Käyn läpi iltalehden bloggaajalistaa ja poimin sen kautta parhaat bloggaajat. Muutenhan ei muista kaikkia kuitenkaan, vaikka olisivatkin hyviä.
Heti huomaan, että sisustus on aihe josta en ole edes kiinnostunut, eikä siitä ole kai kovin paljon blogattukaan Iltalehdessä. Tai sitten en todellakaan muista. Tässä suhteessa olen poikkeus, sillä juuri sisustus ja etenkin muoti ovat niitä maailman kiinnostavimpia bloggausaiheita muiden mielestä.
Politiikasta bloggaavia tai siis poliittisia bloggaajia on paljon, ja heissä on joitakin kiinnostavia. Mutta eniten juuri politiikka on aihepiiri, josta kirjoitettaessa uskottavuudella on suuri merkitys, mutta lisäksi pitää olla kiinnostava myös muuten. Tuleehan niitä kuitenkin luettua säännöllisesti. Kärkeen nostan Mikael Jungnerin, Jarmo Korhosen ja Timo Soinin. Järjestys on se, jossa näiden kuvat on allekkain Iltalehdessä, ei välttämättä keskinäinen paremmuusjärjestys.
Hyvinvointi on jo teemanakin sellainen, ettei oikein mikään voisi sitä vähempää kiinnostaa. Mutta ei ole kyse pelkästään teemasta, vaan jostakin syystä vain olen ruvennut ohittamaan heti Iltalehden hyvinvointibloggaukset, kuten … Huomasin sitten, että en lue nykyään niistä mitään. Sitten tarkemmin katsottuani huomasin, että kyllähän ainakin Teuvo Peltoniemellä on ollut ihan ok aiheita. Mutta kun toisten tekstejä on harvoin ja toisten säännöllisesti, vertailu on hankalaa kun ei edes muista mistä kukin on kirjoittanut.
Talous on kiinnostava teema, ja Pauli Vahtera on hyvä. Arvostan bloggaajia, jotka näkevät (tai ainakin tuntuvat näkevän) vaivaa esittääkseen painavaa asiaa ja paljastaakseen todella mielenkiintoisia asioita ja ilmiöitä.
Viihdebloggaajista en pysty kommentoimaan muita kuin Juha Vuorista, ja häntäkin vain siten, että häntähän (hänen blogitekstejään siis) ei voi kommentoida. Siksi en myöskään lue niitä. Nimittäin Iltalehden blogien mauste on juuri siinä, että niitä voi (niitä joita voi) kommentoida. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että juuri minä haluaisin niitä kommentoida, vaan sitä, että kommentit ovat osa ”tuotetta”. Monen kirjoittajan ansio onkin siinä, että avauksellaan kirjoittaja herättää erinomaiset kommentit. Tällöin suurin kiitos kuuluukin näille voimiaan säästämättömille ”uhrautuville” kommentoijille. Jaksan aina ihmetellä sitä, miten paljon ihmiset viitsivät tehdä ilmaista työtä medialle.
Yhteiskunta on aihepiirinä hiukan samantapainen kuin talous ja politiikka. Mainitsemisen arvoisia ovat ainakin Petri Ahoniemi, Tuomas Keskinen ja Eeva-Liisa Sjöholm. Perttu Hillmania luen ajoittain vielä toistaiseksi siinä mielessä, että olisiko siellä jotakin mielenkiintoista. Olikohan tämä viimeinen vähän liian kriittinen kommentti, mutta kun tuo muotoileminen on niin vaikeaa.
Sitten ovat nämä kolumnistit. Niissä on jotakin kummallista, sillä tietyiltä heistä joka kerta odottaa jotakin terävää mutta usein sitten hiukan pettyy. Joko en ymmärtänyt mistä oli kysymys tai kysymys oli jälleen jostakin yliyksinkertaistetusta piintyneestä hokemasta tai stereotypiasta. Erityisesti kolumnisteissa kiinnostuksen herättää tunnettuus, siis lähinnä se että ovat kolumnoineet aina ja olleet ehkä äänessäkin aina. Tai en loppujen lopuksi tiedä, mikä niissä kiinnostaa. Tässä on toisaalta myös riski, että vahvuudessa piilee heikkous. Juuri, kun luotti että kyllä hän taas jotakin sanoo, niin pettyy kun ei sanonutkaan. Ei se pelkkä nimi sitten kuitenkaan riitä, vaan pitäisi myös jaksaa panostaa siihen sisältöön.
Jos nyt pitää sanoa kaksi Iltalehden kolumnistia, jotka parhaimmillaan nousevat ylitse muiden, ne olisivat Aarno Laitinen ja Jyrki Lehtola. Laitisen parhaat tekstit ovat sellaisia, joissa hän hyödyntää urallaan saamiaan kokemuksia ja vankkoja tietoja maan tapahtumista ja kiinnostavista henkilöistä. Parhaita kirjoituksia eivät ole sellaiset, joissa otetaan toistuvasti kohteeksi vaikkapa ”kepu” tai maalaiset. Jotta ne olisivat herkullisia juttuja, niissä pitäisi olla ainakin vankka sisältö. Tosin nämä ovat kai poikkeuksetta aina huumoria, joten mitäpä siitä. Se pitää sitten ottaa vain semmoisena, mutta onko sellaisessa enää mitään särmää?
Lehtolalta aina odottaa, että hän jälleen iskee täsmällisesti johonkin ilmiöön. Pirullisen täsmällisesti paljastaa jotakin. Mutta sitten kuitenkin välillä joutuu toteamaan, että ai jaa se oli tässä.
Jos nyt joku huomaa jääneensä aiheetta listaltani pois, huutakoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti