveta käymään vaalitaistelua tai ainakin aikovat ruveta seuraamaan muiden käymää vaalitaistelua jossakin vaiheessa. Ilmeisesti jo ennen ensimmäistä vaalikertaa, mikäli oikein ymmärsin. SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungner nimittäin puhuu Demari-lehdessä sellaisesta kuin ”War Room”, ”sotahuone”. Sellainen aiotaan perustaa SDP:n puoluetoimistoon. ”Sotahuoneesta”, ”komentokeskuksesta”, he sitten seuraavat, miten ”vaalirumba” etenee. Sellaista säpinää on demareilta luvassa, joten jännityksellä jään odottamaan.

Jungner kertoo, että presidenttikilvan ratkaisevat hetket ovat vasta viimeisinä päivinä ennen vaaleja. Semmoinen on kuulemma ollut suuntaus viime vuosina. Hiukan ihmetyttää itseäni, että miksi. Toisaalta tuli mieleen, että minkä meni tekemään Paavo Väyrynen, kun näyttää toimivan tätä suuntausta vastaan. Eikös Suomessa pitäisi vallita konsensus tässäkin asiassa. Eihän näin saisi tehdä, että aloittaa kampanjoinnin vaikka muut eivät aloita.

Jungner kertoo, että Paavo Lipponen on mukana toisella kierroksella. Tässä tulee heti mieleeni Lasse Lehtinen. Hänhän oli radiossa muutama päivä sitten, ja hän myös vaikutti liikuttavan luottavaiselta Lipposen menestyksen suhteen. Kyllähän minäkin uskon ja aivan julmetusti toivon, että kilpailuasetelma muuttuu täysin toiseksi. Olihan Risto Uimonenkin kolumnissaan jo ajat sitten sitä mieltä, että tilanne presidenttikisassa voi muuttua vielä paljon. Siinä kolumnissaan muuten, josta tuli sitten kuuluisampi kuin Uimonen ehkä olisi toivonut. Mutta onko Sauli Niinistön kilpailija toisella kierroksella Lipponen?

Semmoistakin puhutaan, että vaaleissa voisi vaikuttaa myös se että äänestettäisiin inhokkia vastaan. En ole vielä keksinyt, millaisesta asetelmasta siinä käytännössä voisi olla kyse juuri näissä vaaleissa. Jos oletetaan, että toisella kierroksella on joka tapauksessa Niinistö, inhokkiasetelmalla ei ole vaikutusta lopulliseen valintaan. Mielestäni ainoa mullistuksen aiheuttava seikka voi olla se, että oma suosikkini onnistuu vakuuttamaan äänestäjät. Se juuri onkin mahdollista. Muut yllätysspekuloinnit ovat vain vaalihengen nostatusta.

On harmi, että presidentinvaalikampanjointi on näin innotonta. Toivoisin, että Lipponen ja Niinistö kirjoittaisivat edes blogiin, jonka Keskisuomalainen ja eräät muut maakuntalehdet yhdessä ovat perustaneet ehdokkaita varten. Kuinka paljon teitä pitää kannustaa, että te uskaltaisitte aloittaa keskustelun kanssamme? Ei kai vain kyse ole ylenkatseesta.