Kaupallinen media päättää

Jos ette ole ennen kuulleet tätä viisautta, nyt kuulette, että valtakuntaan mahtuu kerrallaan (kuulemma) vain yksi puheenaihe. Kuitenkin toisin, kuin näin väittävät huomaavat, yleisin puheenaihe ylitse muiden on se, että valtakuntaan mahtuu kerrallaan vain yksi puheenaihe.

Kyllähän tavalliset ihmiset puhuvat yleensä muusta kuin siitä niin sanotusta yhdestä senhetkisestä aiheesta. He puhuvat lisäksi hyvin monesta aiheesta eivätkä ole aiheiden osalta median johdateltavissa. Toisaalta ne, jotka seuraavat paljon mediaa ja jotka ovat medialle tärkeitä, saattavat juuri ollakin näitä kulloinkin yhden aiheen jankkauksesta kiinnostuneita.

Jos yhden puheenaiheen ongelma on, sen synnyttää kaupallinen media ja ehkä Yle. Vakiintuneella medialla on valta, ja päätoimittajat ja vastaavat voisivat päättää myös toisin. Heidänhän vallassaan tämä kohiseminen on. Eivät ne tekstit ja kuvat tule tyhjästä. Tuskin niitä tekisivät edes toimittajat ja muut sisällöntuottajat, elleivät päätoimittajat ja vastaavat käskisi. Nämähän voisivat ohjata porukkaansa niin, että ei jouduttaisi tähän yhden aiheen jauhamisongelmaan.

Kuitenkin on kaikin tavoin helpompaa ja ilmeisesti tuottoisampaa puhua siitä, mistä muutkin merkittävät tahot puhuvat. Näin ollen tilanne pysyy sellaisena, kuin se nyt on.

Parasta onkin olla ärsyyntymättä siitä, että muka valtakunnassa on vain yksi aihe kerrallaan. Eikä sen voivotteleminen muutenkaan riitä oikein enää jutun aiheeksi. Jokainen kirjoittaja voi lähteä itsestään ja kirjoittaa siitä, mistä kirjoittajan mielestä pitäisi. Se on ainoa tapa, jolla voi yrittää parantaa asiaa. Aika pieni tosin.

Ruotsi ja Kreikka – nuorisotyöttömyys yhdistää

Luin talouselama.fi-verkkosivulta uutisotsikon Ruotsi ohjaa työttömiä nuoria Kreikkaan. Heti ajattelin, että nyt Talouselämä on keksinyt vetävän otsikon, joka epäuskottavuudessaan kaiken lisäksi saattaisi olla jopa totta.

Ajattelin, että Ruotsi ohjaisi kreikkalaistaustaisia nuoria Kreikkaan töihin. Eri asia on, olisiko otsikko siinä tapauksessa kuitenkaan täysin hyvän maun mukainen. Siinä ja siinä, markkinoinnissa melkein kaikki on sallittua.

Mutta totuus uutisessa osoittautui vieläkin uskomattomammaksi, sillä Ruotsi todella ohjaa nimenomaan ruotsalaisia työttömiä nuoria kesätöihin muun muassa Kreikkaan ja Espanjaan palvelemaan ruotsalaisia turisteja.

Jutun loppu on sitten jo melkein liikuttava osoitus siitä, millä tavalla huonosti pärjäävät voivat tukea toisiaan. Nimittäin Kreikan ja Espanjan nuorisotyöttömyyshän tiedetään, mutta yllätys minulle oli että Ruotsin nuorisotyöttömyysaste on Euroopan keskiarvoa korkeampi.

Ruotsillahan kuulemma menee hyvin, kuten tuossa uutisessakin todetaan. Miten siellä kuitenkin voi olla eurooppalaisittain korkea nuorisotyöttömyys? Ruotsiahan jotkut vieläpä kehuvat siitä, että siellä olisi vähemmän rakenteellisia työmarkkinaesteitä kuin Suomessa. Onkohan sittenkään, kun on tuollainen nuorisotyöttömyys?

Joka tapauksessa markkinatalous on jännää. Luen talouselama.fi-verkkosivua säännöllisesti. Joskus olen jopa tilannut Talouselämä-lehteä.

Rkp lopeta tuo populisti-populismi

Nyt Rkp vuorostaan otti käyttöön kirveen nimeltä populismi. Tällä kertaa kielteisen leimaamisen asiakohteena oli EU-kansanäänestys.

Ensinnäkin keskusteluilmapiirin (hiukan juhlava sana, myönnän) kannalta on myrkyllistä, että lyödään toistuvasti populismi-sanalla. Mitä hyvää tuollainen keskustelu edistää? Ei mitään ainakaan tässä EU-kansanäänestys-asiassa. Kysehän on kansalaisaloitteesta.

Huvittavaa Rkp:n populismi-julkilausumassa onkin, että minäkö tai ne muut EU-kansanäänestyksen kannattajatko muka olisivat niitä populisteja. Tämähän olisi naurettava näkökulma asiaan, ihan uusi itse asiassa. Tätä samaa ihmetteli jo joku muukin kommentoija jossakin keskustelussa, että siis miten ihmisten oma-aloitteinen vapaaehtoinen toiminta voi liittyä populismiin. Näinkö todella siellä Rkp:n päättävissä elimissä ajatellaan?

Luin kyllä paristakin lehdestä tästä Rkp:n populismi-heitosta, mutta en päässyt varmuudella selville heiton kohteesta, kuka siis olisi tässä se populisti. Populismi kielteisesti käsitettynä kai tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kansanedustaja kannatusta kalastellakseen lupaa jotakin niin että mieltää itsekin tämän asiallisesti katsoen huonoksi ratkaisuksi. Kun näin ollen populisti voi olla lähinnä kansanedustaja tai muu päättäjä, Rkp nimetköön selvästi kuka on populisti. Jos Rkp ei edes sitä pysty tekemään, puolue harrastaa pelkkää vastenmielistä sanahelinää.

Kyllähän jossakin jutussa oli mainittu Timo Soini, kun todettiin kuka on viime päivinä ottanut esille EU-kansanäänestyksen mahdollisuuden, mutta oliko tuo vain lehden oma toteamus vai myös Rkp:n käyttämä viittaus?

Ei ongelma kuitenkaan sillä ratkea, että Rkp tulisi asiallisesti kertomaan meille uteliaille kuka se populisti tässä EU-kansanäänestysasiassa on. Nimittäin eihän EU-kansanäänestys ole tietääkseni millään tavalla lähtöisin nykyisistä päättäjistä. Päinvastoin se on niin kansalaislähtöinen hanke, kuin vain voi olla. Toki virallisissa kansalaisaloitteissa jonkun pitää olla todella aktiivinen alullepanija ja siten esimerkiksi poliittisesti esillä oleva henkilö, mutta mitäs populismia siinäkään sitten olisi? Rkp kerro meille! Käy vaikka kommentoimassa omalla nimelläsi blogiini.

Leikitään vielä vähän sillä, että Rkp tarkoittaisi vaikkapa Timo Soini-nimistä kansanedustajaa puhuessaan populistisesta EU-kansanäänestyskeskustelusta. Tarkoittaisiko Rkp näin ollen, että Timo Soini innosti minua tuhansien muiden ohella antamaan kannatuksen EU-kansanäänestysaloitteelle tuolla virallisella kansalaisaloitesivulla? Ei kai edes Rkp keskusteluja seuraavana toimijana voi sitä tarkoittaa. Ainakin minä sain sysäyksen kansalaisaloitteen tukemiseen bloggauksesta, jonka kirjoittaja mitä ilmeisimmin on aidosti EU-kansanäänestyksen takana. Sysäyksellä tässä tarkoitan lähinnä sitä, että nyt minulla oli mahdollisuus antaa kannatus asialle jonka takana olen.

Nyt en rupea perustelemaan, miksi kannatan kyseistä kansalaisaloitetta. Se olisi toisen bloggauksen aihe.

Mutta oli miten oli, Rkp:n populismi-julkilausuma on loppuun asti käsittämätön. Miten niin se on käsittämätön? Siten niin, että minä ainakin ja uskoakseni tuhannet muut EU-kansanäänestyksen kannattajat tekevät ja kykenevät tekemään arvionsa EU-kansanäänestyksen tarpeellisuudesta itse. Tässä tuleekin esille ehkä Rkp:n ja varmaan myös monen muun tahon ikävin piirre suhteessa äänestäjiin ja kansalaisiin. Näyttää siltä, että Rkp kuten käsittääkseni demaritkaan (valtiovaranministerimme muiden mukana) ei joko luota kansalaisiin tai ei vain halua antaa muusta syystä valtaa kansalaisille muun muassa EU-kansanäänestyksen muodossa.

Rkp, Jutta Urpilainen ja Sdp ainakin ja luultavasti moni muu voi nyt kysyä, mikä oli pointti. Pointti oli se, että ihmiset menkää nyt nopeasti antamaan kannatuksenne EU-kansanäänestykselle. Ei pidä hämääntyä, pelästyä tai masentua Rkp:n tai minkään muunkaan tahon ikävästä ja hyvin vastenmielisestä populismi-leiman käytöstä. Toiveena esitän, eikö voitaisi jo aloittaa rakentava ja myönteinen ja kansalaisia arvostava keskustelutapa iänikuisen halventamisilmapiirin asemesta. Tämä oli tarkoitettu Rkp:lle, demareille ja kaikille puolueille ja kansanedustajille (ja ministereille).

Kyseisen kansalaisaloitteen sivu on:
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/11

Käy myös tykkäämässä kansalaisaloitteen facebook-sivusta. Löydät sen kyllä.

Lopuksi: Rkp, demarit ja muut sellaiset, jos eksytte blogiini, käyttäkää aikanne kuluksi vaikkapa tunti blogin lukemiseen. Olisi sitten kiinnostavaa kuulla näkemyksenne, olisiko minussa ainesta populistiksi.

Hesari ja tabloidi – mitä vikaa?

Tabloidi-Hesari on aika hyvä muotonsa ja käytettävyytensä puolesta.

Luin nyt perjantain ja sunnuntain Hesarit. Yritin oikein katsoa ensin yleissilmäyksellä, miltäs tämä tabloidi-Hesari näyttää. Vertailin sitä välillä Ilta-Sanomiin, kun sekin oli siinä käsillä. No Ilta-Sanomat huutaa suurilla kirjaimilla ja muulla ulkoasulla. Niinpä mietin, onko tabloidi-Hesari hiukan kalpea. Sitten kuulostelin myös, rapiseeko se liikaa. Mutta en minä lopulta osannut päättää, oliko siinä tabloidi-Hesarissa sittenkään mitään ulkoasullista häiritsevyyttä. Tai oli siinä yksi piirre, joka ainakin aluksi hiukan häiritsi. Se oli tämä osiin paloittelu, se perheen tai pariskunnan aamukahvipöytäjäänne.

Eihän siinä tabloidi-Hesarin arvioinnissa auttanut muu, kuin että rupesi lukemaan sitä. Lehtiähän luetaan, eikö totta. Aivan helppo sitä oli lukea. Perjantain Hesarin lisäksi luin sunnuntai-Hesarin. Sen luin kirjastossa. Kirjasto lukuergonomisena ympäristönä muuten on hyvä testi. Ei muuta kuin Hesari käteen. Ensiksi vähän silmäilin etusivua. Sitten menin sisäsivuille. Luin asiatekstejä. Ihan kohtuullisen tuntuista niitä oli lukea, en tarkoita nyt sisällön osalta vaan nimenomaan muodon. Tarkastelen muotoa, ja siinäkin nimenomaan lehden muotoa, en mitään mikä liittyy vähänkin juttujen sisältöön ja tavoitteisiin tai tyyliin.

Unohtui mainita tärkein. Jo perjantain Hesaria lukiessani huomasin eron vanhan ison lehden ja tabloidilehden välillä. Saatavilla oli nimittäin myös eräs toinen sanomalehti, joka on tätä perinteistä mallia eli broadsheet. Ero jo pelkästään kotioloissakin oli selvä. Mieluummin käsittelen tabloidia kuin perinteistä. Kirjastoympäristössä pystyn vanhasta muistista ja mielikuvituksen avulla toteamaan, että tabloidi on ylivoimainen. Todellakin ylivoimainen muotona. Sunnuntain Hesari toki painaa vähän enemmän kuin arki-Hesari, mutta luultavasti selvästi vähemmän kuin entinen sunnuntai-Hesari. Entä sunnuntai-Hesarin paksuus, onko se haitta? No eipä juuri. Ennen kaikkea olennaista on, että niitä juttuja on aivan helppo lukea. Ei edes tekstin tai ulkoasun muu laatu haittaa. Siinäkään ei siis ole erityistä vikaa, vaikka vähän aluksi oletin kuten alussa totesin.

Erityisen maininnan ansaitsee se, että nyt pienempi sivukoko edesauttaa sitä, että vähänkin merkittävämpi juttu vastaa vähintään sivua ellei jopa aukeamaa. Hei, tämähän on erinomainen piirre. Helpottaa juttujen huomaamista. Järkevää, selkeää. Muoto tukee sisältöä, sanoinpa hienosti. Sitten meikäläinen tyhmä ihmettelee, miksi loppupuolikkaan lehdestä edelleen pitää olla tv-ohjelmia tai jotakin muuta vastaavaa. Mutta ihmiset kai edelleen katsovat televisiota ja tarkistavat ohjelmat lehdistä. Vai onko lehden ohjelmatietopaketti vain jäänne? Mutta ei se mitään, lopetin ja lopetan aina lehden lukemisen viimeistään, kun alkaa jokin seuraavista aiheista: urheilu, ohjelmatiedot, enkä kaikkia tarpeettomia nyt muistakaan. Niin ja ei haittaa, vaikka kulttuuriosio luiskahtaisi lattialle.

Tarvitaanko lehdessä irrallisia osioita, näitä pikkunippuja? Ei paloittelemiselle ole mitään tarvetta, mutta ei se haittaakaan jos lehti vain pysyy hyvin koossa.

Tabloidi-Hesarin parhaat piirteet siis ovat pieni kääntösäde (eli hyvä kaupunkiympäristössä) ja muodon kyky tukea juttujen selkeää esilletuloa. Eikä myöskään haittaa, vaikka olisi jouduttu tiivistämään muodonmuutoksen takia.

Tämä bloggaus ei ollut mainos. Voin mainostaakin mutta eri rahasta.

Huoneistokeskus Jyväskylässä vai Jyväskylästä?

Luin jossakin vaiheessa sanomalehti Keskisuomalaisesta jutun, jonka mukaan kiinteistönvälittäjä Huoneistokeskus järjestelisi toimintojaan Jyväskylässä. Huoneistokeskuksen omilta sivuilta en kuitenkaan ole missään vaiheessa löytänyt tietoa tästä.

Nyt kuitenkin huomasin selatessani asuntoja sivustolla etuovi.com, että siellä ei tullut vastaan asuntoja joiden välittäjä olisi ollut Huoneistokeskus. Teinpä vielä ”pikahaun” myös Huoneistokeskuksen omalla asuntosivulla, ja senkään mukaan Jyväskylästä ei löytynyt välitettäviä asuntoja. Sen sijaan kylläkin Skv näyttää olevan mukana hyvinkin näkyvästi Jyväskylässä. Näin ymmärsinkin Keskisuomalaisen jutusta, että Realia-konserniin kuuluva Skv jatkaisi normaalisti toimintaansa Jyväskylässä.

Tällaiset järjestelyt ja muutokset markkinoilla ovat tietysti aina kiinnostavia. Jyväskylän kiinteistönvälitysmarkkinoiden vahva toimija tuntuu olevan Opkk. Mutta kun katsoo Helsinkiä, siellä juuri Huoneistokeskus on hyvin vahvoilla verrattuna muiden välittäjien välityksessä olevaan asuntomäärään.

Mielenkiinnolla Helsingin osalta olen seurannut, miten kasvaa Myyntiturva. Näyttää siltä, että jo muutaman kuukauden takaisesta tilanteesta sen välityksessä olevien asuntojen määrä ei olisi juurikaan noussut Helsingissä. Arvelin kuitenkin tuolloin, että Myyntiturva saattaisi nopeastikin kasvattaa osuuttaan Helsingissä. Olisikohan sittenkin kilpailu todella kovaa puolin ja toisin, jolloin asemia on vaikea muuttaa.

En tietystikään tarkoita, että markkinaosuus olisi jokin ylitse muiden oleva tavoite, sillä markkinaosuuden kasvattaminen saattaa verottaa kannattavuutta paljonkin.

Laajakaista, mobiililaajakaista, sim-kortti ja tyhmä asiakas

Operaattori soitti, laajakaistaoperaattori. Itse asiassa tietenkin soittaja oli operaattorille myyntipalvelua tarjoavan firman puhelinmyyjä. Myytävä artikkeli oli laajakaista, adsl-laajakaista.

Puhelinmyyjä ehdotti sujuvasti ja reippaasti, että nyt kannattaisi vaihtaa hidas yhden megan adsl-laajakaista 10 megan laajakaistaan. Lisäksi siihen tulisi mukaan mobiililaajakaista. Mobiililaajakaista olisi kuulemma hyvä olla valmiina, kun sitä sitten joskus tarvitsee. Tämä tarjous olisi hyvä, kun hinta ei nousisi nykyisestä.

Nyt tuntui siltä, että puhelinmyyjä myy sellaista mihin on melkein aito tarve eikä hintakaan nouse entisestä. En joutuisi maksamaan lisää saamastani hyvästä. Tosin hitaasti puhelimessa innostuvana henkilönä pidän koko ajan pientä jarrua päällä. Kun taitava puhelinmyyjä puhuu, mietin samalla kysymyksiä. Haluan varmistella, että onhan sitten niin ja pysyyhän kaikki muuten entisellään ja eihän tule lisämaksuja ja kuinkas kauan se sitoo. Nämä ovat niitä moninaisia epäröiviä kysymyksiäni, kun olen jo oikeastaan ostamassa mutta en ihan vielä uskalla paukauttaa että no joo.

Kun olin aikani varmistellut ja kun myyjä oli toistellut että juu juu kyllä ja että olisiko vielä jotakin mielessä, niin viimeisen mietintärypistyksen jälkeen sanoin että joo no otetaan se. Fiilis oli sellainen, että olin ilmeisesti tehnyt huolellista työtä ja asiat eivät ainakaan menisi huonompaan suuntaan. Puhelinmyyjä vaikutti kohtalaisesti luottamusta herättävältä.

Pian rupesikin tulemaan viestiä eri kanavia pitkin. Viesteissä minua pidettiin huolellisesti ajan tasalla, mitä tapahtuu tilaamani laajakaistan ja mobiililaajakaistan asennuksen suhteen seuraavaksi. Tuli mieleen, että nyt on päätetty pitää tiedonkulku, informointi, informaatio, riittävänä.

Tuli myös postista saapumisilmoitus. Pähkäilin, että ei kai tässä tarvitse mitään itse asennella. Toivoin, että postista noudettava lähetys ei olisi mikään asennustietoväline. Hiukan ihmettelin, että mikähän se sitten mahtaisi olla. Päättelin lopulta, että varmaankin ovat lähettäneet vielä ohjeita ja muuta vastaavaa. Haluavat silläkin tavalla varmistaa, ettei uusi laajakaistaliittymä eikä myöskään mobiililaajakaista aiheuta minulle ongelmia. En pitänyt kiirettä saapumisilmoituksen kanssa enkä noutanut lähetystä postista aivan heti.

Lopulta hain lähetyksen postista. Kun sain lähetyksen, ihmettelin mielessäni että jaaha tämä on vain tämmöinen ohut kirje. Vähän kummeksuin, että onpas huolellista touhua kun tällainen kirje pitää oikein itse noutaa postista. Tulin kotiin. Avasin kirjeen. Kirjeen yhteydessä oli kortti.

Luin kirjettä. Alkoi hermostuttaa ja huolestuttaa yhä enemmän ja hyvin nopeassa tahdissa. Ei tuntunut todellakaan kivalta enää. Sim-kortti. Ja pahinta oli, että kirjeessä oikein kohteliaaseen ja tyypillisen iloiseen sävyyn kiiteltiin kun olen päätynyt vaihtamaan tai jotain, mitä siinä nyt sanottiinkaan. Olin sen verran huolestunut tästä yllätyksestä, että en malttanut keskittyä kunnolla edes kirjeen lukemiseen. Ja vaikka olisin sen lukenut kuinka moneen kertaan tahansa, ei sen jotenkin epämääräinen sisältö olisi minua rauhoittanut. Enkä viitsi tarkistaa nytkään tässä, mitä siinä tarkkaan ottaen lukee. Joka tapauksessa tuossa vaiheessa fiilis vain synkkeni, kun kirjeessä luvattiin vaihtaa numero ja muuta sellaista. Siinä olikin joku uusi numero mainittuna. Sitten siinä huomautettiin vielä, että älä vaihda sim-korttia ennen kuin he ilmoittavat. Tämä mitä nyt kerron, ei ole kovin tarkkaa sisällönkuvausta, sillä tarkkuudella ei ole kirjoitukseni kannalta merkitystä. Pääasia on tämä kielteinen tunnelma kyseisen kirjeen suhteen siinä vaiheessa, kun sen sain.

Yksi merkittävä asia oli taaskin se, että huomasin tehneeni väärän kaupan huolimatta kaikesta varmistelusta. Eihän puhelinmyyjä puhunut mitään kännykän numeron vaihtamisesta. Puhelinmyyjä ei edes kysynyt, mikä kännykkäliittymä minulla on. Ei mainittu kertaakaan sanaa Sonera ainakaan missään olennaisessa mielessä. Kännykkäliittymäni on siis Sonera, ja olen siihen hyvin tyytyväinen.

Siispä miten ihmeessä nyt minulle lähetetään sim-kortti kännykkää varten? Eihän tässä näin ollut tarkoitus käydä. Tämä meni jälleen täysin pieleen. Pahinta oli vielä se, että Soneran kännykkäliittymäni on määräaikainen ja nyt minulla on uusi sim-kortti ja siis uusi kännykkäliittymä vanhan lisäksi. Laskeskelin, paljonko joutuisin maksamaan turhia kuukausimaksuja ja kuinka kauan. Manasin huonoa tuuriani näiden kauppojen suhteen, olkoot ne sitten myymälässä tehtyjä tai puhelimessa. Siis tuo on todellakin sim-kortti, ja sim-kortti on tarkoitettu kännykkään.

Kaiken muun pahan lisäksi tuossa vaiheessa oli sunnuntai. Meillä on täällä asiamiesposti, ja vasta sunnuntaina tulin noutaneeksi tämän ongelmalähetyksen. Olisinpa edes lauantaina noutanut. Olisinpa ollut edes sen verran nopeampi. Pitää näköjään olla heti liikkeellä kaikenlaisten lähetysten suhteen tästä lähtien. Jos olisin lauantaina ajoissa ollut liikkeellä, olisin voinut soittaa operaattorin, laajakaistaoperaattorin, asiakaspalveluun. Olisin heti voinut perua, ainakin yrittää perua, tilaukseni vähintäänkin tämän kännykkäliittymän osalta. Mutta piti tosiaan käydä mahdollisimman huono tuuri, ja nyt oli sunnuntai eikä operaattorin asiakaspalvelu ollut auki.

Oli tässä kestämistä. Hikiset oli oltavat. Soitin eräälle tuttavalleni mieltäni ja tunnelmiani purkaakseni. Manasin, että tässä kävi taas näin, ja eihän puhelimessa ollut mitään puhetta koko kännykkäliittymästä eikä siitä mikä liittymä minulla on. Toistin tuolle tuttavalleni, että myyjä puhui vain mobiililaajakaistasta kiinteän laajakaistan lisukkeena. Siitä ainoastaan oli puhetta koko ajan eikä mistään kännykästä. Siitä toki puhuttiin moneen kertaan myyjän kanssa, että nettitikku pitää olla sitten jos todella kannettavaa käyttää vaikka matkalla. Mutta kännykästä ei puhuttu. Tätä marisin tuttavalleni. Ei tuntunut yhtään mukavalta. Ei tuntunut sittenkään, vaikka tuttavani rauhoitteli että kannattaa lukea se kirje tarkemmin jos se vaikka ei koskekaan kännykkää. Lohdutteli myös, että sattuuhan noita. Mutta minusta tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä katsoa koko kirjettä. Ei siitä mitään selvinnyt. Siitä jäi vain mieleen, että kiitos kun otit käyttöön tämän uuden tai jotain. Ilmoitamme sitten, kun voit vaihtaa ja niin edelleen. Siinä oli mukana sim-kortti, ja sim-kortti tarkoittaa kännykkää. Mitä muuta se voi tarkoittaa? Ei mitään. Näitä kelasin siinä puhelimessa ystävälleni ja itsekseni.

Sunnuntai tuntui pitkältä. Odotin vain maanantaiaamua. Katsoin valmiiksi, moneltako operaattorin asiakaspalvelu aukeaa. Tässä jutussa oli lisäksi kiire, sillä operaattori oli avaamassa kiinteää laajakaistaliittymää jo maanantaina. Ehdoissa käsittääkseni mainitaan, että perumisoikeus on tuo 14 päivää tai mikä se nyt on, mutta että enintään kytkemiseen asti. Näin ymmärsin ehtoja luettuani. No kun tämä oli tämmöinen paketti, niin paketti on sitten otettu kun sen osakin on kytketty. Ja jos ne vielä sen kännykkäliittymänkin sattuvat kytkemään maanantaina, niin silloin viimeistään peli on menetetty. Ei voisi enää perua mitään. Pitäisi vain kärsiä.

Maanantaiaamu tuli, ja minä olin valmistautunut perumaan jopa koko tarjouksen. Ainakin siinä tapauksessa se olisi, sen pitäisi olla, mahdollista, kun ei ole ehditty tehdä kytkentää. Soitin operaattorin asiakaspalveluun ennen kahdeksaa ollakseni ajoissa jonossa. Eipä siitä ollut hyötyä. Herraääni muistutti, että aukeaa kahdeksalta, kiitos soitosta. Ei kiva taaskaan.

Sitten tuli kahdeksan. Aika pian sieltä henkilö vastasikin. Minulle oli tässä vaiheessa tärkeintä, että saan homman hoidettua nopeasti pois ennen kuin ehtii tapahtua pahempaa. Selitin varmaan tohkeissani ja epäselvästi tästä kännykkäliittymäongelmasta. Sanoin, että ei tässä ollut tarkoitus vaihtaa kännykkäliittymää. Kyselin, että ei kai minun nykyistä numeroani mennä muuttamaan ja siis nykyistä liittymääni. Asiakaspalvelija, että ei sen pitäisi siihen vaikuttaa. Minä kuitenkin pyysin, että kun tässä on vielä tämä perumisaika, niin mobiililaajakaista voidaan perua kun ei sillä ole nyt käyttöäkään. Riittää pelkkä kiinteä laajakaista. Mitähän se maksaisi? Henkilö siirsi hintatiedusteluni toiselle ihmiselle. Siirtymä kesti, ja ajattelin että mitenhän tässä käy. Hikoilutti. Odotin.

Vastasi hyvin miellyttävä henkilö. Puhui ystävällisesti ja rauhallisesti, palveluhenkisesti. Oli jo valmiiksi selvillä, mitä asia koski. Siinä mielessä alkoi aika hyvin tämä osuus. Ei toki ollut moittimista ensimmäisenkään vastaajan suhteen. Siinä sitten selviteltiin erilaisia hintoja, ja palvelija suositteli todella ottamaan tämän alkuperäisen tarjouksen. Kieltämättä jos olisi ottanut vain osan, olisi tullut paljon kalliimmaksi. Hinnat ovat näköjään kovia. Mutta mutta se ongelma tässä koko tarjouksessa oli se, että kun tuli se sim-kortti. Enkä minä kännykkäliittymää tarvitse. Ei kai nyt vain mennä muuttamaan kännykkäliittymääni. Sitäkin minä vielä ihmettelin, että jos käytän mobiililaajakaistaa, niin pitäisikö minulla olla toinen kännykkä tai vaihtaa tilapäisesti sim-kortti nykyiseen kännykkääni. Tätä muuten taisin tolkuttaa sille ensimmäisellekin asiakaspalvelijalle, ja hän taisi siihen vastata että no se on kyllä aika hankala sillä tavalla tehdä. Mutta vasta tämän toisen henkilön vastauksista minulle alkoi pikku hiljaa valjeta, että se sim-kortti tulee siihen nettitikkuun. Ai että sitä ei laitetakaan kännykkään. Ai se tulee siihen nettitikkuun. Enpä ole sitä tajunnutkaan, että se tulee siihen. Olen kyllä nettitikkua jonkin aikaa joutunut kerran käyttämään, mutta en tiennyt että siinä on sim-kortti. Tätä minä selvästi huojentuneena selitin asiakaspalvelun ystävälliselle ja rauhalliselle henkilölle. Ai että se onkin siis näin eikä näin. Olipa huojennus.

Puhelu päättyi hyvissä tunnelmissa, eikä tässä senkään jälkeen ole esiintynyt mitään takaiskua. Olen tullut nyt siihen tulokseen, että tuntuva tietämyksen lisääntyminen joissakin tietoteknisissä seikoissa edellyttää minun tapauksessani todellista tyhmyyttä. Toisaalta tällainen oppimistapa on rasittava. Nolottaisi myös vähemmän, jos tuo tietämys karttuisi tasaisesti eikä kielteisten elämysten kautta.

Nyt selvisi pitkään kestänyt ihmettelyni, miten nettitikku, tikku, auttaa saamaan yhteyden verkkoon. Kiinteässä laajakaistassa on modeemi, mutta miten ihmeessä tikun laittamisen jälkeen voi saada yhteyden verkkoon. Missä siinä on se tiedonkulku, jotta sinne verkkoon päästään. Nyt se selvisi. Sehän on juuri tämä sim-kortti. Harmi, etten tuota tiennyt aikaisemmin.

Tällainen on tyypillistä tietotekniikalle. Tietämykseen ja ymmärrykseen jää mieltä askarruttavia aukkoja, kun nopeaan tahtiin liian innokkaat tietotekniikkaihmiset tuovat markkinoille ja ottavat käyttöön uusia tekniikoita ja kun he ottavat käyttöön varsinkin uusia käsitteitä. Jos yrittää seurata verkkokeskustelua jostakin tietoteknisestä ongelmasta, niissä vastataan ikään kuin ammattilaiselle joka haluaa lisätietoa, kun pitäisi vastata kuin aloittelijalle. Jos kysyisin näiltä tietäjiltä, laitetaanko mobiililaajakaistassa sim-kortti siihen omaan kännykkään, niin heistä ainakin joku vastaisi että voi sen laittaa mut puhelut on sit aika kalliita. Tässä kohtaa meikäläinen tulkitsisi sitten jotenkin niin, että no ei se mitään, ei sitten soiteta sillä sim-kortilla, mutta hiukan jäisi epävarma olo että menikö se nyt ihan oikein.

Koulutusvapaa – valtioko äänetön yhtiömies?

Työmarkkinaosapuolet ovat kinastelleet niin sanotusta koulutusvapaasta siitä lähtien, kun EK tyrmäsi mallin josta oli saatettu sopia työmarkkinaosapuolten kesken.

Nyt EK:n Lasse Laatunen esitteli kiistaan liittyen palkansaajapuolelle, ja valtiolle, muunnetun mallin. EK hyväksyisi sen, mutta vastapuolen edustajan mukaan esitetyltä pohjalta neuvottelutulos ei synny.

Sellainen pikku jännyys tuossa Laatusen esityksessä taas kerran on, että ikään kuin työantaja- ja työntekijäpuoli tässä olisivat yrittämässä sopua siitä, mikä olisi valtion osuus asiassa. Nimittäin Laatusen esitykseen kuuluu koulutukseen liittyvää verovähennystä työnantajalle ja veron kevennystä työntekijälle.

Kyllähän valtion edustaja välillä ilmoittaa, että lisähelpotukset eivät tule kyseeseen, mutta kai ne tulevat jos se siitä on kiinni. Minun mielestäni ei tosin pitäisi.

Osapuolet pitävät tavoitteenaan, että helmikuun alkupuolella pitäisi olla valmista jälkeä. Myöntävät tosin samalla, että paljon on tehtävää. Enpä usko, että valmista tulee. Mitäs sitten tapahtuu, kun ei tule valmista?

Pitkän aikaa on näyttänyt siltä, että palkansaajapuoli on ylläpitänyt ystävällistä linjaa työnantajapuoleen sen jälkeen, kun Häkämies tuli EK:hon ja toisaalta kun EK:n Laatunen alkoi laatia tätä uudistettua koulutusvapaaesitystä. Palkansaajajärjestöjen puolelta on hehkutettu, että nyt voisi olla odotettavissa jotakin hyvää. Tällainen tyyli on ihan hyvä jo neuvottelutaktisestikin. Tosin liitot ovat ärähdelleet.

Mutta kun toisaalta sanotaan tiukasti, että tältä pohjalta neuvottelutulos ei synny, ja kun aikaa on pari viikkoa ja neuvoteltavaa paljon, niin edessä voi olla nolo tilanne. Mitä tekee valtio? Siltä odotetaan paljon, kun olisihan se mukava tosiaan että valtio maksaisi. Mutta jos ei valtiokaan, niin kuinkas sitten?

Arvaan, että kun selkeään sopuun ei päästä, niin parin viikon kuluttua väsätään keskinäinen sanahelinä siitä, että asiassa on vielä joitakin avoimia kohtia joita pitää hioa osapuolten kesken. Sittenhän ehtii jo maailmakin muuttua niin paljon, että on jo helpompi sopia tai unohtaa.

Perussuomalaiset ja keskenään kilpailevat ajatushautomot

Sampo Terhon (työryhmineen) yksityinen ajatushautomo on nyt saattanut julkisuuteen ainakin osan ajatuskokeilustaan. Tuosta syntyi sitten nopeasti nimimerkkikeskustelu muun muassa perussuomalaiset.fi-sivulla.

Kun sitten keskustelu yllätti sekä ajatushautomon että eduskuntaryhmän, erityisesti ajatusten hautojat puolustautuvat (tätä ärhäkkää keskustelua vastaan) sanomalla että näin haluttiin saada aikaan keskustelua. Minäpä kysyn vielä varmuuden vuoksi enkä välttämättä ole niin vastauksen kipeä, että haluttiinko keskustelua vai eikö haluttu. En olisi yllättynyt, vaikka asiaa tarkemmin mietittyään ajatushautomon edustajat tulisivatkin siihen tulokseen, että ihan ei saatu mitä tilattiin.

Sama toistuu aina. Politiikan ammattilaiset, joiden pitäisi tuntea ihmisten mielialat ja tavat, tulevat kerta toisensa jälkeen ei-tarkoitetun keskustelun yllättämiksi. Ei anna vakuuttavaa kuvaa ainakaan minulle tällainen kokeilu ja erehdys –meininki.

Toisaalta mitäs pahaa tuossa Sampo Terhon yksityisen (yksityisyyttähän korostetaan suorastaan anteeksi pyydellen) ajattelemisen (tänka på) listassa on. Nimittäin tietysti menin katsomaan tiedon parhaalle lähteelle eli perussuomalaiset.fi-sivulle, mitä kyseinen lista sisältää. Eihän siinä ole mitään ruohonjuuritason ihmiseen kielteisesti vaikuttavaa. Kohdat, jotka perussuomalaiset piste fi luettelee, ovat seuraavat:

Vientiä EU:n ulkopuolelle tehostettava
Rakenteellisia uudistuksia budjettiin, joita ovat muun muassa
1. Kehitysapu eettiselle pohjalle: pois 1 100 miljoonaa euroa.
2. Terho poistaisi erilaisia verovähennyksiä 435 miljoonalla eurolla.
3. Yksityisen terveydenhuollon kela-korvausten poisto.

Siis Sampo Terho yksityisesti työryhmineen (think tank) ehdottaa, että vienti pitää saada vetämään ja tietyistä vähennyksistä pitää päästä eroon hissunkissun. Kieltämättä tuo yksityistä käyttävän kelakorvauksen poisto on sellainen, josta itse en suoraan sanoisi mitään varmaa, mutta kun Sampo Terho sanoo, että niillä joilla on varaa käyttää yksityistä on varaa myös maksaa se täysin, haluan uskoa että näin on. Tuo on kyllä (ihan aidosti nyt kerrankin tunnen näin) niin liikuttavasti sanottu, että mielelläni siihen uskoisin. Mutta kävi mielessäni kyllä sellainenkin sosialistinen ajatuspiru, että ei kai ehdotuksessa vain ole takana kuntasektorin hyysääminen, siis että kaikki työllistämään kunnallisia terveysammattilaisia. Mutta ei se oikein kuuluisi loogisesti Sampo Terhon linjaan, mikäli nyt näiden kaikkien ulostulojen jälkeen mistään mitään ymmärrän.

Nuo olivat ne kohdat, jotka Terhon listasta katsottiin olennaisiksi mainita sellaisella sivulla kuin perussuomalaiset.fi, joten mistä tässä vielä huudetaan. Kaikki on hyvin, ja nukkukaa rauhassa, ja ennen kaikkea nukutaan entistä paremmin myös seuraavissa eduskuntavaaleissa. Tästä tulee vielä kuorsausjytky.

Siinäkin mielessä nyt on kaikki hyvin tämän ajatuskokeilun osalta, että sitähän on sekä kannatettu että sitten vastustettu sopivasti.

Piti muuten oikein tarkistaa, olisiko perussuomalaisten seuraava puoluekokous Kuopiossa joka on Savoa. Ei ole, vaan on Joensuussa. Ette sitten syytä minua, jos tuo ei pidä paikkansa. En voi aina tietolähteitäni taata enkä edes omaa lukutaitoani. Varmistakaa toki etukäteen, jotka sinne olette menossa.

Oma parturi lähti – mitä tein?

Jotkut niuhottavat siitä, millaisen parturin haluavat ja kenet haluavat parturikseen ja ketä taas eivät ainakaan halua.

Meikäläiselle on pääasia, että kun on kerran kohtuullisen parturi-asiakassuhteen löytänyt se olisi pysyvää laatua. Näin on yleensä ollutkin. Pysyvyys merkitsee vaivattomuutta ja hyvää asiakaskokemusta. Kätevintä olisi, jos parturiliike sijaitsisi vieläpä samassa talossa kuin itse asuu. Näin on ollut minulla ainakin kahdessa asuinpaikassani.

Ongelman aiheuttaa aina se, kun pitää muuttaa toiselle paikkakunnalle. Silloin joutuu etsimään uuden parturin itselleen. Näin kävi jälleen, kun viimeksi muutin. Puntaroinnin jälkeen päädyin erääseen tämän (laajan) kaupungin keskustan parturiliikkeeseen. Valinnan ratkaisi se, että tuossa paikassa on nettiajanvarausmahdollisuus ja tietysti se että hinnat ovat helposti nähtävillä verkkosivulla.

Valitsemassani parturiliikkeessä työskentelee useampi henkilö. Tällaisessa tapauksessa helpommin saattaa käydä niin, että juuri se oma parturi vaihtaa toimipaikkaa. Niin kävi nyt minulla.

Olisin jatkanut mielelläni samalla henkilöllä juuri jatkuvuudesta johtuvan vaivattomuuden takia. Muuten minulla ei ole mitään suosikkijärjestystä kyseisen parturiliikkeen partureiden suhteen. Suhtaudun neutraalisti. Hetken mietin, miten tekisin, menisinkö parturini mukana uuteen paikkaan.

Valinnan ratkaisi sitten kaksi seikkaa. Hinnastosta päätellen hinta olisi noussut hiukan, ja toisin kuin Suomen valtiolla euroalueen velkakriisissä minulla ei mielestäni olisi järkevästi ajatellen varaa maksaa enää yhtään lisää ”kauneudenhoitopalveluistani”. Tämän merkittävän, ehkä ratkaisevan, seikan lisäksi entisen parturiliikkeen puolelle veti tuo vaivaton nettivarausmahdollisuus. Harkitsin kyllä myös paluuta ”kotiin” eli ryhtymistä käyttämään lähiöni parturia, jota tuttava on kehunut sekä laadun että hinnan suhteen. Mutta edelleenkin tuo vaivaton ajanvaraus ja palveluaikojen laajuus painoi valinnan entiseen parturiliikkeeseen.

Nyt oli sitten eri henkilö puikoissa, ja ihan mukavasti meni ja tulee varmaankin menemään. On siinä sekin puoli, että näin pysyy henkisesti joustavampana, kun joutuu vaihtamaan välillä yhteistyökumppania (kuten nykyään sanotaan). Toisaalta kuitenkin toivon, että tämä yhteistyö taas jatkuisi jonkin aikaa.

Naapuritakuu asuntokauppaan?

Luin juuri Taloussanomista, että Porvoon kaupunki ja Meidän perhe-lehti tekivät kyselyn, miten lapsiperheet haluaisivat asua. Kuten voi arvata, haaveet ovat sillä tavalla suuret että samaan aikaan halutaan monenlaista hyvää niin asunnolta ja asuinympäristöltä kuin palveluilta ja yhteyksiltäkin. Mutta kiinnostavin kysymys on tämä, että yhtenä tärkeänä seikkana mainitaan hyvät naapurit.

Jo ennen kuin luin tästä Meidän perhe-lehden kyselystä, kävi mielessäni seuraava ajatus: kun naapureista näyttää tulevan ihmisille yhä olennaisempi asumiskriteeri, naapuriasia pitäisi luonnollisestikin ottaa mukaan jollakin tavalla kaupantekoon. Ei enää riitä, että myyjä tai välittäjä vain epävirallisesti kehuskelee, että naapurit ovat kyllä kivoja. Ainahan sitä kehutaan kaikenlaista, mutta näin vakava asia pitäisi voida myös taata jollakin tavalla.

Mitäs jos otettaisiin asuntokaupassa käyttöön naapuritakuu? Tämä olisi tietysti vapaaehtoista, ja sitä hyödyntäisivät ne myyjät ja välittäjät jotka katsoisivat naapuritakuun hyväksi myyntivaltiksi. Heti on kyllä todettava, että asiassa on monta ongelmaa. Perusongelma on, mitä kukin tarkoittaa hyvällä naapurustolla. Hyvyys voi merkitä jopa päinvastaisia piirteitä sanojasta riippuen. Tosin pientaloympäristössä naapuruus on luullakseni paljon yksinkertaisempi juttu kuin kerrostaloyhteisössä, joten melko hyvin on löydettävissä kullekin maulle sopiva naapurusto. Ja nyt puhunkin pientaloympäristöstä, sillä sehän on mainitun kyselynkin mukaan se haave.

Mikäli ennakkoluuloni esimerkiksi lehdistä lukemani perusteella ovat oikeita, varsinkin pientaloasukkaat pitävät tärkeänä naapuruston samanlaisuutta ja sitä että tuohon samanlaisuuteen ei tule myöskään muutoksia myöhemmin. Ei esimerkiksi haluta siihen ympäristöön mitään muuta ”laitosmaisuuteen” etäisestikään viittaavaa kuin enintään hyvin pieni koulu ja vielä pienempi päiväkoti. Niitäkin tosin saatetaan epäillä, vaikka ne ehdottomasti halutaankin mukavasti siihen lähelle (ristiriitaista).

Mutta olkoot naapuritoiveet mitkä tahansa, myyjä tai välittäjä voisi tehdä kyseisestä laatutekijästä myyntivaltin. Oikeusturvan kannalta lienee aiheellista määritellä kauppakirjassa yksilöidysti, mitkä ovat kyseisen kaupan kohdalla ne naapurikriteerit jotka pitää täyttää. Tosin ei sekään takaa ongelmattomuutta. Tuskin niin selkeitä ja jälkeenpäin helposti toteennäytettäviä kriteereitä löytyy, ettei niistä voisi syntyä riitaa. Näin ollen naapuritakuu luo joka tapauksessa riskin myyjälle. Toisaalta tästä riskistähän myyjä juuri saa myyntitilanteessa korvauksen, kun voi takuun johdosta pitää korkeampaa myyntihintaa. Sehän tämän kaiken tarkoitus tietysti on, ja se että naapuritakuu nopeuttaa muutenkin asunnon myyntiä.

Onhan myös sellainen mahdollista, että kauppakirjassa vain mainitaan että jos ei ostaja ole naapurustoon tyytyväinen myyjä on valmis ostamaan talon takaisin samalla tai muulla sovitulla hinnalla. Tässä vain on se ongelma, että tähän vedoten ostaja voi oikeastaan palauttaa ostamansa talon melkein milloin vain, niin halutessaan.

Naapuritakuuta on vaikeampi soveltaa uudistuotantoon, sillä tällöin naapurusto on usein vasta muotoutumassa. Ajattelen tässä siis asutuskeskusten rakenteilla olevia alueita.

Sitten jos mennään kerrostaloasuntojen kauppaan, siinä naapuritakuu saa aivan eri mittasuhteet. Siinä sitä markkinarakoa riittäisi oivaltaville bisnesihmisille.

”Tutkielmani” naapuritakuusta ei ollut tarkoitus olla täydellinen (heh).

Asuntoja tarjolle päivä päivältä enemmän Jyväskylässä

Jokin aika sitten kummastelin, että ainakin Jyväskylästä etuovi.com-sivustolle tulee hyvin vähän asuntoja myyntiin. Ei näyttänyt olevan liikettä. Erityisesti pienet asunnot olivat poissa myynnistä. Ihmettelin, mihin ne katoavat.

Mutta nyt on ruvennut vilkastumaan asuntojen tarjonta Etuovessa. Myyntiin tulee entistä enemmän myös pienasuntoja. Myös sellaisen hauskan seikan olen ollut huomaavinani, että tutuista osoitteista ilmestyy asuntoja taas tarjolle. Kiertoliike jatkuu. Asunnot, jotka olivat myynnissä kaksi tai puolitoista vuotta sitten (joista osaa itsekin seurailin), näyttävät ilmaantuvan jälleen listalle.

Kun viimeksi ihmettelin sitä, että asuntokaupan pitäisi olla vauhdissa kun on tulossa esimerkiksi varainsiirtoveron korotus, niin nytköhän se tarjonta viimeinkin nytkähti liikkeelle? Ehkä myös oletetaan, että asuntojen hinnat ovat saavuttaneet huipun ja asunnot pannaan myyntiin.

Havaintoni koskee siis vanhojen kerrostaloasuntojen tarjontaa Jyväskylässä.

Kaarina Hazard sen sanoi – media, opeta meille vaalijärjestelmä

Kaarina Hazard kirjoittaa Iltalehden-blogissaan kyselystä, joka koski suomalaisten politiikka- ja taloustietämystä.

Kyselystähän käy ilmi, että ihmisillä on uskomattoman virheellisiä käsityksiä muun muassa siitä, mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä oppositiossa. Mutta Kaarina Hazard huomauttaa aivan kirjoituksensa lopuksi, mistä politiikkaan liittyvästä asiasta suomalaisia todella pitäisi valistaa. Hazardin mukaan seuraavien vaalien yhteydessä koko median pitää kertoa äänestäjille, miten toimii suomalainen vaalijärjestelmä.

Juuri noin pitää minunkin mielestäni tiedotusvälineiden toimia. Sanomalehdet voisivat jälleen kerran lunastaa paikkansa kansanvalistajina, kun tekisivät houkuttelevia tarinoita siitä, mitä ääni vaikkapa tietylle ehdokkaalle merkitsee ääntenlaskennassa. Olennaista vaalijärjestelmässä on juuri ääntenlaskentatapa. On tietysti syytä tietää, mitä vaaleja meillä on ja miten pressavaali eroaa muista, mutta äänestäjän kannalta tärkeää on tämä henkilö- ja puoluevaalin yhdistelmä (paitsi pressavaali joka on henkilövaali).

Vaalijärjestelmää koskevat jutut eivät tietenkään saa olla kuivia, vaan niiden on oltava otsikosta lähtien puoleensa vetäviä. Kyllähän lehdet ja muu media tämän osaavat. Jutun tosin on vastattava sitten otsikkoa, ja siinä pitää olla jännitystä. Sen pitää yllättää ja havahduttaa äänestäjä.

Sinänsä tuo vaalijärjestelmän ääntenlaskentatapa ei niin mutkikas juttu ole. Olen siitä itsekin joskus blogannut, mutta olen varmuuden vuoksi viitannut asiaa selostavaan verkkosivuun. Saattaisin puhua puppua yksityiskohdissa, jos lähtisin itse selittämään. Mutta sanomalehdillä ja muilla on asiantuntijat käytettävissään sitä varten, että asia tulee oikein selostettua.

En olisi ehkä itse tullut ajatelleeksikaan, että tässähän medialla on aito tiedon lisäämisen tilaisuus, joten tuo Kaarina Hazardin huomio oli erinomainen.

Luin Matti Apusen artikkelin Kutistunut kansalainen

Viime bloggauksessani kerroin, että seuraavalla kerralla kirjoittaisin ajatuksistani EVAn raporttiin Holhouksen alaiset sisältyvästä artikkelista, jonka on kirjoittanut EVAn johtaja Matti Apunen.

Apusen artikkeli koskee kansalaisen ja valtion/yhteiskunnan suhdetta kansalaisen omaehtoisuuden näkökulmasta, ja artikkelin nimi on Kutistunut kansalainen.

Bloggauksessani käytän kirjoittajasta enimmäkseen ilmaisua kirjoittaja, jolla ikään kuin yritän antaa vaikutelman asiassa pysymisestä.

Kutistunut kansalainen -artikkelin yleissanoma tulee ainakin osittain esille seuraavissa kahdessa kohdassa:

• Holhoaminen on johtanut heikentyneeseen kansalaisuuteen. Emme usko mahdollisuuksiimme ja ulkoistamme vastuuta elämästämme.

• Uskomme, että säädökset tehdään meidän parhaaksemme, koska yhteiskunta olemme me. Väärin: demokratiakaan ei ole vapaa itsekkyydestä.

Tekstin alussa sopii hyvin kiteyttää ajatus edellä mainitulla tavalla muutamaan (yllä eivät ole kaikki) yleisluontoiseen toteamukseen, mutta sen jälkeen olisin kaivannut periaatteellisten toteamusten rinnalle joitakin käytännön esimerkkejä. Niiden avulla ainakin minulle olisi selvinnyt, mitä artikkelissa todella tarkoitetaan holhoamisella, ihmisten omatoimisuuden rajoittamisella ja ihmisten passiivisuudella. Kutistunut kansalainen –artikkeli ei kuitenkaan käytännön esimerkkejä Suomesta ihmeemmin esitä, vaan liikkuu pääosin periaatteellisella tasolla. Toki artikkeli sisältää runsaasti viittauksia ulkomaisiin esimerkkeihin ja tunnettujen henkilöiden toteamuksiin ihmisten oma-aloitteisuudesta ja valtion roolista. Mutta tuota muualta lainaamista olisi voinut korvata kotimaisilla esimerkeillä. Siten ainakin minä lukijana olisin saanut jonkinlaisen otteen artikkelissa esitettyihin väitteisiin.

Minua häiritsi artikkelissa seuraavanlainen ajatuksenkulun yleisluontoisuus: Jos kerran on olemassa liikaa ihmisten toimeliaisuutta kahlitsevaa normistoa ja myös ihmisten asenteellista passiivisuutta, millaisista normeista konkreettisesti (tai edes hiukan konkreettisemmin) on kyse? Miten nämä säännökset jarruttavat ihmisten toimintaa oman elämänsä rakentamisessa? Olen itsekin sitä mieltä, että juuri näin osittain tai ehkä paljon on, mutta artikkelin lukijana minun olisi ymmärrettävä, mitä erityisesti artikkelin kirjoittaja sillä tarkoittaa. Saatamme nimittäin tarkoittaa hyvin eri asioita sillä, miten normit jarruttavat ihmisten toimintaa ja miten toisaalta ihmiset itse suosivat jarruttavia normeja tai ovat muuten passiivisia.

Lisäksi minulle on vieras sellainen ajatus, että esimerkiksi suomalainen yhteiskunta olisi jotenkin kauttaaltaan holhoava ja toisaalta kansalaiset yleisesti odottaisivat aina normeja eivätkä pyrkisi toimimaan vapaasti. Ainakin, jos näin väitetään, pitäisi kertoa samalla, että miten niin. Yleisellä tasolla esitettyjä väitteitä yhteiskunnan ja erityisesti hyvinvointivaltion passivoivuudesta saa lukea liiankin usein. Siksi väitteistä tulee kuva siitä, että väittäjä purkaa omaa epämääräistä tyytymättömyyttään. Ja siihen epämääräiseen tyytymättömyyteen pahaa hyvinvointivaltiota kohtaan en halua kritiikittä lähteä mukaan.

Toki artikkelissa lyhyesti sivutaan konkreettisiakin asioita, kun siinä ohimennen mainitaan muun muassa subjektiivisten oikeuksien runsaus, mutta tämän havainnollisempia esimerkkejä suomalaisesta yhteiskunnasta artikkelissa ei oteta esille.

Sitten mietin myös artikkelin vaikuttavuutta ja sitä, tavoittavatko tällaiset artikkelit niitä joiden toimintaan ja asenteisiin artikkelissa toivotaan muutoksia. Jos kirjoituksen tarkoituksena on aktivoida päättäjiä tai tavallisia ihmisiä ajattelemaan ja sen seurauksena muuttamaan asioita, yleisellä tasolla näkemysten esittäminen ei mielestäni oikein toimi. Sillä eihän lukija loppujen lopuksi voi tietää, mitä artikkelin kirjoittaja tarkkaan ottaen tarkoittaa. Lukijan pitäisi tietää, millaisia käytäntöjä yhteiskunnassa pitäisi kirjoittajan mielestä muuttaa. Olisivatko sellaisia esimerkiksi työvoimapolitiikka, tuloloukut vai mitkä? Jos kirjoittaja tarkoittaa noita, pitäisikö kirjoittajan mielestä korostaa mahdollisuuksien vai sittenkin kontrollin näkökulmaa? Kirjoituksen henkihän on koko ajan ainakin olevinaan se, että mahdollisuuksia ei pidä rajoittaa, mutta miten kirjoittaja toimisi käytännössä? Vasta käytännössähän asiat ratkaistaan, ei periaatetason ”toimintaohjeilla”.

Mitä mieltä kirjoittaja olisi vaikkapa keskustan Tiilikaisen ehdotuksesta 300 euron työtulomahdollisuudesta työttömälle kuukaudessa ilman työttömyyskorvauksen pudotusta? Tämä on juuri herkullisin esimerkkityyppi siitä, miten normit ovat yhteydessä ihmisten oman elämän rakentamiseen

On helppoa pysytellä turvallisesti periaatetasolla ja muistuttaa ihmisiä oma-aloitteisuuden tärkeydestä ja holhouksen haitallisuudesta. Sen sijaan politiikkaan puuttuminen on arka asia, eikä siihen uskalleta ottaa kantaa. Kuitenkaan ilman politiikkaa ja jopa riitaisaa päivänpolitiikkaa normit eivät muutu. Päivänpolitiikassa lopulta selviää sekin, millä puolella todellakin on. Onko mahdollistajien puolella vai kontrolloijien puolella?

Käytännön karu totuus paljastui heti esimerkiksi tämän Tiilikaisen työttömyysturvaehdotuksen kohdalla. Demarit suhtautuvat nyrpeästi, kokoomus yllätyksekseni ja valitettavasti epäröiden ja yllätyksekseni myös kristillisdemokraatit nyrpeästi. Tämän käsityksen sain lehtien uutisoinnista. Minun kantani on se, että edellä mainituista demarit ja kristillisdemokraatit ja osittain myös kokoomus ovat kontrolli- ja jarrupuolueita ihmisten aktiivisuuden kannalta.

Jarruttajien julkinen perustelu on ilmeisesti aina se, että mahdollisuus mahdollistaa väärinkäytöksiä tai epätasa-arvoa. Juuri tämä on se ongelma: Hylätään mahdollisuudet, jos on pienikin riski väärinkäytöksiin. Vielä pahempaa on se, että ei vaivauduta edes miettimään, onko riskiä lankaan, vaan varmuuden vuoksi ollaan vastaan. Sitten on tietysti liuta todella ala-arvoisia motiiveja vastustaa heti tuoreeltaan hyviäkin esityksiä. Muuten, olisikohan tässä yksi esimerkki siitä, mitä kirjoittaja toteaa päättäjien keskuudessa esiintyvästä itsekkyydestä yli yleisen edun? Kirjoittaja mainitsee siltarumpupolitikoinnin.

Artikkelissa mainitun siltarumpupolitiikan kaltaisia politiikan tekotapoja ovat mielestäni sellaiset, joissa vaikuttavat taustalla voimakkaasti esimerkiksi ay-politiikka, julkisen sektorin työntekijöiden etu tai puoluepolitikointi (väärä puolue ehdottaa). Muita ikäviä motiiveja politiikan teolle voivat olla suuri halu kontrolloida kansalaisia, suuri epäluuloisuus kansalaisia kohtaan tai jokin sairas tapa ymmärtää tasa-arvo.

Kutistunut kansalainen –artikkelissa esitetään runsaasti ulkomaisia esimerkkejä ja tunnettujen henkilöiden näkemyksiä siitä, miten ihmisten ja hallinnon suhdetta on onnistuneesti kehitetty, miten pitäisi kehittää ja mitä ei ainakaan pitäisi tehdä. Osan näistä viittauksista artikkelissa olisi voinut korvata suomalaisten esimerkkien (hyvien tai huonojen) esittämisellä.

Kansalaisten asenteita tarkastelevien artikkeleiden kohdalla minulla herää aina kysymys, auttaako tämä niitä joita artikkelissa ilmeisesti tarkoitetaan. Ryhtyykö se kutistunut kansalainen miettimään omia valintojaan ja asenteitaan ja tekemään sitten tarvittavia muutoksia? Enpä usko juurikaan. Näitä artikkeleita lukevat luultavasti lähinnä ne, jotka aktiivisesti näitä kysymyksiä muutenkin käsittelevät. Onhan toki sekin jotakin, sillä juuri nämä ammattilaiset ja päättäjät voisivat vaikuttaa kahlitseviin normeihin, mutta tekevätkö ne sen? Mitä kirjoittaja itse ajattelee, toimiiko artikkeli siinä suhteessa? Ja vaikka kirjoittaja ja minä lukijana olisimme samaa mieltä, että instituutiot rajoittavat haitallisesti, pahaa pelkään että kun ruvettaisiin puhumaan ongelman ratkaisemisesta, kirjoittaja olisi hyvinkin eri mieltä kuin minä. Tämä on muuten todella kiusallinen seikka.

Vaikka sana ”psykologisointi” on tulenarka, lukiessani Kutistunut kansalainen –artikkelia minua mietitytti, onko tässä kuitenkin puhe ensisijaisesti ihmisten vastuumoralisoinnista ja asennevikojen osoittamisesta eikä sittenkään siitä että vastuullinen ihminen joutuu miettimään: jos toimin tässä asiassa aktiivisesti ja niin kuin hyvä olisi sekä itseni että yhteiskunnan kannalta, niin miten alas putoan ja pudotan ehkä muita mukanani jos virkakoneisto rankaiseekin minua aktiivisuudesta.

Tunnustuksena Kutistunut kansalainen –artikkelille annan sen, että todellakin tuli mietittyä samalla, mitä olisin itse voinut tehdä toisin ja mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä niin moraalin, yhteiskunnan kuin oman menestyksen kannalta. Mutta tämä ei koske pelkästään tätä artikkelia, sillä samat kysymykset tulevat usein mieleen kun lukee eri suunnista tulevia ”ohjeita”. Tällä tarkoitan sitä, että kyllä minä olen valmis itsekritiikkiin, ei siinä mitään.

Seuraavassa Kutistunut kansalainen –artikkelin pätkässä esitetään näkemys, jota kannatan vahvasti. Katkelman lopussa on vielä artikkelin kirjoittajan, EVAn johtajan, kommentti asiaan. Oma kommenttini puolestaan asian toteuttamiseen on se, että tuo ei toteudu Suomessa mikäli se demareista riippuu.

Jyväskylän yliopiston Agora Centerin johtaja, tutkimusprofessori Antti Hautamäki on kirjoittanut paljon yksilön mahdollisuuksista ja nii¬den korostamisesta. Hautamäki esittää, että ”instituutioiden on muutut¬tava, jotta ihmisten voimavarat saadaan paremmin käyttöön”.


Lähtökohta on täsmälleen oikea: Instituutiot ovat ihmisten mahdolli¬suuksia varten, ja jos instituutio estävät ihmisten omaehtoista toimintaa, instituutioiden on muututtava.

EVAn raportti Holhouksen alaiset löytyy tuosta.

EVA kävi ulkona

EVA kävi tekemässä Suomea koskevia ilmapiirihavaintoja ja laati mittaustuloksistaan raportin.

En kuitenkaan puutu toistaiseksi tuohon varsinaiseen raporttiosaan (en edes vielä lukenut sitä), vaan kommentoin erästä artikkelia joka on kirjoitettu raportin yhteyteen. Artikkeli käsittelee ylen yleisellä tasolla sitä, mikä Suomen ilmapiiriä ilmeisesti kirjoittajan mielestä vaivaa.

Artikkeli herätti minussa ajatuksia, kummastusta ja hämmästystä. Toivottavasti vielä ”pölyn laskeuduttuakin” niistä jää jäljelle jotakin sanottavaa. Jos näin onnellisesti käy, tulos on luettavissa seuraavasta bloggauksestani.

SAK:n ja STTK:n kasvupoliittinen ohjelma = voimavaroja lisää, rutkasti!

SAK ja STTK ovat laatineet kasvupoliittisen ohjelman. Ensimmäisen kerran, kun ohjelmaan jossakin viitattiin, kiinnostuin siitä muun muassa sen takia, että tuossa esittelyssä mainittiin rakenteet.

Aloin sitten huolellisesti ja vastuullisesti kuten sanotaan lukea tätä SAK:n ja STTK:n kasvupoliittista ohjelmaa. Voisin tässä kohtaa jo esittää yleisnäkemykseni ohjelmasta tai esittää suoraan kritiikkiä heti aluksi, mutta olen mieluummin niin positiivinen kuin voin. Negatiivisuuttahan on aivan liikaa ilmassa, eikös olekin.

Paras kohta SAK:n ja STTK:n kasvupoliittisessa ohjelmassa on luku, joka käsittelee asuntotuotannon lisäämisen tarpeellisuutta. Siinä uskalletaan, kumma kyllä, puuttua jopa sääntelyyn, kun todetaan että pitää käydä läpi vanhentuneita rakentamismääräyksiä ja kun näistä esitetään vieläpä joitakin esimerkkejä. Tällaisen ”rohkeuden” esiintyminen on kuin valon pilkahdus. Mutta vaikka mielelläni olisin löytänyt muitakin positiivisia ”yllätyksiä” ohjelmasta, on tyydyttävä tähän. En sano tätä pahalla vaan totean vain näkemykseni.

Kasvupoliittisesta ohjelmasta antaa jonkinlaisen yleiskuvan seuraava toimenpideluettelo luvussa Laajapohjainen kasvustrategia:

• Vahvistetaan sopimusyhteiskuntaa. Se takaa vakaan ja ennustettavan ympäristön
elinkeinotoiminnalle.
• Hyvä hallinto ja oikeusjärjestelmä takaavat hyvän investointiympäristön.
• Huolehditaan hyvinvointipalveluista, jotka synnyttävät laaja-alaista osaamista
ja mahdollistavat korkean työssäkäyntiasteen.
• Panostetaan koulutusjärjestelmään ja taataan koko väestön korkea osaaminen.
• Jatketaan työtä harmaan talouden torjumiseksi entistä ponnekkaammin.

Tarkemmin kuvattuna ohjelman keskeiseksi viestiksi muodostuu mielestäni se, että pitää lisätä rutkasti rahaa hyvin moniin suuriin hankkeisiin ja niin sanottuihin hyviin asioihin ja monille julkisen sektorin toimijoille. Sanaa raha ei käytetä, vaan puhutaan resurssien vahvistamisesta, voimavarojen lisäämisestä ja riittävien resurssien turvaamisesta sille, tälle ja tuolle sektorille ja taholle.

Hyvinä panostuskohteina mainitaan useassa kohdassa koulutus, osaaminen, muutosturva, ammatillinen liikkuvuus, työelämän laatu ja jopa tuottavuuden kehittäminen. Keinoina esitetään voimavarojen lisäämistä työvoimapolitiikkaan ja työnvälitykseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja koulutuspaikkoihin nuorille ja aikuisille. Niin ikään esitetään valtion ja muiden tahojen osallistumista muun muassa kaivos-, matkailu-, elintarvike- ja metsäsektorin lisärahoittamiseen. Lisäksi tuodaan esille arktisen alueen ja Venäjän merkitys. Halutaan luoda kasvualoja varten rahastoja, joissa myös valtio on mukana. Painotetaan Tekesin resurssien vahvistamista jne. Myös valtion liiketoimintaomistusta pidetään esillä. Samalla ohjelmassa pidetään tärkeänä, että valtio omistajana toimii esimerkkinä hyvästä työelämän laadusta. Kilpailuviranomaisillekin pitää antaa enemmän voimavaroja eli olisikohan tuo rahaa ja henkilöitä?

Edellä oleva lista on haastava, mutta sittenkin kasvupoliittisen ohjelman keskeinen resurssikohde tuntuu olevan liikenneyhteyksien tai laajemmin infrastruktuurin parantaminen, laajentaminen ja uudistaminen. Ohjelmassa esitetään suuria hankkeita maalla, merellä ja kiskoilla. Myös kotimaan lentoliikennettä pitää vahvistaa.

Vähiten tässä SAK:n ja STTK:n kasvupoliittisessa ohjelmassa minua innostavat kohdat, joissa käsitellään elinkeinotoiminnan sääntelyä, verotusta ja julkista sektoria. Yritystoiminnan sääntelystä aluksi ikään kuin myönnetään, että sääntelyn mahdollisesti aiheuttamaa liiallista taakkaa erityisesti yritystoiminnan aloittamiselle on vältettävä, mutta sitten paljastuu mielestäni ohjelman vähemmän innostava henki. Ohjelmassa sanatarkasti huomautetaan:

Pienille yrityksille ei ole syytä luoda kohtuuttomia erivapauksia. Toisten yritysten
suosiminen tapahtuu aina toisten kustannuksella: pienyritysten vapauttaminen
joistakin velvoitteista on toisaalta kiristys suuremmille yrityksille ja yrityskoon
kasvun este.
Erityisen huolestuttavia ovat esitykset, jotka voisivat oikeuttaa pienet ja keskisuuret
yritykset jäämään työ- ja sosiaalilainsäädännön velvoitteiden ulkopuolelle.
Riskinä on se, että pk-yritysten työntekijöiden suoja heikkenee ja yritysten välinen
kilpailu vääristyy.

Toki ei olekaan syytä milloinkaan tehdä mitään liikaa, ei myöskään tukea liikaa, sillä liikahan on liikaa. Siitä erikseen varoittaminen tässä ohjelmassa on kuitenkin uhkan liioittelua. Näkökulma on mielestäni väärä, sillä aina voidaan valita joko positiivinen tai negatiivinen näkökulma. Olisin odottanut, että tällaisessa ohjelmassa tähtäin olisi koko ajan siinä miten työllistetään enemmän ihmisiä, miten todella vähennetään työttömyyttä, miten jokainen halukas pääsisi työelämään. Mutta kun näkökulma on sääntelyn tarpeellisuudesta muistuttaminen, ollaan myrkyllisellä linjalla. Näin ei luoda uutta, vaan jatketaan vanhaan malliin vanhoilla rakenteilla. Tässä on sellainen pelottelun henki, että ei haluta joustaa kun pelko kohdistuu nimenomaan mahdollisiin väärinkäytöksiin. Valitaan siis näkökulmaksi uhka, kun yhtä hyvin voitaisiin valita näkökulmaksi mahdollisuus. Minä valitsisin mahdollisuuden.

Tässäkin ohjelmassa on näköjään vaikea päästä eroon valvontamielialasta. On kaksi vaihtoehtoa. Toisaalta voidaan lähteä siitä, että luodaan joustoilla uusia mahdollisuuksia yhä laajemmalle porukalle. Toisaalta taas voidaan lähteä siitä, että keskitytään valvomaan sitä, ettei vain mikään ja kukaan milloinkaan onnistuisi käyttämään järjestelmää väärin. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa valitaan laskeva ja taantuva suunta vaikkakin näennäisen turvallisesti ja oikeaoppisesti.

Ihan konkreettisesti sopiikin kysyä, minkä uhan pienet yritykset voivat aiheuttaa suurille yrityksille. Siitähän tuossa varoitetaan, että jos pienille annetaan joustoja, muun muassa suuret kärsivät. Onko kuitenkin niin, että ei ollakaan aidosti kiinnostuneita uusien yritysten syntymahdollisuuksista ja yhä suuremman joukon pääsemisestä töihin?

Seuraavassa on sitten ohjelmassa esitetty julkisen sektorin puolustus:

Maamme julkista sektoria on moitittu
liian suureksi. On kuitenkin syytä huomata, että laaja julkinen sektori takaa toimivan
infrastruktuurin, joka mahdollistaa hyvän kilpailukyvyn. Julkinen sektori
on välttämätön edellytys tehokkaalle yritystoiminnalle. Julkinen sektori on osa
ratkaisua, ei ongelmaa.

Julkisen sektorin ylistämisen lisäksi ohjelmassa katsotaan tarpeelliseksi oikein erillisellä toimenpidekohdalla todeta verotuksesta seuraavaa:

Korkea veroaste ei itsessään ole haitallinen.

Toteamus osaltaan vahvistaa ohjelman myönteistä asennetta laajaan julkiseen sektoriin.


Jos ymmärrän mitään rakenteista, niin niihin ohjelmassa ei puututa kriittisesti muualla kuin osittain rakentamisen osalta. Ohjelmassa päinvastoin esitetään runsasta resurssien lisäämistä eri tahoille.

Vertailukohtana ohjelmalle tuli mieleeni vaaliohjelmat tai toisaalta myös nykyisin julkaistavat varjobudjetit. Varjobudjeteista tämä SAK:n ja STTK:n kasvupoliittinen ohjelma eroaa sillä olennaisella tavalla, että tässä kokonaishintalappu jää esittämättä. Ei varmaan ole ollut tarkoituskaan sitä esittää, vaan on lähdetty liikkeelle periaatteellisella tasolla. Ohjelman lukuisat suuret panostusesitykset kuitenkin herättävät kysymyksen, että mitäs tuon toteuttaminen voisi maksaa. Toki ohjelmassa esitetään selviä lukujakin esimerkiksi tiehankkeiden osalta.

Joka tapauksessa ohjelman toimenpiteet merkitsevät mielestäni julkisen sektorin massiivisena pitämistä. Vaaliohjelmia kasvupoliittinen ohjelma muistuttaa juuri siinä, että se koostuu ”voimavarojen” ja muiden asioiden lisäämistarpeista ja osittain myös valvonnan lisäämisestä. Mistään ei oteta pois. Mitään ei pureta. ”Voimavara” on kaunis sana.

Tulisi mielenkiintoinen keskustelu, kun SAK:n ja STTK:n kasvupoliittista ohjelmaa kommentoisi sellainen henkilö, joka on ottanut ”elämäntehtäväkseen”, suorastaan brändikseen, nykyisenlaisen julkisen sektorin ja sääntelyn toistuvan parjaaminen ihan periaatteestakin. Sellaisiakin kommentaattoreita on. Olen lukenut heidän tekstejään. Saattaisi syntyä hedelmällinen keskustelu, tai sitten hedelmätön inttäminen huonommassa tapauksessa.

Lisäys: SAK:n ja STTK:n kasvupoliittinen ohjelma täällä.

Lukukausimaksu ETA-alueen ulkopuolelta tuleville – tietysti!

Pitääkö tasa-arvon nimissä suomalaisilla julkisilla varoilla antaa suomalaisia etuuksia (koulutus, sosiaaliturva yms.) kenelle tahansa maailman kansalaiselle sen perusteella, että tämä niitä haluaa? Eli toimisiko Suomi epäoikeudenmukaisesti, jos ei antaisi japanilaiselle tai etiopialaiselle opiskelijalle maksutonta suomalaista korkeakoulutusta kun tämä japanilainen tai etiopialainen sitä haluaa ja kun hän onnistuu saamaan täältä opiskelupaikan?

Ainakin opiskelijajärjestöjen ja niiden aktivistien mielestä olisi tasa-arvonäkökulmasta väärin, jos Suomi ei soisi maksutonta korkeakouluopiskelua kenelle tahansa maailman opiskelijalle. Toivottavasti viisastelijat eivät vaivaudu tässä kohtaa. Kenelle tahansa tietysti tarkoittaa, kenelle tahansa joka tänne pääsee opiskelemaan. Mitä se muuta voisi tarkoittaakaan? Sehän tästä vielä puuttuisi, että jos se japanilainen tai etiopialainen hoksaisi laittaa Suomen opetusministeriölle tai Kelalle hakemuksen, että maksakaapa minun korkeakouluopiskeluni Japanissa, Etiopiassa tai missä tahansa, kun täällä muualla maailmassa tuo opiskelu on niin julmetun kallista.

Minusta tällainen tasa-arvoajattelu on hirveää, suuruudenhullua ja pahasti vinksahtanutta. On vain hyväksyttävä itseisarvona ja itsestään selvyytenä se, että Suomi varoineen ja velvollisuuksineen voi ja sen kuuluukin luoda tasa-arvoiset mahdollisuudet nimenomaan Suomen kansalaisille. Tähän se raja on laitettava tai tässä se on pidettävä. Ei Suomi voi eikä sen tarvitse taata omilla varoillaan maailmanlaajuista tasa-arvoa kenelle tahansa. Johan tämä olisi ajatuksenakin hölmö. Ongelma onkin, että ei nähdä kokonaisuutta ja periaatetta, kun takerrutaan yksityiskohtiin kuten korkeakoulujen lukukausimaksuihin.

On täysin eri asia se, että Suomen ja suomalaisten kuten kaikkien valtioiden ja kansallisuuksien ja ihmisten olisi syytä asennoitua eli suhtautua tasapuolisesti ja siinä mielessä tasa-arvoisesti kaikkiin muihin maailmassa, mutta se seikka on erotettava suomalaisesta sosiaaliturvasta ja Suomen kansalaisten oikeuksista. Ne ovat eri tason kysymyksiä.

Tuo tasa-arvoperustelu voidaan siis heittää roskiksiin mahdollisimman pieninä paloina, tai vielä parempi että tämä huuhaa saa ongelmajätteen jatkokäsittelyn ikuisiksi ajoiksi.

Mitä sitten jää jäljelle opiskelijajärjestöjen, opiskelija-aktiivien ja esimerkiksi vihreiden perusteluista vaikkapa nyt tämän lukukausimaksun osalta? Jäljelle jää se, että Suomen ja korkeakouluopetuksen kansainvälisyys kärsii, kun lukukausimaksut karsivat tänne tulevia opiskelijoita. Kun siis nämä eräät ulkomaalaiset eivät saa korkeakoulutusta ilmaiseksi, Suomi ja suomalainen korkeakouluopetus ei kiinnosta heitä sitten lainkaan. Olemmeko me näin säälittäviä, että tänne tullaan vain ilmaiseksi?

Opiskelijajärjestöjen ja esimerkiksi vihreiden tarjoama keino eli siis lukukausimaksuttomuuden ennallaanpitäminen on yksinkertaisesti väärä reagointitapa. Sen sijaan korkeakoulujen pitää kehittyä huomattavasti, jos kerran ne eivät kiinnosta muuten kuin ilmaiseksi. Jos me haluamme ETA-ulkopuolisia opiskelijoita, on aloitettava pitkä ja määrätietoinen matka asioiden kehittämiseksi. Se ei ole sitä, että tulkaa edes säälistä, vaan suomalaisten korkeakoulujen on hoidettava imagonsa kuntoon.

Jos opetuksen taso on niin huono, kuin opiskelija-aktiivit väittävät, niin silloin on nostettava tasoa. Tässäkin muuten paljastuu alemmuudentuntoisuus: omille kyllä kelpaisi huonoksi väitetty korkeakouluopetus, vaikka muille se ei kelpaakaan. Asiantilan pitää olla täsmälleen päinvastoin. Jos jonkun pitää saada hyvätasoista opetusta Suomessa, on aloitettava tietystikin Suomen kansalaisista.

Edelliseen liittyen nämä opiskelijajärjestöt sanovat myös, että lukukausimaksut aiheuttavat vain sen, että korkeakoulujen markkinointi ja stipendijärjestelmät tulevat entistä kalliimmiksi, jolloin häviämme taloudellisesti ottaessamme käyttöön EU- ja ETA-ulkopuolisten lukukausimaksut. Palaan siihen samaan, että pitää tehdä pitkäjänteistä työtä, että korkeakoulujen ja Suomen houkuttelevuus lisääntyvät. Ilmiselvät heikkoudet opetuksessa pitää korjata. Mitä tekoa on sellaisilla suomalaisilla maailmalla tai Suomessa, jotka ovat saaneet huonon koulutuksen, jos siis näin on kuten nämä eräät väittävät. Itse en ole väittänyt mitään.

Jos korkeakouluopetuksen tason nostokaan ei lisää ulkomaalaisten opiskelijoiden kiinnostusta, sitten asia selvä. Ne tulevat, jotka ovat riittävän kiinnostuneita ja motivoituneita, muiden perään ei ole syytä itkeä.

On puhuttu myös siitä, että tästä ulkomaalaisten karsiutumisesta kärsivät nimenomaan alat, joille ei riitä edes suomalaisia opiskelijoita. Jos nämä alat todellakin ovat sellaisia, etteivät suomalaisetkaan katso niitä vaivan arvoisiksi, lopetettakoon ne tai ainakin karsittakoon niitä. Muu on törkeää tuhlausta, johon ei Suomella olisi varaa milloinkaan. Ei ole mitään syytä ylläpitää tyhjiä paikkoja ja tarpeettomia opetusresursseja. On oltava todellinen tarve. Enkä tarkoita lainkaan pelkästään markkinalähtöistä tarvetta vaan sitä, että jos edes suomalaiset opiskelijat eivät ole kiinnostuneita joistakin aloista, niin kyseisen alan opetusta pitää vähentää.

Lopuksi paljastuu koko jutun sokeri pohjalta tai ehkä tekosyy. Taisi olla joku vihreä, joka jälleen kerran rehellisesti toi julki sen ydinasian, ydinpelon, tässä lukukausimaksukysymyksessä. Nimittäin salaliittomaisesti EU/ETA-ulkopuolisten lukukausimaksun vastustajat pelkäävät, että jos säädetään lukukausimaksu jollekin porukalle, myöhemmin se säädetään kaikille. Tällä perustelulla opiskelijajärjestötkin ovat asiaa vastustaneet vuosikaudet. Vastustajilla on jännä ”logiikka”. Mistä kyseinen ajatus lähtee? Sehän on erillinen asia, säädetäänkö lukukausimaksu joskus kaikille. Päätös ei synny yllättäen eikä edes vihreiden eikä varmaan opiskelijajärjestöjenkään ja niiden aktiivien tietämättä. Vihreillä ja muilla aloitteen vastustajilla on täysi valta valvoa, ettei mahdolliseen lukukausimaksusäädökseen tule salaista tahdonilmausta siitä, että myöhemmin pyrittäisiin laajentamaan lukukausimaksu myös suomalaisia korkeakouluopiskelijoita koskevaksi. Tällaisia salaisia automaatteja ei tietenkään pidä ujuttaa lainsäädäntöön.

Siis unohdetaan ”pirulle pikkusormi”-luulottelu. Epäilenkin, voiko kukaan tosissaan ja rehellisesti edes näin ajatella, että jos säädetään lukukausimaksu EU- ja ETA-ulkopuolisille, myöhemmin se säädetään kaikille. Olisiko sittenkin kyse hädissään ja paremman puutteessa keksitystä argumentista? Keksitään tällainen uhkakuva, kun muista syistä vastustetaan EU- ja ETA-ulkopuolisten lukukausimaksua. Ja sittenkin, vaikka (ajatusleikkinä) tällainen uhka olisikin, asioita ei saa niputtaa väärin. On uskallettava päättää asiasta kerrallaan sen mukaan, mikä juuri siinä asiassa on oikein. Lukukausimaksualoitteen pohjalta mahdollisesti päätetään EU/ETA-ulkopuolisten lukukausimaksusta, ei muusta. Kysymys suomalaisten korkeakouluopiskelijoiden lukukausimaksusta pysyy erillään tästä.

Aikakauslehden verkkosivuksi yllättävän kiinnostavaa asiasisältöä

Lukiessani muutama päivä sitten erästä blogia klikkasin linkkiä, joka johti seura.fi-sivustolle.

Mainittu klikkaus ei ollut huono. Erityisesti seura.fi-sivuston Puheenaihe-osa kiinnostaa itseäni, koska siellä näyttää olevan hyviä juttuja jotka liittyvät muun muassa rahaan ja politiikkaan. Nuo aiheet siis erikseen mutta ehkä myös toisiinsa liittyneinä.

Tämä ei ollut sisältömarkkinointia, vaan ihan muuten vain kehuskelen kun ilmaiseksi voi lukea.

Tuosta: http://seura.fi/puheenaihe/

Paljonko maksaisit asunnosta lähellä työpaikkaa?

Taloussanomat on laskenut eräästä näkökulmasta arvon eli hintalapun suomalaisten keskimääräiselle työmatkalle.

Tuo näkökulma on se, paljonko työmatkaan käytetystä ajasta maksettaisiin keskimäärin palkkaa. Koko maan arvon lisäksi Taloussanomat esittää arvot erikokoisten paikkakuntien osalta. Jyväskylän kokoisilla paikkakunnilla kuukaudessa työmatkaan käytetyn ajan hinta olisi noin 200 euroa. Tämä on yhdestä näkökulmasta mielenkiintoinen lähtökohta miettiä sitä, paljonko kannattaisi maksaa lisää siitä, että voisikin asua työpaikan lähellä.

Paljonko lisää kannattaisi maksaa asunnosta, jos sillä voisi välttää 2400 euron arvoiset vuotuiset työmatkat? Omassa ajattelussani lopputulos riippuu siitä, millaisella korkotasolla katsoo järkeväksi toimia. Korkotasojakin on niin monenlaisia riippuen siitä, missä käytössä raha muuten voisi olla. Asian ratkaiseminen ei olekaan kovin helppo. Se on sellainen toisaalta-toisaalta-juttu ja perustuu lopulta epävarmoihin oletuksiin.

Jos tosiaan asuisi vaikkapa yksin, niin voisiko asunnosta maksaa esimerkiksi 50 000 tai jopa 100 000 euroa lisää jos näin säästäisi 2400 euroa vuodessa? Nuo luvut ovat vain esimerkkejä.

Käytännössä asia on kuitenkin hankalampi pähkäiltävä. Ensinnäkin tietysti tarvittavan lisärahan pitää olla käytettävissä., ja toiseksi huomioon otettavia kuluja ja muita seikkoja on muitakin kuin työmatkat.

Ja vielä yksi tärkeä seikka, onko ajatus työmatkaan menetetystä työajasta läheskään sopivin lähtökohta. Oma laskentani lähtisi siitä, paljonko ensinnäkin maksaisin bussimatkoistani kaiken kaikkiaan sen johdosta että asun täällä enkä Jyväskylän keskustassa. Tähän sitten lisäisin luultavasti vähintään toisen puolen muita kuluiksi muunnettavia seikkoja.

Onhan sillä näin ajatellen syynsä, että keskustassa asunnot maksavat paljon enemmän kuin paljon kauempana. Toki työ- ja muut matkat suuntautuvat sinne tänne, kuinka kullakin, ei pelkästään kaupungin keskustaan.

Sanomalehtien viimeisin keksintö levikin ylläpitämiseksi

Kovasta kohusta päätellen Sunnuntaisuomalaisessa on nyt ollut juttu, jonka mukaan Juhana Vartiaisen mielestä Suomeen pitäisi saada enemmän matalapalkkatöitä.

Varsinaista Sunnuntaisuomalaisen juttua en saanut käsiini sunnuntaista huolimatta, mutta ehkä se jostakin löytyy vaikkapa jo tänään maanantaina. Myöhemmin sitä on turha enää lukea, sillä viimeistään tiistaina ilmestyy uusi kohuotsikko, jota media kolumnisteineen voi jälleen jatkokäsitellä (lisäämällä siihen vettä kunnes siitä ei ole mihinkään) ja josta moni saa päivittäisen provosoitumispiikkinsä. Jokin aika sitten Iisalmen Sanomat oli liikkeellä samalla mallilla kuin Sunnuntaisuomalainen nyt.

Edellä mainitut Sunnuntaisuomalaisen ja Iisalmen Sanomien jutut sinänsä ovat tämän bloggaukseni kannalta sivuseikkoja. Sen sijaan olennaista on se, että lehdet ja muu kaupallinen media on viimeinkin ainakin joksikin aikaa löytänyt hyvän ”rahantekomallin”, rahanteko lainausmerkeissä koska enhän minä voi varmuudella tietää tehdäänkö sillä rahaa.

Vuorotellen lehdet ja muut kaupalliset viestimet (toki varmaan meidän Yle kans) julkaisevat entistä provosoivammin otsikoidun jutun. Muut lehdet ja sähköiset viestimet levittävät sitten tätä kohuotsikoitua juttua, muutama taho pöyristyy jutusta ja joku sitten vähän toppuuttelee että ei koske Suomea.

Eikä tässä vielä läheskään kaikki, sillä lisäksi iltapäivälehden omat kolumnistit (ainakin viisi samana päivänä samasta aiheesta) kirjoittavat tuosta kohuotsikoidusta jutusta ja sen herättämästä keskustelusta. Osa noista lehden viidestä samanaiheisesta kolumnista samana päivänä on tosin sen verran ylitaiteellisia, että niiden toiminta-ajatusta en levikki- ja klikkausnäkökulmasta ymmärrä. Kuitenkin tämän koko kohukehän päätarkoitus kaiken järkeni mukaan on lisätä lehtien lukijamääriä ja mainostuloja. Jos ei ole, niin sitten on medialta mopo karannut ja olennainen unohtunut.

Suomalaisten enemmistökö oikeassa: Euroopan velkakriisi yhä pahenee?

Mikähän on oikea kuva Yhdysvaltojen, Euroopan ja maailman taloustilanteesta?

Jatkaako Yhdysvallat elpymistään, ja onko Eurooppa aloittanut sen? Vai onko odotettavissa koko maailmaa koskeva vakava talouskriisi? Ainakin jälkimmäisen riski on suuri IMF:n pääjohtajan mukaan. Riski johtuu siitä, että Yhdysvallat voi joutua kiristämään julkista kulutustaan velkakaton takia ja Euroopassa on muutenkin taantuma? Suomalaisten mielestä ainakin Euroopan velkakriisi pahenee.

Blogin pitäjä sai hetkessä valtavat tilausmaksut

Taloussanomat kertoo Daily Beast-verkkolehden maineikkaasta bloggaajasta, joka jätti verkkolehden ja ryhtyi pitämään blogiaan yrityksensä nimissä.

Tämä suosittu bloggaaja työryhmineen näyttää ainakin alustavasti onnistuvan hyvin siinä, mikä esimerkiksi Suomessa ei ole helppoa suurillekaan. Vuorokauden kuluessa blogin lukijat ovat kuulemma maksaneet tilausmaksuja jo satoja tuhansia dollareita. Toiminta perustuukin tilausmaksuihin eikä mainoksiin, joten ansaintatapa on todella vaativa.

Myös Taloussanomien jutun (nimettömillä) kommentoijilla on mielipiteensä siitä, olisivatko he ja mistä olisivat valmiita maksamaan täällä Suomessa.

Taloussanomien juttuun tästä
ja siinä viitattuun artikkeliin tästä.

Umayya Abu-Hannan täysosuma

Olen viime päivien aikana lukenut muutaman vuodatuksen Umayya Abu-Hannasta. Tämä ”kiittämätön” kun on vertaillut Hesarissa (30.12.2012) Suomea ja Hollantia vieraasta kulttuurista tulevan (tai erilaisen) näkökulmasta.

Kun luin ensimmäisen vuodatuksen siitä, miten pahasti Abu-Hanna on nyt Suomesta Hesarissa sanonut, niin ajattelin itsekin että enpä minäkään sitten viitsi sellaista pahansuopuutta lukea. Sitten sattumalta törmäsin tuohon Abu-Hannan puheenvuoroon Hesarissa. Rupesin lukemaan sitä, koska juttu tempasi mukaansa.

Kirjoittajan kuvaukset kokemuksistaan maahanmuuttajana (Suomessa n. 30 v, Amsterdamissa nyt 2v) ovat aidon ja liioittelemattoman tuntuisia. Kuvaukset ovat eloisia ja värikkäitä (positiivisesti ymmärrettynä), kuten hyvässä kertomuksessa pitääkin, mutta ei niissä mitään väitettyä viha- ja katkeruusryöppyä ole havaittavissa. Tällaisestahan Abu-Hannan Suomi-kritiikkiä on nyt haukuttu.

Valitettavasti on käynyt niin päin, että muutama kirjoittaja purkaa nyt vihaa ja raivoa Abu-Hannaa ja tämän sanomisia kohtaan. Ajatus näillä ”Suomen puolesta” loukkaantujilla näyttää olevan, että maahanmuuttajataustaisen kiitollisuusvelvollisuuteen Suomea kohtaan kuuluu kritiikittömyys.

Tuohtujat ovat lukeneet (jos ovat yleensäkään) Abu-Hannan jutun yksioikoisesti ja ilmeisesti päättäneet jo valmiiksi vihastua tämän asiallisesta vaikka kriittisestä vertailusta Suomen ja Hollannin välillä. Todellisuudessa Abu-Hannan kirjoitus on vakavasta aiheesta huolimatta sopivasti myös hauska ja viileän itseironinen. Juttu ei ole yksioikoisen tosikkomainen, kuten ovat sitä kommentoivat purkaukset. Esimerkiksi Abu-Hannan kuvaukset elämästä Hollannissa ovat kiinnostavia, havainnollisia ja hauskoja. Hollannissa hän näkeekin itsensä (yllättävän) suomalaistuneena ja ”poikkeavana” tietyllä tavalla, eli ei siinäkään ole kyse pelkästä paratiisikuvauksesta.

Kun tänään taas luin erään blogisaarnan tästä Abu-Hannan Suomi-kritiikistä, oli varmuuden vuoksi luettava toiseen kertaan tuo kiukunpurkausta aiheuttanut juttu. Mutta ei siinä todellakaan ole mitään sellaista, mistä pitäisi raivostua. Ei sitten vähääkään. Minulle lukemastani jäi se kuva, jonka sain siitä alun perinkin. Se on suoraa puhetta tärkeästä aiheesta, mutta se on myös hauska ja mukaansa tempaava tarina. Siinä ei ole myöskään mitään sellaista yliampuvuutta vihassa tai sokeassa ihailussa, joka veisi kuvaukselta uskottavuuden.

Otan vielä erään kiinnostavan yksityiskohdan. Kun Abu-Hanna toteaa, että Suomessa maahanmuuttajataustaisia ei juuri näy vallan keskiössä, eräässä vastineessa marssitetaan vastatodisteina muiden muassa sellaisia nimiä kuin Fazer, Finlayson, Gutzeit ja Engel. Toki myös Ahtisaaren kirjoittaja muistaa mainita tässä yhteydessä.

Tosin mainitut Suomea aikanaan kehittäneet kuuluisuudet muistetaan mainita yleensä myös niissä pakinoissa, joissa teemana on suomalaisten oletettu impivaaralaisuus. Siis ääripäille kelpaa sama perustelu. Hauskaa vaikkakin tylsää, eikö totta. Kun toiset murisevat, että kyllä me suomalaiset olemme teille maahanmuuttajille liiankin vieraanvaraisia ja suvaitsevaisia että ollaanhan me suvaittu Fazerin ja Finlaysoninkin tulo tänne, niin toiset taas valistavat että on impivaaralaisuutta esittää Eurooppa-kritiikkiä kun ainahan meille on tullut Fazereita ja Finlaysoneja.

Kansalaisaloite neuvoa-antavasta - EU

Kävin oikeusministeriön verkkopalvelussa allekirjoittamassa kansalaisaloitteen, jolla vaaditaan neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämistä Suomen eroamisesta Euroopan unionin jäsenyydestä.

Kyseisen kansalaisaloitteen sivu on
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/11

Keskustelua aiheesta on luettavissa Antti Pesosen blogista
http://anttipesonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/128581-kansalaisaloite-kansanaanestys-suomen-eroamisesta-eu-jasenyydesta

Asuntokauppa vaisun tuntuista

Etuovi.com-asuntosivuston perusteella on tuntunut jo pitkään siltä, että ainakin Jyväskylässä asuntokauppa on ollut kumman hyydyksissä. Seurailen lähinnä kerrostaloasuntoja.

Toisaalta asuntojen omistajat ovat ilmeisesti ryhtyneet myymään asuntojaan yhä enemmän itse ja käyttävät muita asuntosivustoja kuin esimerkiksi etuovi.com-sivustoa. Se on oikein hyvä, että ihmiset luottavat itseensä entistä enemmän asunnon myynnissä.

Miksi sitten asuntokauppa hyytyisi? Eivätkö yleiset tai Jyväskylän näkymät oikein vakuuta?

Karsin toimintaani Facebookissa

Eräänä päivänä havahduin tarkistamaan, mitähän tietoja minulla siellä Facebookissa on. Kun en ole ollut kovin kiinnostunut Facebookin ”uudistuksista”, olin pudonnut hiukan kärryiltä. Otin sitten kovan urakan, jonka tuloksena oli rankka harvennus Facebook-sisältööni. Ei siellä tähänkään mennessä ole ollut mitään kummallista, mutta nyt niin sanottu omakohtainen sisältö on entistäkin yksitoikkoisempaa.

Tästä lähtien toimintani Facebookissa (julkaisu, kommentointi, tykkääminen jne.) on lähinnä vain sellaista, mikä saa olla myös julkisesti esillä eli että siinä ei ole salattavaa. Toki viestit ja muut vastaavat ovat oma lukunsa. Ne eivät saa muuttua julkisiksi teknisten virheiden johdosta. Fb-kaverijulkaisuja en aio kirjoitella toistaiseksi aikajanalleni. Pysyy näin aikajanani suppeana ja hallittavana. Sen sijaan tälle blogille tehty Facebook-sivu on jatkuvassa käytössä. Sinne päivitän maininnat uusista bloggauksistani. Sitä myös jaan. Sinne tai tänne blogiin ovat tervetulleita kommentit, tykkäämiset yms. sankoin joukoin. Muuten pysyn tiukalla linjalla. Julkaisuni, niin sanotut tykkäämiseni ja kommentointini Facebookissa liittyvät enintään joihinkin Facebook-sivuihin (jonkin asian kannatussivu, jonkin yrityksen tai henkilön luoma sivu jne.).