Myönnän, että hiukan ärsyttää sellainen kasvava ilmiö, että kulttuuri- ja taideala ovat keksineet ruveta markkinoimaan itseään mukaan hoito- ja ennaltaehkäisevään työhön. Nyt viimeksi luin aiheesta Verkkoapilan jutun. Siinä musiikkiopistojen edustaja harmittelee kuntien rahatilannetta opistojen kannalta. Edustaja toivookin, että kunnat hyödyntäisivät musiikkiopistojen osaamista muun muassa vanhustyössä ja lasten kanssa tehtävässä työssä.
Ärsyttävää ilmiössä kai on se, että mielestäni musiikki todellakin on musiikkia ja siinä on sen merkitys. Automaattisestihan kenenkään asiantuntijan neuvomatta ihminen tulee kuunnelleeksi tunnetilaansa sopivaa musiikkia. Tietysti monet tekevät paljon myös järjettömyyksiä ja kuuntelevat musiikkia, joka tekee rauhattomaksi ja ties miksi. Mutta se on taas eri asia.
Verkkoapilan jutussa musiikkiopistojen edustaja tuo esille muun muassa sen, että lapsi, vai oliko se nuori, voi kanavoida tunteitaan musiikin avulla. Minä uskon, että ainakin nuoret juuri niin tekevätkin. Nehän oikein analysoivat toisilleen, mitä tuntemuksia mikin esitys heissä herättää.
Eihän siinä tietenkään ole mitään pahaa, että musiikki, taide tai mikä tahansa parantaa esimerkiksi potilaan elämää, jos se niin tekee. Eikä välineellisyydessäkään ole mitään pahaa. Musiikki ja taide mitä suurimmassa määrin ovat tuottoisan liiketoiminnan välineitä. Hyvä niin. Joku vaan tässä musiikin ja kulttuurin uudessa argumentointitavassa ärsyttää. Huomautan, että en ole kulttuuri-ihminen, ja tosikkomaisimpiin sanoihin kuuluvatkin mielestäni kriitikoiden ja joidenkin tekijöiden käyttämät sanat ulkomusiikillinen, ulkokirjallinen ja ulkotaiteellinen.
Kulttuurin uudenlaisen itsensä perustelun taustalla on tietysti se kova asia, että muiden alojen hyytyessä vain hoitoala vetäisi, kunhan sillä olisi rahaa. Tosin varsinainen hoitotyö niin kuin mikä tahansa ammattiala sopii vain pienelle osalle ihmisistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti