Olen viime päivien aikana lukenut muutaman vuodatuksen Umayya Abu-Hannasta. Tämä ”kiittämätön” kun on vertaillut Hesarissa (30.12.2012) Suomea ja Hollantia vieraasta kulttuurista tulevan (tai erilaisen) näkökulmasta.
Kun luin ensimmäisen vuodatuksen siitä, miten pahasti Abu-Hanna on nyt Suomesta Hesarissa sanonut, niin ajattelin itsekin että enpä minäkään sitten viitsi sellaista pahansuopuutta lukea. Sitten sattumalta törmäsin tuohon Abu-Hannan puheenvuoroon Hesarissa. Rupesin lukemaan sitä, koska juttu tempasi mukaansa.
Kirjoittajan kuvaukset kokemuksistaan maahanmuuttajana (Suomessa n. 30 v, Amsterdamissa nyt 2v) ovat aidon ja liioittelemattoman tuntuisia. Kuvaukset ovat eloisia ja värikkäitä (positiivisesti ymmärrettynä), kuten hyvässä kertomuksessa pitääkin, mutta ei niissä mitään väitettyä viha- ja katkeruusryöppyä ole havaittavissa. Tällaisestahan Abu-Hannan Suomi-kritiikkiä on nyt haukuttu.
Valitettavasti on käynyt niin päin, että muutama kirjoittaja purkaa nyt vihaa ja raivoa Abu-Hannaa ja tämän sanomisia kohtaan. Ajatus näillä ”Suomen puolesta” loukkaantujilla näyttää olevan, että maahanmuuttajataustaisen kiitollisuusvelvollisuuteen Suomea kohtaan kuuluu kritiikittömyys.
Tuohtujat ovat lukeneet (jos ovat yleensäkään) Abu-Hannan jutun yksioikoisesti ja ilmeisesti päättäneet jo valmiiksi vihastua tämän asiallisesta vaikka kriittisestä vertailusta Suomen ja Hollannin välillä. Todellisuudessa Abu-Hannan kirjoitus on vakavasta aiheesta huolimatta sopivasti myös hauska ja viileän itseironinen. Juttu ei ole yksioikoisen tosikkomainen, kuten ovat sitä kommentoivat purkaukset. Esimerkiksi Abu-Hannan kuvaukset elämästä Hollannissa ovat kiinnostavia, havainnollisia ja hauskoja. Hollannissa hän näkeekin itsensä (yllättävän) suomalaistuneena ja ”poikkeavana” tietyllä tavalla, eli ei siinäkään ole kyse pelkästä paratiisikuvauksesta.
Kun tänään taas luin erään blogisaarnan tästä Abu-Hannan Suomi-kritiikistä, oli varmuuden vuoksi luettava toiseen kertaan tuo kiukunpurkausta aiheuttanut juttu. Mutta ei siinä todellakaan ole mitään sellaista, mistä pitäisi raivostua. Ei sitten vähääkään. Minulle lukemastani jäi se kuva, jonka sain siitä alun perinkin. Se on suoraa puhetta tärkeästä aiheesta, mutta se on myös hauska ja mukaansa tempaava tarina. Siinä ei ole myöskään mitään sellaista yliampuvuutta vihassa tai sokeassa ihailussa, joka veisi kuvaukselta uskottavuuden.
Otan vielä erään kiinnostavan yksityiskohdan. Kun Abu-Hanna toteaa, että Suomessa maahanmuuttajataustaisia ei juuri näy vallan keskiössä, eräässä vastineessa marssitetaan vastatodisteina muiden muassa sellaisia nimiä kuin Fazer, Finlayson, Gutzeit ja Engel. Toki myös Ahtisaaren kirjoittaja muistaa mainita tässä yhteydessä.
Tosin mainitut Suomea aikanaan kehittäneet kuuluisuudet muistetaan mainita yleensä myös niissä pakinoissa, joissa teemana on suomalaisten oletettu impivaaralaisuus. Siis ääripäille kelpaa sama perustelu. Hauskaa vaikkakin tylsää, eikö totta. Kun toiset murisevat, että kyllä me suomalaiset olemme teille maahanmuuttajille liiankin vieraanvaraisia ja suvaitsevaisia että ollaanhan me suvaittu Fazerin ja Finlaysoninkin tulo tänne, niin toiset taas valistavat että on impivaaralaisuutta esittää Eurooppa-kritiikkiä kun ainahan meille on tullut Fazereita ja Finlaysoneja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti