Vapaavuori järjesti Selkäranka-seminaarin, kertoo Helsingin Sanomat (16.1.).
Hesarin jutusta jäi erityisesti mieleen kaksi asiaa. Toinen on se, kun seminaarissa väitettiin että meitä vaivaa intohimovaje, ja toinen onkin sitten kaikkea muuta kuin vaje, nimittäin julkisen sektorin runsaus. Jutusta jäi vaikutelma, että nimenomaan tuota julkisen sektorin suhteellista runsautta pidettiin suurena ongelmana.
En kuitenkaan puutu julkisen sektorin runsauden ongelmaan, sillä uskon että ne jotka siitä puhuvat keksivät siihen rakentavat ratkaisutkin. Yksityisellä ihmisellä voi sen sijaan olla joitakin mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnassa pesivään intohimovajeeseen, jos sitä siis todella on. Intohimovajeen esille ottaneet saattavat tosin tarkoittaa käsitteellä jotakin jossakin kaiken yllä leijuvaa pilveä pikemminkin kuin kansalaisten konkreettisia piirteitä, asenteita ja suhtautumistapoja. Mutta jos intohimovaja on vain tällainen yleinen juttu, niin eipä siihen sitten yksilö voi kovin intohimoisesti vaikuttaa. Minä nyt kuitenkin yritän hiljentyä miettimään intohimoisuutta yksilön, tai vaikka yhteisönkin, sama se, elämässä.
Ensinnäkin voisi miettiä, vaivaako minua intohimovaje. Sehän voi olla sellainen vaje, jota ei huomaa vaan siihen tottuu. Pitänee näin ollen oikein ryhdistäytyä, terästäytyä ja nipistää itseään poskesta niin kauan, että rupeaa hahmottamaan mikä se intohimovaje omalla kohdalla oikein on jos on. Uskon, että intohimoa ensinnäkin kannattaisi olla ihmisellä. Siitä olisi paljon etua, että olisi intohimoa esimerkiksi johonkin hyödylliseen. Tosin onhan intohimo myös itseisarvo sille ihmiselle itselleen, mutta ilmeisesti nämä intohimovajeesta puhuvat ajattelevat esimerkiksi Suomen kansantaloutta. Otetaan siis tämä hyödyllinen puoli eli esimerkiksi työelämä ja intohimo siinä.
Monet sanovat ja siltä myös vaikuttaa, että joillakin aloilla, ehkä kohta kaikilla, intohimo on edellytys jatkuvaan pärjäämiseen. Näin se varmaan on. Toiset taas tosin huomauttavat, että kyllä niitä hommia pitää pystyä tekemään myös vaikka se työ ei niin herkkua olisikaan eli vaikka se senhetkinen työ ei suuria intohimoja herättäisikään. Tarkoittavat, että ei ne hommat aina miellytä mutta ne pitää tehdä. Tässä on vähän niin kuin kaksi eri maailmankuvaa, vaikka kai ne toisiaan sentään ymmärtävät. Ainakin minä ymmärrän kumpaakin ajatusmaailmaa.
Mielestäni intohimo on ihan konkreettinen asia, ja sitä pitäisi olla, ja monella sitä on paljon. Onhan se niin positiivista, iloista ja hauskaa, kun ihmisillä on intohimoa. Silloin voisi kuvitella, että ihmiset olisivat melko tyytyväisiä esimerkiksi omaan työhönsä. Nykyään työt ovat yhä enemmän sellaisia, että yritetään saada kaupaksi jotakin palvelua tai tuotetta ihmisille. Se on vaativaa, kun ensinnäkin pitää myydä vaikkei kukaan niin intohimoisesti ostaisikaan. Toiseksi pitää joko itse ottaa jatkuvasti aktiivisesti yhteyttä ihmisiin tai olla aidon innostunut palvelemaan ihmisiä jotka tulevat itse paikalle.
En tainnut tavoittaa intohimoa yllä olevalla sepustuksellani. Tuntuu, että intohimo on vielä terävämpää, johonkin kohdentuvampaa ja vieläkin innostuneempaa kuin yllä esitetty.
Mutta tosiaan vajeitahan on Suomessa monenlaisia, paitsi julkinen sektori on runsas. Pitää hiljentyä miettimään jossakin sopivassa vaiheessa tätä intohimon olemusta. Kun joku vakavasti puhuu, että meillä on intohimovaje, niin siitä syntyy sellainen jännän myönteinen pinnistelymieliala. Sama fiilis tulee siitä, kun joku oman hyvän ideansa keksinyt ja sitä intohimoisesti hyödyntävä ihminen sanoo uskottavan tuntuisesti, että jokaisella on se juttu siinä ihan lähellä kunhan se vain oivaltaa sen. Tässä intohimovajejutskassa on vähän samaa. Kun noin sanotaan, niin nyt pitää vähän pinnistää, keskittyä ja herkistyä oivaltamaan se oma juttu.
Lue myös blogin muita kirjoituksia, lue vaikka koko blogi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti