Apusen artikkeli koskee kansalaisen ja valtion/yhteiskunnan suhdetta kansalaisen omaehtoisuuden näkökulmasta, ja artikkelin nimi on Kutistunut kansalainen.
Bloggauksessani käytän kirjoittajasta enimmäkseen ilmaisua kirjoittaja, jolla ikään kuin yritän antaa vaikutelman asiassa pysymisestä.
Kutistunut kansalainen -artikkelin yleissanoma tulee ainakin osittain esille seuraavissa kahdessa kohdassa:
• Holhoaminen on johtanut heikentyneeseen kansalaisuuteen. Emme usko mahdollisuuksiimme ja ulkoistamme vastuuta elämästämme.
• Uskomme, että säädökset tehdään meidän parhaaksemme, koska yhteiskunta olemme me. Väärin: demokratiakaan ei ole vapaa itsekkyydestä.
Tekstin alussa sopii hyvin kiteyttää ajatus edellä mainitulla tavalla muutamaan (yllä eivät ole kaikki) yleisluontoiseen toteamukseen, mutta sen jälkeen olisin kaivannut periaatteellisten toteamusten rinnalle joitakin käytännön esimerkkejä. Niiden avulla ainakin minulle olisi selvinnyt, mitä artikkelissa todella tarkoitetaan holhoamisella, ihmisten omatoimisuuden rajoittamisella ja ihmisten passiivisuudella. Kutistunut kansalainen –artikkeli ei kuitenkaan käytännön esimerkkejä Suomesta ihmeemmin esitä, vaan liikkuu pääosin periaatteellisella tasolla. Toki artikkeli sisältää runsaasti viittauksia ulkomaisiin esimerkkeihin ja tunnettujen henkilöiden toteamuksiin ihmisten oma-aloitteisuudesta ja valtion roolista. Mutta tuota muualta lainaamista olisi voinut korvata kotimaisilla esimerkeillä. Siten ainakin minä lukijana olisin saanut jonkinlaisen otteen artikkelissa esitettyihin väitteisiin.
Minua häiritsi artikkelissa seuraavanlainen ajatuksenkulun yleisluontoisuus: Jos kerran on olemassa liikaa ihmisten toimeliaisuutta kahlitsevaa normistoa ja myös ihmisten asenteellista passiivisuutta, millaisista normeista konkreettisesti (tai edes hiukan konkreettisemmin) on kyse? Miten nämä säännökset jarruttavat ihmisten toimintaa oman elämänsä rakentamisessa? Olen itsekin sitä mieltä, että juuri näin osittain tai ehkä paljon on, mutta artikkelin lukijana minun olisi ymmärrettävä, mitä erityisesti artikkelin kirjoittaja sillä tarkoittaa. Saatamme nimittäin tarkoittaa hyvin eri asioita sillä, miten normit jarruttavat ihmisten toimintaa ja miten toisaalta ihmiset itse suosivat jarruttavia normeja tai ovat muuten passiivisia.
Lisäksi minulle on vieras sellainen ajatus, että esimerkiksi suomalainen yhteiskunta olisi jotenkin kauttaaltaan holhoava ja toisaalta kansalaiset yleisesti odottaisivat aina normeja eivätkä pyrkisi toimimaan vapaasti. Ainakin, jos näin väitetään, pitäisi kertoa samalla, että miten niin. Yleisellä tasolla esitettyjä väitteitä yhteiskunnan ja erityisesti hyvinvointivaltion passivoivuudesta saa lukea liiankin usein. Siksi väitteistä tulee kuva siitä, että väittäjä purkaa omaa epämääräistä tyytymättömyyttään. Ja siihen epämääräiseen tyytymättömyyteen pahaa hyvinvointivaltiota kohtaan en halua kritiikittä lähteä mukaan.
Toki artikkelissa lyhyesti sivutaan konkreettisiakin asioita, kun siinä ohimennen mainitaan muun muassa subjektiivisten oikeuksien runsaus, mutta tämän havainnollisempia esimerkkejä suomalaisesta yhteiskunnasta artikkelissa ei oteta esille.
Sitten mietin myös artikkelin vaikuttavuutta ja sitä, tavoittavatko tällaiset artikkelit niitä joiden toimintaan ja asenteisiin artikkelissa toivotaan muutoksia. Jos kirjoituksen tarkoituksena on aktivoida päättäjiä tai tavallisia ihmisiä ajattelemaan ja sen seurauksena muuttamaan asioita, yleisellä tasolla näkemysten esittäminen ei mielestäni oikein toimi. Sillä eihän lukija loppujen lopuksi voi tietää, mitä artikkelin kirjoittaja tarkkaan ottaen tarkoittaa. Lukijan pitäisi tietää, millaisia käytäntöjä yhteiskunnassa pitäisi kirjoittajan mielestä muuttaa. Olisivatko sellaisia esimerkiksi työvoimapolitiikka, tuloloukut vai mitkä? Jos kirjoittaja tarkoittaa noita, pitäisikö kirjoittajan mielestä korostaa mahdollisuuksien vai sittenkin kontrollin näkökulmaa? Kirjoituksen henkihän on koko ajan ainakin olevinaan se, että mahdollisuuksia ei pidä rajoittaa, mutta miten kirjoittaja toimisi käytännössä? Vasta käytännössähän asiat ratkaistaan, ei periaatetason ”toimintaohjeilla”.
Mitä mieltä kirjoittaja olisi vaikkapa keskustan Tiilikaisen ehdotuksesta 300 euron työtulomahdollisuudesta työttömälle kuukaudessa ilman työttömyyskorvauksen pudotusta? Tämä on juuri herkullisin esimerkkityyppi siitä, miten normit ovat yhteydessä ihmisten oman elämän rakentamiseen
On helppoa pysytellä turvallisesti periaatetasolla ja muistuttaa ihmisiä oma-aloitteisuuden tärkeydestä ja holhouksen haitallisuudesta. Sen sijaan politiikkaan puuttuminen on arka asia, eikä siihen uskalleta ottaa kantaa. Kuitenkaan ilman politiikkaa ja jopa riitaisaa päivänpolitiikkaa normit eivät muutu. Päivänpolitiikassa lopulta selviää sekin, millä puolella todellakin on. Onko mahdollistajien puolella vai kontrolloijien puolella?
Käytännön karu totuus paljastui heti esimerkiksi tämän Tiilikaisen työttömyysturvaehdotuksen kohdalla. Demarit suhtautuvat nyrpeästi, kokoomus yllätyksekseni ja valitettavasti epäröiden ja yllätyksekseni myös kristillisdemokraatit nyrpeästi. Tämän käsityksen sain lehtien uutisoinnista. Minun kantani on se, että edellä mainituista demarit ja kristillisdemokraatit ja osittain myös kokoomus ovat kontrolli- ja jarrupuolueita ihmisten aktiivisuuden kannalta.
Jarruttajien julkinen perustelu on ilmeisesti aina se, että mahdollisuus mahdollistaa väärinkäytöksiä tai epätasa-arvoa. Juuri tämä on se ongelma: Hylätään mahdollisuudet, jos on pienikin riski väärinkäytöksiin. Vielä pahempaa on se, että ei vaivauduta edes miettimään, onko riskiä lankaan, vaan varmuuden vuoksi ollaan vastaan. Sitten on tietysti liuta todella ala-arvoisia motiiveja vastustaa heti tuoreeltaan hyviäkin esityksiä. Muuten, olisikohan tässä yksi esimerkki siitä, mitä kirjoittaja toteaa päättäjien keskuudessa esiintyvästä itsekkyydestä yli yleisen edun? Kirjoittaja mainitsee siltarumpupolitikoinnin.
Artikkelissa mainitun siltarumpupolitiikan kaltaisia politiikan tekotapoja ovat mielestäni sellaiset, joissa vaikuttavat taustalla voimakkaasti esimerkiksi ay-politiikka, julkisen sektorin työntekijöiden etu tai puoluepolitikointi (väärä puolue ehdottaa). Muita ikäviä motiiveja politiikan teolle voivat olla suuri halu kontrolloida kansalaisia, suuri epäluuloisuus kansalaisia kohtaan tai jokin sairas tapa ymmärtää tasa-arvo.
Kutistunut kansalainen –artikkelissa esitetään runsaasti ulkomaisia esimerkkejä ja tunnettujen henkilöiden näkemyksiä siitä, miten ihmisten ja hallinnon suhdetta on onnistuneesti kehitetty, miten pitäisi kehittää ja mitä ei ainakaan pitäisi tehdä. Osan näistä viittauksista artikkelissa olisi voinut korvata suomalaisten esimerkkien (hyvien tai huonojen) esittämisellä.
Kansalaisten asenteita tarkastelevien artikkeleiden kohdalla minulla herää aina kysymys, auttaako tämä niitä joita artikkelissa ilmeisesti tarkoitetaan. Ryhtyykö se kutistunut kansalainen miettimään omia valintojaan ja asenteitaan ja tekemään sitten tarvittavia muutoksia? Enpä usko juurikaan. Näitä artikkeleita lukevat luultavasti lähinnä ne, jotka aktiivisesti näitä kysymyksiä muutenkin käsittelevät. Onhan toki sekin jotakin, sillä juuri nämä ammattilaiset ja päättäjät voisivat vaikuttaa kahlitseviin normeihin, mutta tekevätkö ne sen? Mitä kirjoittaja itse ajattelee, toimiiko artikkeli siinä suhteessa? Ja vaikka kirjoittaja ja minä lukijana olisimme samaa mieltä, että instituutiot rajoittavat haitallisesti, pahaa pelkään että kun ruvettaisiin puhumaan ongelman ratkaisemisesta, kirjoittaja olisi hyvinkin eri mieltä kuin minä. Tämä on muuten todella kiusallinen seikka.
Vaikka sana ”psykologisointi” on tulenarka, lukiessani Kutistunut kansalainen –artikkelia minua mietitytti, onko tässä kuitenkin puhe ensisijaisesti ihmisten vastuumoralisoinnista ja asennevikojen osoittamisesta eikä sittenkään siitä että vastuullinen ihminen joutuu miettimään: jos toimin tässä asiassa aktiivisesti ja niin kuin hyvä olisi sekä itseni että yhteiskunnan kannalta, niin miten alas putoan ja pudotan ehkä muita mukanani jos virkakoneisto rankaiseekin minua aktiivisuudesta.
Tunnustuksena Kutistunut kansalainen –artikkelille annan sen, että todellakin tuli mietittyä samalla, mitä olisin itse voinut tehdä toisin ja mitä minun seuraavaksi pitäisi tehdä niin moraalin, yhteiskunnan kuin oman menestyksen kannalta. Mutta tämä ei koske pelkästään tätä artikkelia, sillä samat kysymykset tulevat usein mieleen kun lukee eri suunnista tulevia ”ohjeita”. Tällä tarkoitan sitä, että kyllä minä olen valmis itsekritiikkiin, ei siinä mitään.
Seuraavassa Kutistunut kansalainen –artikkelin pätkässä esitetään näkemys, jota kannatan vahvasti. Katkelman lopussa on vielä artikkelin kirjoittajan, EVAn johtajan, kommentti asiaan. Oma kommenttini puolestaan asian toteuttamiseen on se, että tuo ei toteudu Suomessa mikäli se demareista riippuu.
Jyväskylän yliopiston Agora Centerin johtaja, tutkimusprofessori Antti Hautamäki on kirjoittanut paljon yksilön mahdollisuuksista ja nii¬den korostamisesta. Hautamäki esittää, että ”instituutioiden on muutut¬tava, jotta ihmisten voimavarat saadaan paremmin käyttöön”.
Lähtökohta on täsmälleen oikea: Instituutiot ovat ihmisten mahdolli¬suuksia varten, ja jos instituutio estävät ihmisten omaehtoista toimintaa, instituutioiden on muututtava.
EVAn raportti Holhouksen alaiset löytyy tuosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti