Osa journalisteista, esimerkiksi päätoimittajista, jankuttaa siitä, että toimittajien uskottavuus kärsii, jos nämä tuovat poliittiset kantansa esille julkisesti esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Selkein esimerkki tällaisesta on se, että toimittaja julkisesti tukee jonkun ehdokkaan kampanjaa. Itse en miettimisen jälkeenkään ymmärrä tällaista uskottavuusuhkaa. Päinvastoin kyse on näiden uskottavuusjankuttajien epäuskottavuudesta ja tekopyhyydestä.
Ajatuksenkulku näillä uskottavuudesta jahnaavilla journalisteilla lienee jokin sellainen, että kun lukija tietää jutun tekijän poliittisen näkemyksen tai jopa poliittisen aktiivisuuden, hän (lukija) epäilee jutun tasapuolisuutta tai todenperäisyyttä. Näinkö uskottavuudesta huolissaan olevat pähkäilevät todella? Ja tässäkö on se ongelma?
Onhan se nyt tietysti tasan niin, että jos lukija alkaa epäillä juttua, hänen on syytäkin epäillä. Ongelmahan on päinvastoin se, että ei epäillä edes riittävästi. Uskottavuudesta huolissaan olevien on syytä olla huolissaan vain omien medioidensa uskottavuudesta eikä avoimen poliittisuuden tuomasta ”epäuskottavuudesta”. Juuri se avoimuus on tässä hyvä asia. Lukijat aivan varmasti tunnistavat luotettavan jutun, kun sellainen sattuu kohdalle. Ei pidä siis olla huolissaan siitä, että lukijat eivät muka olisi riittävän luottavaisia.
Toistan vielä, että uskottavasti kirjoitettuihin juttuihin suhtaudutaan luottavaisesti. Sen pitää riittää, ja niin se vain on. Tämä kohta kannattaa lukea monta kertaa.
Sehän on osoitus törkeästä salailumentaliteetista, että journalismin uskottavuutta pönkitettäisiin muka sillä, että piilotetaan toimittajien poliittisia taustoja. Lähtökohdan pitää olla juuri päinvastainen, eli lukijan on pelkästään hyvä tietää jutuntekijöiden taustat. Toivottavasti uskottavuudesta huolehtijat eivät ole niin irti maailmasta, että pitäisivät journalisteja yli-ihmisinä jotka ovat kriittisen tarkastelun ulkopuolella. Lukijoita, näitä ”lapsukaisia”, ei siis muka pitäisi vaivata epäilyllä, sillä kyllä toimittajasedät ja –tädit pitävät huolen lukijoiden maailmankuvan tasapainoisuudesta. Näinkö se menee?
Vai ajattelevatko nämä uskottavuusjankkaajat niin itsekkäästi, että on vain median ja journalistiammattikunnan imagoetu, että lukijat eivät epäile lukemaansa. Pääasia siis, että rahaa tulee. Ei turhaan herätetä lukijoissa kriittisyyttä.
Pointtini on se, että eihän lukijan tietoisuus toimittajan ehkä aktiivisestakin poliittisesta osallistumisesta muuta miksikään sitä faktaa että tämä toimittaja on se mikä on. Hänen näkökulmansa ja motiivinsa ovat joka tapauksessa ne mitkä ovat. Ei lukijan tietäminen tai tietämättömyys asiasta muuta itse asiaa. Tässä on se ydin.
Tässä uskottavuushuolessa ilmiönä on jotakin hyvin vanhoillista, ajattelematonta, intuitiivisuudessaan puutteellista. Vaistomainen ensiajatus helposti toki on se, että toimittajan julkinen poliittisuus haittaa hänen työntekoaan ja hänen työnsä arvostusta, mutta vähänkin pitemmälle mietittäessä tällaiselta vaistonvaraiselta ”näkemykseltä” menee pohja. Kyllä se nyt vain on niin, että lukijoiden on hyvä tietää taustat mutta lukijoiden on sitten myös hyvä osata tulkita ja uskoa siihen mikä on uskottavasti kirjoitettu.
Kun käytän sanoja lukija, kirjoitus tai kirjoittaja, tarkoitan yleisesti median seuraajia, toimittajien tuotoksia tai toimittajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti