Ministeri tai tavallinen kansanedustaja, ero ja uusi ura

Jälleen on tullut mieleen se, mistä joskus aiemmin olen blogannut, että lainsäätäjien pitää tehdä lakeja joita osaavat vaivatta itse noudattaa. Tuossa eräässä bloggauksessani puhuin tavisvaikutusten arvioinnista, joka pitäisi suorittaa aina säädösten yhteydessä.

Nythän tämä tavallisen ihmisen käsite on vain korostunut, kun yksi ja toinen ministeri on tullut muistuttamaan sitä että on vain tavallinen ihminen. Jos kerran ministeri tai rivikansanedustaja itse on tätä mieltä, tehköön sitten johtopäätökset, eli lainsäädäntöön ryhtiä.

Näissä tilanteissa, kun ministerin tai rivikansanedustajan on todettu tehneen rikkeen jolla on periaatteellista tai muuta merkittävyyttä muun muassa luottamuksen kannalta, keskustellaan joka kerta ministerin tai rivikansanedustajan erosta, erosta ainakin jostakin osatehtävästään. Näitä osatehtävistä eroja on jokunen nyt tapahtunutkin, mutta ministerin tai rivikansanedustajan paikalta eroamisia ei ole tapahtunut. Väitetään, että muualla kuin Suomessa niitä tapahtuu jopa herkästi.

Itselle tulee eroamiskeskusteluiden yhteydessä toisaalta ajatus, että ministerin tai rivikansanedustajan paikalta eroava veisi mukanaan kokemusta ja tietoa. Se olisi tietynlainen kielteinen seuraus eroamisesta. Toisaalta ajattelen taas niin, että nykyistä reippaampi eroamiskäytäntö tervehdyttäisi pitkällä tähtäyksellä politiikkaa. Ja joka tapauksessa kyseiset tehtävät ovat aina periaatteessa väliaikaisia luonteeltaan. Pysyvyyttä ajatellen on olemassa virkamiehistö.

Mutta itse asiassa olen tullut nyt tulokseen, että koko ongelmaa ei edes ole, sillä eihän sen ministerin tai tavallisen kansanedustajan osaaminen yhteiskunnan palveluksesta mihinkään häviä. Päinvastoin osaamiselle ja verkostoille tulisi uutta käyttöä vanhan päälle. Eroava poliitikko voisi ryhtyä neuvonantajaksi ja konsultiksi ja tarjota kaikenlaista osaamistaan liike-elämälle, politiikalle ja muille yhteiskunnan sektoreille. Hän voisi toimia valmentajana yritysjohdolle, nykyisille ministereille ja rivikansanedustajille tai sellaisiksi pyrkiville.

Sinänsähän idea ei ole uusi, sillä onhan meillä ollut muun muassa yhteiskuntasuhteiden hoitajia firmoissa ja muissa organisaatioissa tähänkin mennessä, mutta toimenkuvat voisivat monipuolistua. Kun hallitus nyt puhuu kasvuyrityksistä, tässä olisi myös siihen mahdollisuuksia. Osaamisella olisi myös kansainvälistä kysyntää rajattomasti.

Nyt kansanedustajien ja myös muiden aktiivipoliitikkojen olisi syytä muuttaa suhtautumistaan positiivisempaan suuntaan eikä pitäisi pelätä muutosta. Myös kansalaisten pitää hyvässä hengessä kannustaa heitä tähän.

Tiukka talouskuri, vyönkiristys, ai jaa että melkein vastakohtiako ovat?

Talouselämä-lehden jutun otsikko alkaa "Vyönkiristykset ovat virhe", ja hyvin vapaamielisesti suomennettuna otsikko jatkuu tyyliin, että ”rahaa on, takaan sen”.

Otsikolle tulee sitten jutussa ikään kuin tuo rahaselitys, että vyönkiristyksen sijaan lainoittajat näyttävät hyväksyvän velkamaiden lisälainanoton, matalien korkojen muodossa. Kuten jutussa todetaan, viime vuoden huipusta velkakirjojen korot ovat laskeneet hyvin matalalle. Mutta sitten samassa jutussa iloisesti todetaan, että tärkeä syy korkojen laskuun on Euroopan keskuspankin lupaus ostaa rajattomasti ongelmamaiden papereita, kunhan ne suostuvat tiukkaan talouskuriohjelmaan.

Mikä oli siis kaiken perusta, noin ainakin suurin piirtein? Vai menikö minulta jokin tärkeä pointti ohi?

Talouselämän juttu on tuossa.

Toivottavasti itseltäni ei mopo karkaa blogatessa

Luin jälleen blogikirjoituksen, jossa esitetään railakkaan kielteinen näkemys eräästä puolueesta. Kirjoittajalla näyttää olevan tuota näkemystä paljon, ja sitä tuntuu tulevan paineella.

En sitten itse muuten kuulu mihinkään puolueeseen ja suhtaudun hyvin tarkkaillen siihenkin puolueeseen, johon jotenkin ehkä voisin kuvitella joskus liittyväni. Mutta mikään sisäinen pakko minulla ei ole yrittää liittyä mihinkään puolueeseen milloinkaan. Tästä näkökulmasta siis luin tuota kirjoitusta ja luen muita poliittisia kirjoituksia.

Ja sitten vielä tässä välissä, lähteistä muistuttaville herroille ja mahdollisesti rouvillekin sanottakoon, että usein mainitsen selkeät lähteet jos niitä on vaikkakin olen tullut hiukan epätarkemmaksi sen suhteen. Mutta sitä en todellakaan aio paljastaa, mitä nimenomaista blogikirjoitusta tuossa edellä tarkoitan eli mikä blogikirjoitus osaltaan herätti tämänkertaisen ajatukseni. Vaikka tuon ”lähteen” esille tuominen lisäisikin kirjoitukseni antia, en sitä kerro. Nimittäin minua ei huvita kokeilla kenenkään nahan herkkyyttä, kun ei tästä bloggaamisesta palkkaakaan saa mahdollisen ylimääräisen jännityksen vastineeksi. Ja toiseksi ajatus, joka minussa heräsi jälleen tuon erään kirjoituksen johdosta, on herännyt jo aikaisemmin ihan noin yleisesti, eikä sillä siten ole varsinaista lähdettä. Ja lisäksi lähteistä muistuttelijat (tosin ei minulle ole tultu sanomaan) nähdäkseni korostavat lähdeviitteen merkitystä siten, että lähteen mainitsemisella huomioidaan positiivisessa hengessä teksti, josta oma ajatus sai alkunsa. Näin ollen ei kai ole tarkoituksenmukaista, että julkisesti kritisoisin jonkun bloggaajan mielipiteenesittämistapaa mahdollisesti vastoin tämän tahtoa. Olisihan se nurinkurista.

Itse asiaan poiketakseni se suuri ajatukseni on seuraava: Suhteessa siihen, miten ”railakkaita” ja suorasukaisia ajatuksenvirtoja blogeista saa lukea silloin tällöin esimerkiksi jonkin puolueen edustajista, olen tyytyväinen siihen että itselleni ei juurikaan ole tullut bloggauksistani jälkeenpäin tunnetta, että karkasikohan minulta nyt mopo julkiseen verkkoon vai eikö karannut. Sellaista epätietoisuutta ja jännitystä en todellakaan kaipaa enkä ymmärrä edes olla pahoillani siitä että en kaipaa.

Tosin eihän kyse tarkkaan ottaen ole mopon karkaamisesta silloin, kun railakkaita ja henkilöön ja esimerkiksi kannattajakuntaan kohdistuvia suorasukaisuuksia laukova täysin tarkoituksella sanoo sen minkä sanoo. Hänhän ei kadu sanomisiaan vaan on juuri niiden sanojen ja sanomistapojen takana. Sen sijaan kyseisissä kirjoituksissa on paljon sellaisia, joita minä katuisin jos jostakin syystä olisin päästänyt sellaisen ulos. Tätä tarkoitan mahdollisella mopon karkaamisella.

Korrekti eurokommenttini

Alla on kaksi versiota siitä, kun rupesin kertaamaan euron tarkoitusta. Kun olin kirjoittanut tekstini jonkinlaiseen asuun, heräsi ihan vain muuten kysymys mitä oikein on vihapuhe. Siitä niin paljon puhutaan. Itse en ole kuitenkaan keskusteluun osallistunut, sillä se kuuluu aiheisiin joista en ihmeemmin ole kiinnostunut.

Ensiksi lukemani määritelmä oli hyvin suppea liittyen lähinnä joihinkin niin sanottuihin ryhmiin. Minusta sellainen määrittely ei ole kovin kiinnostava ajatellen vaikkapa omaa arkiympäristöäni. Mutta sitten löysin vuodelta 2011 olevan erään henkilön perusteellisemman bloggauksen aiheesta. Siitä tuli mieleeni lähinnä, että huh. Tuli mieleen, että harrastankohan minä oikeastaan mitään muuta kirjallista puhetta kuin vihapuhetta. Niin kattava tuo määritelmä (pitkä luettelo oikeastaan) oli. Itse asiassa alkoi häiritä jopa sellainen syntinen ajatus, voitaisiinko tuollainen hirveän laaja ”määritelmä” vihapuheesta jo itsekin lukea vihapuheeksi. En sano, että näin voitaisiin tehdä, mutta tunnustan, että asia mietitytti minua. Nimittäin kyllähän niin vaativasta määrittelystä syntyy helposti ainakin minulle melkein ahtaan paikan kammo sen suhteen, että voinkos minä kirjoittaa enää juuri mitään mistään mielenkiintoisesta aiheesta. No on tietysti paljon aiheita, joista kirjoitetaan luonnollisesti hyvin neutraalisti. Mutta esimerkiksi vähänkin politiikkaan liittyvät aiheet tuppaavat olemaan sellaista siinä ja siinä-tavaraa.

Tästä ongelmasta syntyi sitten ajatus, että kirjoitan alussa mainitsemani eurotekstini uudestaan sellaisessa muodossa, että siinä taatusti ei esiinny vihapuheen piirteitä. Niinpä seuraavana on ensiksi tämä yliasiallinen versio ja sen jäljessä alkuperäinen vapaakielisempi versio, josta siis joku saattaa löytää vihapuheen piirteitä. Tosin tässähän puhutaan koko ajan vain eurosta eikä ihmisistä eikä myöskään kommentoida suoraan kenenkään ihmisen sanomisia tai tekemisiä, joten voisiko se edes olla vihapuhetta.

Tästä alkaa korjattu taatusti vihapuhevapaa versio.

Eurokeskustelun moninaisuuden johdosta itselleni käy helposti niin, että euron perusasiat mielessäni hämärtyvät. Niinpä päätin etsiä tietoa euron perusteista. Annoin hakukoneelle sanaparin ”miksi euro”, ja näinhän sitä euron merkitystä esittelevää tietoa löytyi välittömästi. Erityisesti halusin selvyyden siihen, mikä on eurojärjestelmän yhä edelleen uskottava perustavaa laatua oleva ajatus, joka merkityksessään ylittää sen kaiken euroliikehdinnän jota nyt esiintyy.

Uskon, että on ollut vilpittömästi helppo uskoa ennen euron perustamista, että juuri niitä hyötyjähän siitä voisi seurata joita tuolla sivustolla tuodaan esille. Etuja olisivat laajat sisämarkkinat, Euroopan talouden harmonia, hintavertailtavuus ja yhden valuutan edut kaupankäynnin ja elinkeinotoiminnan kannalta, alueen vahvuus globaalisti ja yhtenäisyys ja yhteenkuuluvuus.


Tästä alkaa alkuperäinen versio, jota joku saattaa pitää jotenkin vihapuheenomaisena. Ihmettelisin kyllä jos pitäisi.

Minulta pääsee aina unohtumaan, miksi tämä euro luotiin. Piti oikein tarkistaa asia. Laitoin googleen ”miksi euro”, ja sieltähän se sivu löytyi jossa selitetään miksi euro luotiin. Tarkkaan ottaen halusin tietää, millä tuota eurojärjestelmää edelleen perustellaan ottaen huomioon euroalueen epäharmonian, velkaongelmat ja ”tulipalot" toisensa jälkeen.

Uskon, että on ollut helppo uskoa ennen euron perustamista, että juuri niitä hyötyjähän siitä voisi seurata joita tuolla sivustolla luetellaan. Mutta joutuu kyllä toteamaan, että nuo hienot tavoitteet tuntuvat nyt ummehtuneelta luettavalta. Eivät oikein edusta tätä päivää eivätkä tulevaisuutta, kun näyttää euroalueella olevan juuri äärimmillään osa niistä ongelmista joiden juuri piti eliminoitua euron myötä. Tosin noissa visioissa puhutaan 2000-luvun tavoitteista, joten ymmärtämättömästi ajatellen onhan meillä melkein 1000 vuotta aikaa, joten ei pojat hätäillä jos teillä meinaan ei ole kiire.

Lisävakuuttavuutta noille visioille ei ainakaan anna se, että viimeisimmät päivitykset näyttävät olevan 2010-vuodelta. Nimittäin vaikka visio on visio, niin ihan vain sen uskottavuuden vuoksi sitä voisi suhteuttaa nykyhetkeen hiukan jämäkämmin kuin vain ohimennen toteamalla että haasteitakin on.

Teksti ja sen otsikko – eräs kummallinen tapa

Kouluopetuksesta minuun on piintynyt eräs kirjoittamiseen liittyvä käsitys ja asenne. Olen omaksunut periaatteen, että tekstissä ei viitata otsikkoon, ja tätä noudatan itse täysin itsestään selvästi asiaa sen kummemmin edes ajattelematta. Ei tulisi mieleenkään esimerkiksi aloittaa kirjoitusta näin:

Kuten otsikostakin käy ilmi...

Enkä siis missään muussakaan kohdassa tekstiä milloinkaan viittaa otsikkoon millään tavalla. Tapa kuitenkin tuntuu aina vain yleistyvän, vaikka onhan sitä esiintynyt iät ja ajat. Kummallista on lisäksi, että sitä käyttävät mielestäni erittäin paljon myös henkilöt joiden luulisi saaneen saman ehkä joidenkin mielestä vanhanaikaisen piintyneen käsityksen kouluopetuksen perusteella, kuin itse olen saanut.

Mikä kiälipoliisi mää olen?

Harhaanjohtava otsikko

Edellisen bloggaukseni otsikko oli "Vyönkiristys ja tulonsiirrot yhdessä poliittisesti kestävä ratkaisu". Otsikko saattoi johtaa pahasti harhaan. En nimittäin tarkoittanut tulonsiirroilla tukea auttajamailta kriisimaille, vaan tarkoitin ihan niitä perinteisiä kunkin maan sisäisiä tulonsiirtoja. Tässä tapauksessa korostin siis sitä, että kukin kriisimaa voisi oman tulonsiirtopolitiikkansa avulla yrittää lisätä kulutuskysyntää.

Vyönkiristys ja tulonsiirrot yhdessä poliittisesti kestävä ratkaisu

Velkakriisissä vyönkiristys on kuulemma, tai ainakin melkein, nyt vuorostaan pahasta. Voi voi. Nuo kriisimaat ovat kyllä ihan itsenäisiä tekemään itse omille ongelmilleen jotakin.

Jos vyönkiristys supistaa jo ennestäänkin heikkoa kysyntää, niin voitaisiinkos näissä kriisimaissa yrittää lisätä sitten tuota kysyntää omilla toimilla?

Olen ymmärtänyt, että kriisimaidenkaan kansalaiset eivät ole keskimäärin tyhjätaskuja vaan pikemminkin päinvastoin. Myös verotus on kevyehköä verrattuna vaikkapa Suomeen. Tulisikos näissä kriisimaissa mieleen, että kokeiltaisiin tulonsiirtoja hyvätuloisilta ja varakkailta vähävaraisille ja pienituloisille? Kyseiset tulonsiirrot eivät ainakaan aiheuttaisi vähävaraisten kansalaisten keskuudessa vastustusta tai levottomuutta. Olisivat siis sosiaalisesti ja poliittisestikin aika kestäviä. Nimittäin nythän on tullut tavaksi todeta, että ehdotetut ratkaisut eivät saa kansalaisten tukea. Harmi


Kriisimaat voisivat lisätä tulonsiirtojen avulla vähävaraisimpien ostovoimaa ja siten kysyntää kansantaloudessa. Näin kuvittelisin.

Kirjoittaja on bloggaaja.

Soittaako asiakaspalvelu, ja jos niin milloin?

Yritin vaihtaa toistaiseksi voimassa olevan sopimukseni (sillä hetkellä ja edelleenkin) halvempaan määräaikaiseen sopimukseen, jota yhtiö mainostaa sivullaan.

Asiakaspalvelun yhteydenottoa odoteltuani ja myös lopulta yhteydenoton saatuani opin tässä yksinkertaisessa asiassa selkeästi sen seikan, että ainakaan minun niin sanottuna vanhana asiakkaana ei pidä jäädä yhteydenottolomakkeen ja soittopyynnön varaan, vaan pitää itse soittaa asiakaspalveluun. Tämän opin selkeästi. Yhteydenottolomake olisi kuitenkin siinä mielessä kätevä väline, että siinä voi jo valmiiksi mainita omat yksilöintitietonsa ja sen mitä haluaa, jolloin riittää että asiakaspalvelu soittaa ja asia sovitaan virheettömästi annettujen tietojen perusteella.

Kyllähän asiakaspalvelu lopulta soitti ajan päästä, ja asia tuli kuntoon. Tosin alkuperäisestä yhteydenottolomakkeesta ei ollut hyötyä, sillä jouduin antamaan puhelimessa sopimustiedot ja esittämään että haluan vaihtaa juuri tiettyyn sopimustyyppiin. No selkeästi se niinkin hoitui, mutta kuitenkin.

Jos tykkää niin äänestääkö, entä jos ei – ja miksi?

Nyt on siis selvinnyt, että keskusta saa osakseen kansalaisten myönteistä suhtautumista eniten ja perussuomalaiset vähiten.

Täytyy ihmetellä Perussuolaisia. Puolue kykenee aktivoimaan todellisiksi äänestäjikseen käytännössä kaikki, jotka suhtautuvat siihen vähintään melko myönteisesti. Tämä on hurja saavutus. On siinä sen sijaan Keskustalla ”äänestäjämarkkinoissaan” kauhomista, että löytää sieltä ne varsinaiset äänestäjänsä. Helpompaa on puolueella, jonka ”segmentti” on jo alkuunsa rajatumpi. Vai voiko olla niin, että inhokkia kuitenkin äänestetään. Oudolta se äkkiseltään tuntuisi, mutta moni äänestäjähän saattaa sittenkin pitää inhon ja äänestämiskriteerit erillään. En tiedä, selviääkö arvoitus tuosta kyselystä. Toiseksi, äänestäjähän saattaa inhota kaikkia puolueita, mutta päättää siitä huolimatta äänestää.

Helsingin Sanomat ja muut, eikö todellisia ongelmia enää ole?

Onkos niin, että suuren median mielestä hallituksella ei ole vaikeita ja tärkeitä (asia)ongelmia ratkaistavanaan, kun jopa Helsingin Sanomat kolumnissaan (21.4.) pohtii suurella mielenkiinnolla, pitäisikö nyt kierrättää jotta ministerin paikalta siirtyvät voisivat valmistautua ensin eurovaaleihin ja sitten jotkut komissaariehdokkaiksi?

Nyt siis kiinnostavimpia asioita ovat muka sellaiset kuin, että kannattaisiko Guzenina-Richardsonin ruveta valmistautumaan eurovaaleihin ja Kataisen puolestaan komissaarikilpailuun. Ensinnäkään kumpikaan noista ei ole todellisuudessa kiinnostava kysymys asianäkökulmasta. Mutta ilmeisesti lehdistöä kiinnostaakin enemmän nimien pyörittely kuin hankalien asioiden.

Komissaari ei ole todellakaan Suomen komissaari. Meppien toiminnasta, heidän itsensä kuvaamana, puolestaan joutuu lukemaan vähemmän luottamusta herättäviä juttuja siitä, miten meppi olisi kyllä äänestänyt ja osittain äänestikin niin ja niin mutta kun nuo europarlamentin äänestykset ovat niin kaoottisia että. Sitä ei voi mitenkään sitten aina olla perillä siitä, miten missäkin vaiheessa ollaan äänestämässä. Pitäisikö olla huolissaan, pitäisi.

Mutta itse tärkeään asiaan poiketakseni, ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä olisi taktisesti järkevää euroehdokasasettelua ja kenestähän tulisi Suomen seuraava komissaari. Tämähän on pintaa sen rinnalla, mitä nyt pitäisi tehdä. Eikös siellä ole menossa ainakin se sote-uudistus ja jotain. Jotkut vielä viitsivät toivoa, että sekin pitäisi aloittaa alusta. Tuohan kuulostaa leikkimiseltä. Ei pidä aloittaa mitään alusta, vaan pitää runnoa loppuun vaan. Onneksi nyt todella näyttää siltä, että ainakin kuntauudistuspuoli aiotaan saada vauhtiin. Vaikuttaa oikein hyvältä. Toivottavasti sieltä tulee tosi valtaisa uudistus.

Siis Helsingin Sanomien syvällinen ajatus kierrätysehdotuksessa lienee positiivisesti nähtynä se, että näin piristettäisiin hallitustyöskentelyä. Mutta tähän nimenomaan en usko. Nyt vastuullisten pitää vain hoitaa asiat loppuun asti. Ei oikein innosta kierrätteleminen juuri tässä vaiheessa. Se merkitsisi ainoastaan ongelmien uudelleen- ja aina vain uudelleenpohdintaa loputtomasti.

Eurokriisipuolella tuntuu juuri nyt hiljaiselta. Mitähän pahaa ollaan tekemässä? Toisaalta luulisi haasteita riittävän, kun Kiinan kuplat puhkeavat vaikka ei vielä muutenkaan ole nousua näkyvissä. Tai onhan niitä nousuja näkyvissä aina ”ensi syksynä”, kunnes lähemmäksi tultaessa ei sitten näytä olevankaan.

Eli hallituksella pitäisi olla muutakin tekemistä, kuin miettiä juuri nyt sitä, kuka olisi kivoin ministeri valtiovarain- tai joksikin muuksi ministeriksi tai kenen ministerin kannattaisi ruveta valmistautumaan mihinkin eurotehtävään. Sehän olisi helppoa, jos se olisi vain tätä. Tai sitten se onkin.

Vielä sen verran Euroopan velkakriisistä, että jotkut ne jaksaa inttää, että kyllä sitä elvytysvaraa löytyy ja nyt pitäisi jo elvyttää näitä kriisimaita. Minähän en tiedä, onko linja tiukka vai ei. Ehkä ei edes ole, joten sitä vähemmän olen elvytyslinjan puolella.

Keskusta ja Perussuomalaiset yhteistyötä etsimässä, entäs Rkp?

Jarmo Korhonen kirjoittaa Iltalehden blogissaan Keskustapuolueen ja SMP:n yhteistyöaikeista tasan 30 vuotta sitten. Yhteistyötä tarjottiin myös Rkp:lle, joka kuitenkin kieltäytyi. Tosin sitten muutenkin homma kääntyi lopulta ylösalaisin.

Tuosta silloisesta käänteestä huolimatta, siirrettynä tähän päivään, minua rupesi Korhosen kirjoituksen siivittämänä kiinnostamaan, mikä mahtaa olla nyt Rkp:n rooli pienemmissä tai suuremmissa yhteistyökaavailuissa.

Pc-myynti maailmalla tökkii, koskisiko Suomea?

Onneksi en ole pitänyt kiirettä pöytäkoneen hankinnassa, vaikka toisaalta tarvetta olisi. Nythän on uutisoitu, että pc-hinnat ovat laskussa menekin heikentymisen takia. Toivottavasti hinnanlasku kerrankin olisi asia, joka koskisi myös Suomea. Tietääkö muuten hallitus, miten on asian laita?

Niin pitkään en ole pc-hintoja viime aikoina itse seurannut, että voisin sanoa ovatko hinnat tosiaan laskeneet. Tai no havaitsin muutaman kympin laskun erään seuraamani pc:n hinnassa, joten ehkä pientä liikettä esiintyy. Mutta jos mahdollinen hinnanlasku koskisi lähinnä vain Windows 8-kokoonpanoja, siitä ei olisi hyötyä. En nimittäin kyseistä kokoonpanoa hanki.

Yksi syy pc-koneiden myynnin laskuun on siis Windows 8. Siitä ei kuulemma pidetä. Tästä on ollut juttua kyllä koko ajan, mutta nyt itsekin vakuutuin uutisten perusteella täydellisesti siitä että ainakaan Windows 8-konetta en osta. Sitten vaihtoehto lienee Windows 7. Tässä on se harmi, että toisaalta voi joutua tinkimään joistakin muista kriteereistä. Hinta on näistä tietysti yksi olennainen, mutta myös koneen fyysinen kompaktius olisi toivottavaa. Mieluummin ottaisin pienemmän kuin isomman pömpelin.

Valtuustotyö ei vedä yksityisen sektorin ihmisiä

Luin paikallisesta lehdestä hyvän ja kiinnostavan mielipidekirjoituksen paikallispolitiikan harjoittamisen tavasta. Paikallispolitiikkaa käsitellään kirjoituksessa sekä kunnan ja maakunnan näkökulmasta että myös ehkä hiukan yleisempänä ilmiönä. Ennen kaikkea kirjoituksessa puututaan siihen, miten luottamustehtäviä hoidetaan.

Kirjoittaja nostaa esille muun muassa sen, että luottamustoimiin asettuvat ehdolle valtaosin julkisen sektorin ihmiset. Kirjoittaja toteaa, että yksityisellä sektorilla työskentelevät kokevat että heillä ei ole aikaa antaa riittävää panosta vaativan luottamustoimen hoitamiseen.

Tuo yksityisen puolen selitys vähäiselle osallistumiselle luottamustoimiin osoittaa nyt kerrankin sitä ”vastuullisuutta”. Jos ihminen sanoo, että ei ole riittävästi aikaa ottaen huomioon luottamustehtävien vaativuuden, hän varmaankaan ei valehtele. Eikä ainakaan häntä voida moittia vallanhalun ylikehittyneisyydestä.

Toisaalta on myös erittäin suuri harmi, että yksityisen sektorin ihmiset ovat vähissä kunnallisissa luottamustehtävissä. Itseeni tämä liittyy niin, että viime kunnallisvaaleissa nimenomaan halusin valita tarjolla olevista ehdokkaista yksityissektorilla työskentelevän.. Näyttää olevan vieläpä yritystoiminnassa, joten sitä parempi. Onneksi sellainen oli sopivasti tarjolla.

Miksi tilanne on tällainen, että esimerkiksi valtuustojen koostumus painottuu julkiseen puoleen? On turha kitistä tässä kohtaa, että mitä pahaa on julkisen sektorin ihmisten osallistumisaktiivisuudessa. Näinhän kunnon poliitikon pitäisi heti kysyä sormi pystyssä. Nyt juuri tällä istumalla pitäisin kysymystä tyhmänä, enkä viitsi siihen edes paneutua. Mutta eikö nyt kenellekään tule mieleen edes kainosti epäillä, että onkohan se nyt kovin demokratian hengen mukaista että luottamushenkilöt ovat suurelta osin jonkin sektorin toimijoita, tässä tapauksessa julkisen?

Ei tässä vielä kaikki, vaan sitten tulee se pakollinen tyhmä kysymys, jonka teen siis minä: Onko niin, että julkisen puolen ihmisillä ei ole aikapulaa estämässä luottamustoimiin osallistumista siinä määrin kuin yksityisen puolen porukalla? Tuo kysymys on pakko tehdä, ellei tahallaan haluta jättää vaihtoehtoisia selityksiä läpikäymättä. Vai onko julkisen sektorin henkilöstöllä keskimäärin suurempi kutsumus, aidossa mielessä, luottamustoimia kohtaan? Kolmas kysymys ja vaihtoehtoselitys voisi olla, onko julkisen puolen väellä työnsä, koulutuksensa ja niihin liittyvien kiinnostuksen kohteidensa puolesta parempi osaaminen luottamustehtäviin, ottaen huomioon luottamustehtävien luonteen.

Uskon, että tuota viimeistä selitystä tarjottaisiin 99-prosenttisesti. Siihen olisi varmaan suuri houkutus jo intuitiivisestikin (hieno sana tähän kohtaan kun en parempaa keksi). Mutta enpä pidä sitä sittenkään hyvänä selityksenä. Meillä on kuitenkin olemassa erikseen valtuutetut ja hallitusten jäsenet ja sitten taas virkamiehet, jotka toteuttavat käytäntöä. Eikö näin? Valtuutetun tehtävä, vaikka onkin yhä vaikeampaa tämänkin kokoisessa kunnassa, on kuitenkin luottamustehtävä jossa pitäisi olla edustettuna kuntayhteisön kaikenlainen väestö. On se nyt todella vaarallista, jos yksityinen sektori ei näy painokkaasti päätöksenteossa. Siis sehän olisi ja on aivan hullua, eikö sinunkin mielestäsi? Yksityinen puoli on joka tapauksessa se, joka tuo virkeyden tähän kaupunkiin ja kaikkiin kaupunkeihin ja kuntiin. Siitä on lähdettävä. Jo siksikin heillä pitää olla painava sana sanottavana. Harmi vaan, jos heillä ei ole aikaa. No toisaalta se on merkki siitä, että heillä on ainakin tekemistä ja oma elämä. Ilmeisesti he myös paneutuvat täysillä tekemiseensä, ennen kaikkea siihen joka on heidän leipätyönsä. Se on pääasia kuitenkin.

No en tietysti ole niin naiivi, että väittäisin absoluuttisesti kaikkien yksityissektorin ihmisten olevan tasan samanlaisia, ja taas julkisen sektorin ihmisten olevan toisella tavalla samanlaisia, vaan tarkoitan että aivan uskottavasti yksityisen sektorin työntekijöillä ja yrittäjillä ei tunnu olevan omasta mielestään riittävästi aikaa vaativiin luottamustoimiin.

Mikä avuksi? Ei kai mitään muuta kuin että valitettavasti luottamustehtävät ammattimaistuvat tai sitten ne hoidetaan miten hoidetaan. Ja tässä haasteessa jotkut vielä jaksavat jauhaa lähidemokratiasta. Ei hyvää päivää. Valitettavasti tuntuu siltä, että lähidemokratian mainostajat pyrkivät lähinnä löytämään itselleen uusia toimintaympyröitä joista vähitellen syntyy heille virallistettuja ”demokratian” harjoittamisen paikkoja. Ei enää yhtään tätä, kiitos. Varmaan on myös niitä, joille ideologisesti lähisitä-lähitätä on suuri tavoite, mutta lopputulos ei ole sen parempi.

Sähkön hinta vuoden tai kahden tähtäyksellä, onkohan laskusuunta?

Onkohan sähköenergian hinnassa odotettavissa pitempiaikainen laskusuunta jostakin syystä? Muutaman kuukauden ajan eräällä sähköyhtiöllä on ollut sivullaan tarjouksia (24 kk määräaikainen sopimus), ja viime aikoina jokainen tarjous on ollut hiukan edellistä matalampi. Tosin tämä viimeaikainen alamäki alkoi tasolta, johon oli ilmeisesti noustu nykyistäkin hiukan halvemmasta tarjouksesta. Eli pientä vaihteluakin on esiintynyt.

Tosin olennaista säästöä kyseisen tapauksen ”perushintaan” verrattuna on saatavissa vain, kun sähkönkulutus taloudessa on suurta. Pienessä taloudessa kerrostalossa varsinainen sähkön osuus energialaskusta voi olla jopa alle puolet, jolloin tarjouksen tuoma säästö ”perushintaan” verrattuna on jopa alle 20 euroa vuodessa. Niinpä suhteellisen suurikaan ero varsinaisen sähkön osuudessa (kilowattitunnin hinta+kuukausihinta) ei välttämättä tuo olennaista säästöä. Eli se nyt on melko sama, mitä muutaman sähkölaitteen käyttäjä kuluttaa. Aina se kumminkin maksaa, vaikka kuinka vähän olisi käyttöä.

Pien- vai suurkunta - nykyiset palvelut tasa-arvoisesti vai paremmat palvelut kaikilla ”epätasa-arvoisesti”?

Suomessa, harvaan asutussa maassa, kuntaliitoksia vastustetaan muun muassa sillä, että pitkä etäisyys suurkunnan keskustaan asettaa suurkunnan veronmaksajat eriarvoiseen asemaan julkisten palveluiden suhteen. Kuitenkin näin sanoessaan vastustajat joutuvat perusteluineen umpikujaan. Nimittäin niin vastustajat kuin melkein kaikki muutkin (en niinkään minä) vaativat yhä laajempaa tarjontaa ja korkeampaa tasoa julkisilta palveluilta kuten peruskoululta ja lukiolta, terveydenhuollolta ja kulttuuritarjonnalta.

Laatu- ja toisaalta tehostamisvaatimusten nousu puolestaan johtavat siihen, että yksiköitä on suurennettava. Kalliita ja laajoja yksiköitä ei voi sijoitella taajaan jokaisen asukkaan lähelle. Eikä niihin riittäisi myöskään henkilöstöä. Ongelmaa ei voida välttää sillä, että torjutaan kuntaliitokset, sillä harvaan asutussa maassa joudutaan ennemmin tai myöhemmin kulkemaan kauas riippumatta kuntarajoista. Kuntarajoilla kehitystä ei voida kahlita, ellei olla valmiita maksamaan paljon enemmän siitä että se monipuolinen lukio tai niin kiva ja ”välttämätön” konserttisali on siinä vieressä. Niin ja edelleen, mistä siihen tasokkaaseen yksikköön omassa lähiössä saataisiin henkilöstö

Mainittu kehitys merkitsee joka tapauksessa sitten sitä, että samoista veronmaksuvelvollisuuksista huolimatta toiset eivät saavuta julkisia palveluita yhtä vaivattomasti kuin toiset. Tämä seikka on se, joka ottaa päähän joitakin aivan hirveästi.

Onneksi kuitenkin esimerkiksi asuntojen hinnat osittain tästä syystä ovat etäällä jopa puolta tai enemmänkin halvempia kuin suurkunnan keskustassa. Myös vuokrat ovat paljon matalampia. Tietenkin asuntojen hintaan vaikuttavat kaikkien palveluiden ja kaikenlaisen muunkin tarjonnan olemassaolo. Nämä keskittyvät keskustoihin.

Tosin asuntojen halvemmuus laidalla ei ehkä täysin korvaa julkisten palveluiden saatavuusongelmaa, sillä saattaa tässä olla kyse myös hiukan syvemmästä tasa-arvokysymyksestä. Olisihan se kohtuullista, että myös kaukana asuva saisi julkisia palveluita melkein yhtä helposti kuin muut, varsinkin sellaisia palveluita jotka liittyvät turvallisuuteen ja kiireelliseen terveydenhoitoon. Mutta kun ilmeisesti nämä päivystysluonteiset palvelut ne vasta kalliita ja siksi keskittyneitä ovatkin, joten siinä sitä ollaan.

Otetaanpa vielä yksi esimerkki kuntaliitosvastustajien iloksi. On tilanteita, että laajan kunnan reunalta on paremmat yhteydet jonkin vielä etäämmän kuntakeskuksen lukioon kuin oman kunnan lukioon (johon ei ole välttämättä lainkaan yhteyksiä oikeaan aikaan). Harva asutus nyt vain teettää tämmöistä ongelmallisuutta. Mitä siinä sitten enää kuntaraja lohduttaa. Siis vaikka olisi jo valmiiksi laaja muutamasta kunnasta koottu kunta, niin sittenkin vielä joudutaan joissakin hyvin tärkeissä arjen asioissa säännöllisesti käyttämään toisen kunnan palveluita kuten vaikkapa lukiota. Eikö tällöin sekin raja ole ennemmin hidaste kuin itsenäisyyden tae, ottaen huomioon liikenteen ja kaavoituksen yhteensovittamisen ynnä muun sellaisen? Ei tämä nyt niin hirveän tyhmä kysymys ole, vai onko. No sitä parempi, jos on.

Jos olisin kuntaliitoksen ”uhri”, ei minua haittaisi että joku tuossa suuressa kunnassa pystyy hyödyntämään julkisia palveluita helpommin kuin minä kunhan itse en häviä laadullisesti enkä taloudellisesti kuntaliitoksen takia. Eli jos kuntaliitoksesta on liittyville kuntalaisille hiukankin kokonaishyötyä, ei haittaa vaikka uudessa kunnassa joillakin olisi asiat muita paremmin julkisten palveluiden osalta.

Ottelu SDP - perussuomalaiset, ensimmäinen maali

Nyt alkaa SDP:n ja perussuomalaisten taistelu. Näin ilmoittaa Eero Heinäluoma verkkolehti Uuden Suomen jutun mukaan. Heinäluoma mainitsee, että erityisesti lähiöt on se paikka, jossa SDP ja perussuomalaiset taistelevat äänistä.

Luin jutun varmuuden vuoksi kahteen kertaan, ettei ensivaikutelma pääsisi vääristämään jutusta saamaani mielikuvaa. Mutta kyllä tuo mielikuva toisenkin kerran jälkeen on se, että demarit ehtivät jo hävitä ennen aikojaan aloittamansa ensimmäisen erän. Tässähän kävi nyt niin, että vastapuoli ei ehtinyt vielä pukkarista kentälle, kun SDP jo innoissaan julisti pelin alkaneeksi. Niinpä Heinäluoma joutui tekemään SDP:n joukkueen oman maalin, kun vastapuoli ei ollut sitä tekemässä.

Itse en ole vielä päättänyt äänestää ketään. Sen tiedän, että SDP:tä en äänestä eduskuntavaaleissa. Siihen tosin demareiden pelinaloitus ei vaikuttanut mitenkään. Niin, eduskuntavaaleistahan tuossa kai oli kyse. Tuskin eurovaaleissa sentään taistellaan siitä, kuka eniten lupaa suomalaisille lähiöille.

Demareista voisi sanoa ihan vakavanakin jotakin, mutta jääköön toiseen kertaan.

Voiko ylinopeus olla ”reilua” kuten eiliset uutiset väittävät?

Talvi on vaihtunut kevääksi poliittisesti lämpimänä ja ajoittain jopa kuumana. Oikeastaan tämän ei olisi pitänyt olla yllätys ainakaan kaikille. Onhan nyt tullut julkisuuteen tieto, että jo maaliskuussa moottoritiellä lähellä Turkua ennakoiva lämpömittari oli kivunnut 139:ään.

Täydellisyyden hinta liikenteessä

Minkä suuruisella uhrauksella voi liikenteessä saavuttaa täydellisyyden?

Täsmällisemmin ilmaistuna olennainen kysymys kuuluu, minkä suuruisella tai itse asiassa kuinka himskatin pienellä uhrauksella voi hyvällä omalla tunnolla välttyä myöntämästä, että ”minäkään en ole täydellinen”. Mielestäni tämän seikan pitäisi vakavasti ottaen kiinnostaa niitä, joilla tilanne voi tulla kyseeseen näinä mediajulkisuuden aikoina. Ei moraalimielessä vaan rationaalisesti ajatellen.

"Harmillisimmassa" tapauksessa täydellisyyteen liikenteessä olisi saattanut riittää ajonopeuden pudottaminen jopa vain 1 km/h. Siis että olisikin ajanut satasen alueella 111 km/h:n sijaan vain 110 km/h, jos tuo 10 km/h:n ylitys menee yleensä huomautuksella. Otetaan sitten reippaasti toisenlainen tilanne. Jos onkin ajanut satasen alueella 139 km/h, edellä mainitulla ehdolla täydellisyyden olisi saavuttanut 29 km/h hitaammalla ajamisella. Tuo on kyllä uskomattoman pieni hinta täydellisyydestä liikenteen osalta, joten siihen on syytä aina vakavissaan pyrkiä varsinkin runsaan mediajulkisuuden aikakautena. Muistutan vielä, että täydellisyyshän oli tässä tapauksessa konkreettisesti sitä, että ei tarvitse mennä esimerkiksi median eteen toteamaan, että ”minäkään en ole täydellinen”.

Varoitus: En seuraa nopeussakotuskäytäntöjen kehitystä joten ajotoimintaansa ei pidä kenenkään perustaa oletukseeni 10 km/h:n huomautusrajasta esimerkiksi satasen alueella. Toiseksi en todellakaan suosittele ajamaan minkäänlaista ylinopeutta.

Minua harmitti, kun luin Iltalehdestä tuosta epätäydellisyystunnustuksesta ”minäkään en ole täydellinen”. En pidä näistä enää yhtään. Mitä seuraavaksi?

Kiinnostava puolue ei etsi markkinarakoja vaan toimii selkeän aatteen mukaisesti

Vesa-Matti Saarakkalan kirjoitus ”2 vuotta vallankumousta” on hyvä ja kiinnostava. Siinä visioidaan perussuomalaisuutta aatteellisesta näkökulmasta. En ryhdy enempää kirjoitusta käsittelemään, ettei tule tehtyä virheitä. Kirjoitus sai kuitenkin miettimään jälleen sitä, mitä vähintäänkin edellyttäisin omalta ”ideaalipuolueeltani”.

Kun ajattelen millaiseen puolueeseen itse voisin vaikkapa liittyä, edellytys on ensinnäkin että minulla on selkeä käsitys puolueen aatteesta ja linjasta ja niiden mukaisista teoista ja puheista. Toiseksi tietysti tuon aatteen pitää vastata (riittävästi) omaa arvomaailmaani. Äänestää toki voin vaikkapa puoluetta, jolta on odotettavissa jotakin uutta ja kiinnostavaa muuhun puoluekenttään verrattuna, vaikka puolue itsekään ei olisi vielä tarkasti määritellyt mitä tuo uusi ja kiinnostava olisi. Mutta niin pitkälle pelkkä ”lupaus” uudesta ei riitä, että ryhtyisin puolueen vannoutuneeksi kannattajaksi ja jäseneksi. Siihen tarvitaan, että tiedän suhteellisen tarkasti mitä puolueelta on odotettavissa ja mitä siltä taas ei ole ainakaan odotettavissa. Yllätyksiä en kaipaa, elleivät ne ole positiivisia.

En siis halua joutua tilanteeseen, että olisin puolueen aatteeseen uskova jäsen ja sitten eräänä päivänä puolueen piiristä joko epävirallisena pohdintana tai virallisesti esitettäisiin esimerkiksi arvomaailmaani sopimattomia veromuutoksia. Edellytän siis, että puolue on julkituonut selkeästi oman aatteensa ja linjansa ja lisäksi toiminut ja puhunut sen mukaisesti käytännössä, ja että voin sitten uskoa myös linjan jatkuvuuteen.

En myöskään kuvittele, että liittymällä kiinnostavimman tuntuiseen puolueeseen voisin sitä kautta olla luomassa puolueen aatetta mieleisekseni, vaan käytännössä aatepallo on puolueella. Sieltä sen selkeän ja uskottavan viestin pitää tulla, jos on tullakseen.

Eri asia on se, että vaaleissahan sitä aina yleensä valitsee jonkin puolueen jota äänestää vaikka ei mikään puolue tuntuisikaan juuri siltä omalta, ellei satu nukahtamaan.

Saarakkalan kirjoitus löytyy tuosta:
http://tp83.puheenvuoro.uusisuomi.fi/137887-2-vuotta-vallankumousta

Taloussanomat ansaitsee kiitoksen selkeästä kriisimaainformaatiosta

Tähän asti on kinasteltu siitä, elättääkö maaseutu kaupunkia vai kaupunki maaseutua, Helsinki muuta maata vai toisinpäin tai Etelä-Suomi Pohjois-Suomea vai toimiiko sekin suhde toisinpäin. Vai esiintyykö tällaista yksisuuntaisuutta lainkaan. Jos jo tämä väittely herättää joissakin suuria tunteita, kinastelu saa aivan uutta moninaisuutta sitten kun olemme osa tulonsiirtounionia. Nythän vasta harjoitellaan, määrätietoisesti tosin.

Taloussanomien artikkeli kriisimaiden kotitalouksien elintasosta on valitettavasti ajatuksia herättävä. Kun kokonaisveroaste näissä maissa on ”keskimäärin” noin 10 prosenttiyksikköä kevyempi kuin Suomessa ja kun lisäksi harmaan talouden arvioitu osuus on muutaman prosenttiyksikön Suomea korkeampi, luulisi sen jo herättävän ajatuksia Suomen hallituksessa ja eduskunnassa. Meikäläisen ajatusten heräämisellähän ei ole suurta vaikutusta tulevaisuuteen, vaikka tietysti toivoisinkin että olisi. Joka tapauksessa Taloussanomien kaltaiset jutut ovat todella arvokkaita. On antoisampaa kohdata etukäteisoletuksianikin ihmeellisempi todellisuus kuin olla siitä tietämätön. Vastustan entistä selkeämmin, jos mahdollista, yhteisvastuusuuntausta.

Toisaalta oletan, että euroalueen tasapainotus- ja muut tavoitteet eivät voi edes toteutua pelkän rahapolitiikan avulla, kun kansantalouksissahan tarvitaan ja on normaalisti käytettävissä koko finanssipolitiikka kuten verotus, tulonsiirrot ja muun muassa julkiset investoinnit. Tai ei kai edes europolitiikka nytkään ole pelkkää rahapolitiikkaa vaan laajenevaa tukitoimintaa ja ohjausta. Miksi siis jätettäisiin käyttämättä saman tien koko finanssipolitiikka ”eurokansantaloudessa” ja EU:ssa, jos kerran pyritään kyseisten talouksien toimivuuteen. Ja lopulta tarvitaan kaikki politiikan alueet EU:n käyttöön, jotta se voisi kaikilta osin toimia edes jotenkin. Näin siis minä oletan.

Aina vaikeampi tuosta systeemistä on erota, mitä kauemmin ollaan mukana hivuttamalla etenevässä liittovaltiokehityksessä.

On kai ”linjakasta politiikkaa” olla suhteellisen usein vähällä hajota

Viime aikoina on tullut tavaksi paljastua jälkeenpäin, että hallitus oli vähällä hajota. On ollut esimerkiksi rahoitusmarkkinavero ja viimeksi kisa osinkoveroista. Ainakin nämä ovat tulleet selvästi julkisuuteen. Mutta hallitus tuskin tavoittelee tässä suhteessa läpinäkyvyyttä, joten jokainen arvelkoon itse mikä on repeilyilmiön todellinen laajuus.

Hallituksen ajoittaiseen hajoamisuhkaan liittyen tulee sopivasti mieleen viimeaikainen jämäkkä vakiovastaus muun muassa eräisiin euro- ja EU-keskusteluihin ja -aloitteisiin. Tuota aina niin jämäkästi esitettyä vastausta muokkaamalla voidaan päätyä seuraavaan kommenttiin, joka kuvaa hallituksen ajoittaista tilaa:

Eihän siitä mitään tule, että hallitus hajoaisi kerran kuukaudessa ja vielä sisältäpäin.

Yritin olla omalta puoleltani kohtuullinen enkä laittanut tuohon esimerkiksi että ”kerran viikossa” tai muuta aivan julmetun liioittelevaa ja asiaan kuulumatonta.

Miten ”valtuustourani ja puolueeni kannatuksen” kävisi kuntaliitoksessa?

Etelä-Suomen Sanomat kertoo tutkimuksesta, jossa on tutkittu valtuutettujen kantaa kuntaliitokseen. Tutkimuksen ovat tehneet Valtion taloudellinen tutkimuskeskus ja Jyväskylän yliopisto.

Tutkimus osoittaa, että valtuutettu vastustaa mahdollista tulevaa kuntaliitosta sitä todennäköisemmin, mitä epätodennäköisemmin hän tulisi valituksi uudessa kunnassa, ja valtuutettu kannattaa liitosta sitä todennäköisemmin mitä todennäköisemmin hän tulisi valituksi myös uudessa kunnassa. Tämä asenne kuulemma on tuttu jo ennestäänkin, eli siinä mielessä kyseessä ei ole yllätys.

Kuten tutkimusryhmän eräs jäsen toteaa, tulos ei merkitse sitä etteivät valtuutetut olisi aidosti kiinnostuneita kunnan tulevaisuudesta. Näin asia toivottavasti onkin, siis niin että ollaan aidosti kiinnostuneita siitä mikä olisi kuntalaisten etu. Oma johtopäätökseni näin ollen onkin, että sitäkin aidommin valtuutetut ovat kiinnostuneita omasta asemastaan kun he valitsevat liitoksen tai sen vastustamisen välillä. Teinkö oikean vai väärän päätelmän, ilmeisesti tein.

Tuo valtuutetun oman edun vaikutus on kuntalaisten kannalta hankala asia. Pitäisihän heidän voida luottaa siihen, että valtuutettu toimii selvästi kuntalaisten edun näkökulmasta. Nyt ei kuitenkaan itsestään selvästi asia näytä näin olevan, mikä on todella paha ja vakava juttu. Tässä kuntalainen joutuukin mielettömän tehtävän eteen, kun hänen pitäisi osata analysoida mikä osa valtuutetun kuntaliitosnäkemyksestä mahdollisesti, siis mahdollisesti, on itsekkyyttä. Tehtävähän on täysin mahdoton. Eihän siitä mitään tule.

Toisaalta eivät kai tavalliset kuntalaiset ole sen kummempia pyhimyksiä kuin valtuutetut. Jos kuntalainen on kova X-puolueen kannattaja, saattaa hän ratkaista myös oman kuntaliitoskantansa sen perusteella miten puolue X tulisi pärjäämään uudessa kunnassa. Ja tämä tietysti toimii kumpaankin suuntaan. Jos puolue vahvistuisi, ”ajatteleva” kuntalainen ehkä juuri siitä syystä kannattaisi kuntaliitosta.

Ehkä en tunnista itsessäni kaikkia puolia, mutta minulle on aivan sama miten minkin puolueen kävisi jos vaikka koko Keski-Suomi olisi yhtä kuntaa. Luulisin kuitenkin, että niin suuressa Jyväskylässä kokoomuksen ja vihreiden osuudet olisivat nykyistä pienempiä, mutta ei se käsittääkseni liikauttaisi kantaani mihinkään suuntaan. Tosin näin laajaa liitosta en ole virallisissa ehdotuksissa nähnyt, joten se vain esimerkkinä. Toki sitten siinä uudessa kunnassa saatan olla jonkin puolueen vallan kannattaja ja toisia vastaan, mutta varsinaiseen asiaan eli kuntaliitoskantaani se ei vaikuttaisi.

Jotta käsittelisin jälleen asiaa hyvin positiivisesti, on kai silläkin todellista arvoa miten valtuutetun tai kuntalaisen ”oma” puolue tulisi menestymään uudessa kunnassa. Tarkoitan, että ei ehkä ole pelkästään itsekkyyttä kuntalaisten edun kustannuksella, että on huolissaan oman puolueensa menestymisestä tulevassa liitoskunnassa. Jos nimittäin vilpittömästi ajattelee, että tuo oma aate on ihmiskunnan (siis kunnan ihmisten) etu, niin on ehkä sekin yksi hyvä kriteeri arvioida tulevaa kuntaliitosta. Tosin tämä menee jo sen verran jossitteluksi, että en tiedä onko asia kuitenkaan näinkään. Tuli vaan mieleen. Ei sitten kukaan sano ainakaan populistiksi, kun otin tämmöisenkin toisaalta-toisaalta-näkökulman huomioon.

Yksi asia vielä kuitenkin kummastuttaa. Vaikka kunnan- ja kaupunginjohtajat jos ketkä periaatteessa näkevät ja tietävät laajasti, mikä olisi kulloinkin kunnan etu kuntaliitoskysymyksessä, itse en kuitenkaan tiedustelisi asiaa kritiikittömästi heiltä joka käänteessä. Eihän kenellekään tulisi mieleen kysyä merkkiliikkeeltäkään vakavissaan, mikä olisi paras merkki. Ainakin kysyjä vaatisi merkkiliikkeen myyjältä pitkät ja selkeät perustelut ilman sanahelinää.

Poissa 100

Eikö voitaisi muuttaa sanonta evvk muotoon poissa sata.

Hallitus jatkaa kuntarakennelain käsittelyä. Lakia ei siis vedetä pois eduskunnasta ja aloiteta sen rakentelua alusta. Matka jatkuu.

Olkaa te hallitus ja olkaa te oppositio, keskustelu alkaa

Eduskunta näyttää ulospäin kummalliselta ”työpaikalta”. Eilenhän eduskunta niin sanotusti keskusteli kehysriihen päätöksistä. Sen vähän, mitä eduskuntakeskusteluja olen seurannut, niistä syntyy aina samanlainen vaikutelma.

Eduskuntakeskustelut muistuttavat äidinkielen tunnin puheenpito- tai joskus (siinä paremmassa tapauksessa) väittelyharjoitusta, mutta eivät milloinkaan keskusteluharjoitusta puhumattakaan aidosta keskustelusta. Kuten äidinkielen tunnin puheenpito- tai väittelyharjoituksessa myös eduskunnan esilläoloharjoituksessa on etukäteen määrätty roolijako eli joukkueisiin jako, jonka mukaan pitää tarkasti esittää oma puheenvuoronsa. Ikään kuin opettaja olisi sanonut ennen keskustelutapahtumaa, että te siellä muodostatte opposition joukkueen ja te siellä hallituksen joukkueen (sen ”orkesterin” nääs). Mutta ei tässä vielä kaikki, odottakaahan nyt oppilaat, opposition joukkueessa sinä ja sinä keskustelette niin kuin keskustan edustaja keskustelee, te siellä esiinnytte niin kuin perussuomalaiset esiintyy ja te loput siis olette niitä hallituslaisia (”orkesterilaisia”).

Voiko näillä edellytyksillä syntyä antoisa näkemystenvaihtorupeama? Seurasin siis netistä eilen pienen pätkän eduskunnan keskustelua. Kun joskus on ehkä ollut tarkoituksena, että siellä juteltaisiin toisilleen ja väiteltäisiin aidosti toistensa kanssa (tai en tiedä onko ollut tarkoitus), niin nyt kyllä jälleen näytti siltä että siellä pidettiin yksinpuheluja jollekin muulle taholla. Ihan selvästihän näyttää siltä, että edustajat esiintyvät, nimenomaan esiintyvät, äänestäjille ja lisäksi tietysti omalle puolueelleen. Eikö riittäisi, että he esittäisivät näkemyksensä ja ennen kaikkea asiansa toisilleen. Tässä tapauksessa tosin suurelta osin niin, että oppositio puhuu hallitukselle ja hallitus ainakin sitten vastailee aidossa hengessä. Hallituksen puolelta muuten aito henki on mielestäni jotakin muuta kuin ministerin vastaus tyyliin, että Suomi tulee aina käyttämään tähän asiaan näin ja näin paljon rahaa eikä sille ole vaihtoehtoa vaikka se toinen oppositiopuolue niin ehkä ajatteleekin.

Innostusta ja kiinnostusta ainakaan minussa eivät herätä opposition eivätkä hallituksen puheenvuorot, kun eduskuntakeskusteluja seuraa. Oppositio nyt puhuu niin kuin oppositio puhuu. Hallituksen puheenvuoroissa ainakin eilen ilmeni joidenkin osalta paljon tyylilajia, joka sopisi tosi hyvin vappupuheeseen tai kesäjuhlapuheeseen mutta ei mielestäni niinkään työasioista (olkoonkin luottamustehtävä) puhumiseen. Karsikaa siitä puhetyylistä se tunnelmointi ja juhlavuus.

Tunnelmapuheen vastapainona asiakeskeisyydestä ja sen mukaisesta esitystyylistä oli jälleen piristävänä esimerkkinä Henna Virkkunen. Itse saan hänen puheistaan sen vaikutelman, että siinä keskitytään pelkistetysti ja täsmällisesti aiheeseen. Oli muutama muukin vastaavanlainen selkeästi asiaan keskittyvä puheenvuoro. Ainakin opposition puolelta, erityisesti ehkä perussuomalaisista, löytyi jokunen tällainen.

Kuten aina, joku muu saa olla puheenvuorotyyleistä täysin eri mieltä. Kuka mistäkin esitystyylistä tykkää. Toivottavasti pysyn kaukana asenteesta, että muita vaihtoehtoja ei ole kuin se jonka minä esitän.

Eilisen tapainen puheenvuoromaraton on siis jonkinlainen esilläoloharjoitus. En pidä sellaista tarkoituksenmukaisena (eduskunta)työn kannalta. Eihän töitä missään muuallakaan noin tehdä, ellei ammattina satu olemaan puhekeikan heittäminen erinäisissä tapahtumissa. Joo tietysti eilinenkin eduskuntakeskustelu edustaa vain pientä osaa edustajan tehtävistä, onneksi, mutta voitaisiinko tätäkin pientä osuutta uudistaa? Onko kohtuutonta toivoa, että kansanedustajan tointakin voisi tehostaa kuten tapahtuu kaikilla aloilla Suomessa. Tosin ehkä enemmistö kansalaisista sittenkin pitää juuri tämäntapaisesta eduskuntaesiintymistyylistä. Se on kai yksi viihdeohjelmaformaatti.

Kuntauudistus, sehän se on nyt tärkeä asia hoitaa kuntoon. Onnea siinä Henna Virkkuselle. Siinä on vain yksi vaikeus kokoomuksenkin osalta. Kun on luvattu karsia kuntien tehtävävelvollisuuksia, niin mitenkähän onnistuu? Karsittavaa tietysti täytyy olla vaikka kuinka paljon, sillä onhan kuntiin vuosikymmenten kuluessa kasattu kaikenlaista toimintaa jota ilmankin tultaisiin toimeen. Mutta oletan, että juuri kokoomukselle olisi mahdotonta karsia vaikkapa liikuntapaikoista, liikuntahenkilökunnasta, nuorisotoimesta ja kulttuurista. Juuri jostakin tämäntapaisestahan siellä pitää karsia, jos karsitaan. On helppo kuvitella esimerkiksi kokoomukselta väitettä, että nimenomaan laaja liikuntatoimi, laaja nuorisotoimi ja laaja kulttuuritoimi ovat tärkeimpiä tekijöitä nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä. On se niin vaikeaa, kun pitää olla jokin organisaatio joka sanoo nuorelle tai sitä vanhemmalle että näin sinun pitää liikkua ja näin sinun pitää harrastaa. Ei millään voi tehdä sitä omasta halustaan ja kevyemmin puittein. Ja kun noista sektoreista ei voida säästää, nimittäin ei se sovi demareillekaan, niin mistä sitten säästetään. Kunnallisesta joukkoliikenteestähän voi aina säästää. Luultavasti ja onneksi sentään noissa busseissa matkustaa paljon naistoimihenkilöitä, joiden luulisi sanovan kokoomukselle ja demareille, niin kuin muillekin puolueille, että bussien on kuljettava kohtalaisen taajaan eri kulmilla kaupunkia, tai sitten julkisista varoista perheisiin on ostettava yksi katumaasturi lisää.

Luultavasti kuntien työtavoissa voidaan säästää, ehkä todella paljonkin. Mutta silloin ei riitä, että hallitus tai oppositio sanoo että ainahan voidaan tehostaa työtapoja. Tuo tehostus pitää myös jonkun toteuttaa.

Jos siis kuntauudistus aikoo olla asiallinen säästöineen kaikkineen, hallituksen olisi jo aikoja sitten pitänyt esittää oikeudenmukainen (ai kenen mielestä) kunnallisten velvollisuuksien karsintalista. Jos näin ei tapahdu, oppositio joutuu olemaan valitettavasti oikeassa tässä kuntauudistusasiassa. Siihen taas hallituksella ei saisi olla varaa. Nolointa kotimaan politiikan osalta hallitukselle olisi juuri nyt, että kuntauudistus menisi pieleen. Se merkitsisi jämähtämistä paikalleen pitkiksi ajoiksi kuntaorganisaatioiden kehittämisessä. Ai niin heräsi kerran kysymys, mitä ne maakuntaliitot tekevät. Luin nimittäin eräästä paikallisesta lehdestä, että melkoisen jäsenmaksun tämäkin kaupunki sinne maksaa. Tuo jäsenmaksu oli muistaakseni tosi hurja.

Katsoin juuri, mitkä ovat maakuntaliiton (nykyään kuulemma maakunnan liiton) tehtävät. Kaksi lakisääteistä päätehtävää ovat maakuntakaavoitus ja maakunnan alueen kehittäminen. Muilta osin tehtäväluettelo vaikuttaa niin höttöiseltä ja jälleen niin EU-lähtöiseltä, että karsittavaa lienee. Mutta karsiminen tuskin onnistuisi. Siinä sitä taas ollaan.

Ennen nykyistä paikkakuntaa asuin muutaman vuoden kaupungissa, johon on viime vuosina liitetty muita kuntia, ja ilmeisesti matka jatkuu. Nykyiseen asuinpaikkakuntaani on myös viime vuosina liitetty pari laajaa kuntaa, ja matka jatkuu. Itse asun vieläpä alueella, joka liitettiin tähän kaupunkiin jo 20 vuotta sitten. Ei tämä nyt niin kauheaa ole, vai onko minulta jäänyt jotakin tärkeää huomaamatta.

Toivon hallitukselle menestystä kuntauudistuksen hoitamisessa hyvin tehokkaasti ja määrätietoisesti mutta reilusti.

Hallituksen veroratkaisut ja suomalainen kateus

Taas luin jutun, jossa haastateltava väittää, että Suomessa kateus vie työpaikkoja. Konkreettisesti kyse oli tällä kertaa hallituksen yritysveropäätöksistä, näistä kuuluisista.

Olen aina kummastellut puheita, joissa kateus esitetään syyksi yhteen jos toiseenkin kielteiseen asiaintilaan. Perinteinen kyläyhteisöversio on ollut se, että kateellinen tekee vahinkoa naapurille ja estää näin tätä pärjäämästä. Käy vaikka tuhoamassa sadon tai jotain, tai nykyään hienon auton. Tämä voisi vielä olla jotenkin uskottava väite vaikkakin hyvin äärimmäisen tuntuinen. Mutta nytpä kateus on alettu liittää yhä laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Olisiko tässä kyse sitten vaikka ”kateussosiologiasta”. Hahaa olipas oivallus (medialle: oivallus-kehuni oli itseironiaa).

Tuo ”kateussosiologia” kulkee esimerkiksi niin, että ministeri tai joku päättäjä tai koko ministerikunta tekee kateutensa motivoimia yritysveropäätöksiä, jotka tuppaavat olemaan sellaisia, että Suomeen ei synnykään niitä 200 tuhatta työpaikkaa joiden piti. On tietysti mahdollista, että tehdään päätöksiä, jotka estävät vaikkapa 200 tuhannen työpaikan syntymisen, mutta ratkaisumalliin vaikuttavana tekijänä ei ole (mielestäni) ollut kateus. Nimittäin vaikka voisinkin kadehtia menestyvää naapuriani, kateuteni ei vaikuttaisi veropoliittisiin näkemyksiini (mielikuvitus)ministerinä. Veropoliittisiin näkemyksiini vaikuttaisivat sellaiset seikat kuin oikeudenmukaisuuskäsitykseni, vaikutus kansantuotteeseen, vaikutus työllisyyteen ja esimerkiksi päätöksen vaikutus suhdannevaihteluiden tasaamiseen. Ei siis ole sellaista syy-vaikutus-yhteyttä, että naapurikateuteni saisi minut tekemään kiusaa jollekin veronmaksajaryhmälle. Tosin jos joku tunnustaa, että itse on taipuvainen tekemään poliittisia päätöksiä myös kateusmotiivilla, niin sitten minunkin on se uskottava. En vain osaa nyt kuvitella, että näin voisi olla.

Sen sijaan ymmärtäisin sellaisen yhteiskunnallisen kateusvaikutuksen, että työpaikoilla ilmenevä kateus vähentäisi työyhteisön tuotosta mikä puolestaan vähentäisi Suomen kansantuotetta, työllisyyttä ja muuta vastaavaa.

Eli toisissa asioissa kateus voi hyvinkin vaikuttaa mikrotasolta makrotasolle mutta taas toisissa ei mielestäni mitenkään voi vaikuttaa.

Julkisuudessa kateudesta tuntuvat puhuvan erityisesti menestyvät henkilöt. Se saattaa johtua siitä, että menestyneillä ihmisillä on myös vaikutusvaltaiset kilpailijat. Ja jos vaikutusvaltainen kilpailija tuntee kateutta, hän saattaa vaikutusvaltansa (esim. verkostot) avulla jarruttaa kadehtimansa henkilön menestymistä. Näin voisin kuvitella. Mutta sanotaan nyt vielä se kulunut tosiasia, että kateus voi ilmetä myös myönteisesti siten, että kateellinen keskittyy omiin suorituksiinsa entistä paremmin eikä suinkaan tee kiusaa kadehtimilleen eikä myöskään itse lamaannu kateustuntemuksensa seurauksena.

Pienenä vinkkinä niille, jotka näkevät kateuden uhkaa kaikkialla, sanoisin, että ei pidä provosoitua ellei ympäristön kateus aiheuta varsinaista vaaraa tai omien (siis kadehditun) toimintojen häiriintymistä.

Omasta mielestäni bloggaukseni oli positiivinen, eikö sinunkin mielestäsi?

Miten niin ”tässä sitä vain kitkutellaan”, hyvinhän se osinkoveropäätös

Eiköhän nyt koko hallitus ole tyytyväinen, kun osinkoveropäätös sai tarpeellisiksi koetut korjaukset. Ainakin vasemmistoliitto Arhinmäen johdolla on tyytyväinen. Ja taas niin sanottujen päähallituspuolueiden ministereiden ei tarvitse milloinkaan tyytyä itselleen huonoihin ratkaisuihin, joten he myös lienevät hyvin tyytyväisiä.

Mikä tärkeintä, myös osinkoveron maksajien kannalta varsinkin nyt tehtyjen ratkaisujen olettaisi olevan oikeudenmukaisia ja siten tyytyväisyyttä aiheuttavia, kun juuri tuota oikeudenmukaisuutta tavoitellen korjauksia lähdettiin vaatimaan. Myös keskustan on syytä olla hyvin tyytyväinen, kun keskustan puheenjohtajaltahan varsinainen vinkki korjaustarpeeseen tuli. Nyt jos joku huutelee tuolla keskustelupalstoilla tai jossakin, että oppositiolla ei muka ole ratkaisuehdotuksia vaan pelkkiä valituksia, niin ei ole kyllä ihan tästä ajasta se henkilö. Kannattaisi lukea verkkotiedotteita, sillä nykyään tapahtuu yhdessä päivässä niin monta käännettä ettei niistä ehdi edes kirjoittaa samaan tahtiin.

Toivottavasti myös jatkossa käy hallituksessa niin, että tarpeen tullen myös jo tehtyä päätöstä korjataan.

Sinänsä osinkoverokeskustelu ei kovin paljon kiinnostanut itseäni, mutta aivan loppuvaiheessa alkoi kiinnostaa asiaa koskeva päätöksenteko. Erityisesti toivon, että myös muutkin kuin suurimmat hallituspuolueet pitävät aina loppuun asti kiinni kohtuullisista vaatimuksistaan.

Keskusta, Putkonen ja Heinäluoma hallituksen päätöksistä

Puolueiden ja poliitikkojen arviot kehysriihen veropäätöksistä ja joistakin leikkauksista vaikuttavat sellaisilta, kuin ihan lähiaikoina pidettäisiin vaalit.

Keskusta narisee nyt vaihteeksi siitä, kun kuulemma kehitysyhteistyöstä ja jonkin verran kai myös ulkoasiainhallinnosta säästetään. Puolue vaikuttaa olevan huolissaan nimenomaan siitä, mitä meistä nyt muualla taas ajatellaan. Tulee mieleen vihreät tässä suhteessa. Ollaanhan vihreissä käsittääkseni tyypillisesti hyvin huolissaan siitä, millaisen mielikuvan (painotan sanaa mielikuva) maailmalle Suomi antaa kehitysyhteistyömäärärajojen osalta. Enpä muuten(kaan) yhtään ihmettelisi, vaikka keskusta ja vihreät lähivuosina fuusioituisivat. Siinä olisi sekin puoli, että yhdistettynä tämä keskusta-vihreät –kokoonpano muodostaisi jonkin aikaa niin sanotun suuren puolueen.

Perussuomalaisten työmies Putkonen puolestaan pitää vääränä työmiesten kannalta sitä, kun sähkövero nousee ja kuulemma myös kilometrikorvaukset vähenevät. Taas valtio nipisti väärästä paikasta, siis Putkosen mielestä, ei minun. Toki sähköä joudun kuluttamaan, mutta joka tapauksessa olen jo pitemmän aikaa aikonut hajoamisvaaran vuoksi uusia minimaalista tietotekniikkaani oletettavastikin entistä vähemmän kuluttavaksi. Tosin sähkönkulutukseni on pienehköä nykyäänkin, koska miksi ihmeessä sen pitäisi olla suurta. Sinänsä kulutusverot ovat enimmäkseen keinotekoisia ja vääriä hätäratkaisuja, mutta sähköveron kiristäminen ei nyt tällä hetkellä tunnu niistä epäoikeudenmukaisimmalta.

Sitten Heinäluoma (sd.) sanoo, että yhteisöveroa olisi voinut laskea vaikka enemmänkin jos olisi syntynyt keskitetty työmarkkinaratkaisu. Hänkin siis tuntuu olevan reippaalla laskulinjalla.

Kaiken kaikkiaan tämä into laskea runsaastikin joitakin veroja ja toisaalta tiettyjen pientenkin säästöjen paheksunta antaa kyllä kuvan, että Suomen kansantalous olisi mahdollisimman kaukana alavireisyydestä ja että se olisi pikemminkin vahvassa kasvussa eikä pohjalla olisi minkäänlaista velkaantumistrendiä. Mutta kun kaikesta huolimatta hiukan epäilen tätä, niin todellinen syy löysäilyyn voisi olla vaikkapa vaalien oletettu läheisyys. Jos se ei ole sekään, mikä sitten?

Perussuomalaisten Putkosen näkemyksestä vielä sen verran, että toki hän hallituksen päätöksiä kritisoidessaan kritisoi hallitusta myös siitä että se ei kyennyt riittäviin rakenteellisiin uudistuksiin. Minä aina tykkään niin kovasti, kun kuulen ilmauksen ”rakenteellinen uudistus”. Se lupaa jotakin raikasta. Harmi vain, että nytkään ei käynyt selville mitä tarkoitettiin rakenteellisella tässä yhteydessä. Niin ja vielä, Putkosenkin mielestä yhteisöveron lasku oli oikeansuuntainen toimenpide.

Ruvetkaahan nyt tekemään sitten vaikka niitä rakenteellisia uudistuksia, tai kertokaa edes mitä ne ehkä olisivat. Siinä vain käy niin, että kun niitä tehdään, aika moni sanoo että väärin tehty.