Jos Helsingin lähiössä vuonna -86 muutaman vuoden ikäinen saunaton pienehkö kaksio maksoi 250 000 markkaa, sama asunto tyydyttävässä kunnossa hiukan ajanmukaistetussa talossa maksaa nyt noin 120 000 euroa. Jos sen sijaan nyt ostaa vain muutaman vuoden ikäisen samankokoisen asunnon samasta lähiöstä, hinta on 200 000 euroa. Tällöin tosin myös varustustaso sekä asunnossa että talossa on ”korkeampi” saunoineen, pintoineen ja muineen.
Vuonna -86 asuntosäästäjän piti koota omaa rahaa 250 000 markan asuntoon vähintään 50 000 markkaa. Tuota vain 20 prosentin omarahoitusta pankit mainostivat näkyvästi. Se oli niin kuin juhlaa nääs. Todellisessa asunnon hankintatilanteessa se oli kuitenkin ennen kaikkea omarahoituslattia, eli 80 prosenttia oli lainakatto.
200 000 euron asunnosta 20 prosentin omarahoitusosuus olisi 40 000 euroa. Sitä voi verrata 50 000 markkaan vuonna -86. Tosin kuten sanoin tuo 50 000 ei riittänyt silloinkaan käytännössä. Onko 40 000 euroa paljon vai vähän, sitä voi kukin miettiä itse esimerkiksi suhteessa ammatissaan aloittelevan palkkaan.
Jos pankit saavat tahtonsa läpi ja lainakatto pysyy mahdollisimman lähellä 100 prosenttia, tulee mieleen seuraavanlainen kehityskulku: asuntojen hinnat vain nousevat ja lainakatto on entistäkin "mahdottomampi" asia, kunnes jostakin syystä hinnat tulevat vastaavasti kovaa alas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti