Suora, kansanvaltainen, Väyrynen ja Soini

Vaikuttaa tosi vanhanaikaiselta, että presidenttiehdokkaan tueksi muodostuu jokin nimekkäiden julkkisten joukko. Se nyt jotenkin menisi hampaita kiristellen, että tukijoina olisi iskelmälaulaja, yleisurheilija, yrittäjä tai mielipidelehden päätoimittaja, mutta aivan jämähtäneeltä tuntuu ajatus, että juuri oopperalaulajalla, tunnetulla näyttelijällä, kapellimestarilla tai tunnetulla kirjailijalla olisi erityistä sanottavaa äänestäjille. No kirjailijalla ehkä juuri ja juuri jotakin voisi olla, mutta se riippuu täysin kirjailijasta. Ei kirjailijuuskaan sinänsä merkitse tässä suhteessa mitään.

Varsinkin tämä oopperalaulaja-kapellimestari –tukijoukkoileminen on mielestäni pönöttämistä. Katukuvassa ja paikallisbussissa nämä oopperalaulajat ja kapellimestarit ovat marginaalista väkeä. Kaiken lisäksi suomalaissyntyiset oopperalaulajat ja kapellimestarit esiintyvät enintään muiden maiden katukuvassa kuin Suomen. Mutta juuri he ovat paradoksaalisesti supisuomalaisten presidenttikisojen esimerkkihenkilöitä, mielipidejohtajia tai samaistumiskohteita. On se kummallista. On todella. Laajojen kansalaispiirien kanssa näillä ammattikunnilla on hyvin vähän tekemistä, mutta eikö nyt juuri pitäisi olla tekemistä laajojen piirien kanssa kun on menossa presidenttikisa.

Kolumnisteille muistutukseksi, se mitä sanoin ja vielä sanon, ei ole populismia, ei mpp:tä, ei vihapuhetta, ei kiihottamista ketään vastaan, ei rasismia eikä edes uhriutumista.

Mikä näiden korkeakulttuuriammattilaisten funktio on siellä presidenttiehdokkaan takana? Ilmiössä ei ole mitään epänormaalia siinä tapauksessa, että kyse olisi jostakin samanlaisesta kuin että käykää nyt äänestämässä niin saatte äänestyspaikalla kahvia. Tuohan olisi ihan kivaa ja leikkisää ihmisten aktivoimista, vaikka kyllä taas sen joku tosikkokolumnisti katsoisi lahjonnaksi ja purkautuisi ja saisi sitten kiksejä. Mutta onko siinä, että ehdokkaan vetovoimaiseksi tarkoitetuksi tukijaksi haetaan tai sellaiseksi ryhtyy kansainvälisesti erityisen menestynyt kapellimestari, kyse vain kahvikupintapaisesta sisäänheittokoukusta. Tuskin sentään. Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, ja se on huono vaihtoehto. Nimittäin, että tällaista korkeakulttuurin edustajaa pidetään ja tällainen korkeakulttuurin edustaja itse pitää itseään arvojohtajana.

Juuri, kun joku ehdokas irtisanoutuu arvojohtajuudesta, hän haluaa taakseen arvojohtajia, joille me äänestäjät ulkoistamme ajattelumme eli arvonmuodostuksemme. Äänestäjän tehtäväksi tässä asetelmassa jää vain arvonmukaisen numeron kirjoittaminen äänestyslippuun.

Tuollaista en halua, en sitten milloinkaan enkä koskaan. Miten se nyt niin valikoituu ja millä ihmeen luonnonlain voimalla, että klassisen musiikin edustaja, näyttelijä ja mitä moninaisin kilpaurheilija muuttuu arvojohtajaksi? Millä erityisillä resursseilla niin käy? Voi vain ihmetellä, mutta so what, on meillä Väyrynen ja Soini ehdokkaina. Heillä ei ainakaan jonkun median mukaan ole juurikaan näitä suuria tukijanimiä taustallaan. Ja tuon jonkun median mukaan nämä kaksi ehdokasta eivät niin kaipaakaan kyseisiä a tukijoita. Sitten tuo samainen media taisi sanoa niinkin vielä, että ei taida olla tungostakaan julkkistukijoiksi näiden kahden ehdokkaan kohdalla. Ihan kuinka vaan. Minulle sopii kumpikin.

On ihan hyvä, jos presidenttiehdokkaat eivät yritä haalia ns. huipputukijoita taakseen, mutta hyvä on myös se, että huippunimet eivät yritä ainakaan itseään korostaen lyöttäytyä näiden kahden ehdokkaan taustalle. Tämä kaikki vain vahvistaa Väyrysen ja Soinin kampanjoiden kansanvaltaista, tasa-arvoista ja kansalaispiirejä yhdistävää luonnetta.

Hauskaa muuten, että Demari-lehdessä Rolf Bamberg kolumnoi, että hyvä presidenttikampanjan iskulause olisi ollut ”Aattelepa ite”. No just. Tätä periaatettahan Väyrynen ja Soini tulevat toteuttaneeksi. Heidän kampanjansa kohdistuvat terävästi mutta laajasti ja voimakkaasti äänestäjiin. Väyrynen kiertää Suomea todella kiitettävästi ja on tekemisissä äänestäjien kanssa suoraan ja välittömästi. Pitää uskaltaa. Ei mitään pönäköitsemistä.

Minä äänestäjänä en tarvitse idolia, jonka johdattamana ja arvojohtamana äänestäisin. En tarvitse ulkoista samastumiskohdetta, ja miten voisinkaan samastua esimerkiksi oopperalaulajaan. Ettei nyt taas tule väärinkäsitystä, anon, että on luontevaa mainostaa luontaistuotetta huippu-urheilijalla, talopakettia nimekkäällä kapellimestarilla tai urheiluautoa oopperalaulajalla, mutta se on sitten siinä.

Aikakauslehdet Apu, Seura, Suomen Kuvalehti ja Hymy

Luin joulun aikaan aikakauslehtiä ja hiukan yllätyin niiden tasosta. Eniten luin Apuja, koska niitä lähinnä oli saatavilla, mutta luin myös yksittäistä Seuraa, Hymyä ja Annaa. En ole kuitenkaan kovin kiinnostunut Annan tapaisista lehdistä, mikä johtuu tämän kaltaisten lehtien olettamastani aihepiiristä, mutta lukemassani numerossa oli muistaakseni jokin ihan hyvä juttu. Ehkä se oli Hannu Väisäsestä.

Olin siis hiukan yllättynyt siitä, että joissakin noista lehdistä käsitellään jopa kriittisesti niin sanottuja yhteiskunnallisia asioita. Esimerkkinä muistan jutun, jossa asiantuntijaa haastatellaan arvonlisäveron ja tuloveron vaikutuksista. Eli millaisia eroja on siinä, painotetaanko politiikassa arvonlisäverotusta vai tuloverotusta. Ja miten näitä painotuksia perustellaan ja ovatko perustelut totuudenmukaisia ja sopusoinnussa keskenään.

Jos otetaan kolme kiinnostavinta aikakauslehteä, ne olisivat Apu, Seura ja Suomen Kuvalehti. Avulla ja Suomen Kuvalehdellä on vieläpä verkkosivut, mikä on erittäin suuri plussa. Myös Hymy, joka tosin ilmestyy vain kerran kuukaudessa, on joskus hyvä, jos siinä ruoditaan vaikkapa erilaisten eturistiriitojen taustalla esiintyvää vallankäyttöä. Kuitenkin mainoksesta päätellen Hymykin on enimmäkseen hyvin ns. viihteellinen kuten moni muukin lehti.

Tuli mieleen ajatus, onko päivittäisten sanomalehtien sittenkään tarpeen paneutua nykyistä enempää laajoihin juttuihin, kun viikkolehdet soveltuvat niihin paremmin. Päivälehdissä päivän jutut ja aikakauslehdissä laajat ja taustoittavat jutut. Esimerkiksi viikko on riittävän lyhyt ilmestymisväli, mutta se antaa kuitenkin paremman näkyvyyden laajalle jutulle. Sanomalehdessä laaja kiinnostava artikkeli jää helposti huomaamatta, kun yksittäisiä uutisia ja juttuja on paljon ja seuraavana päivänä tulee jo uusi numero. Aikakauslehdessä, viikoittain tai harvemmin ilmestyvässä, laaja juttu sen sijaan tulee huomatuksi. Jotta roolijako toimisi, aikakauslehtien pitäisi paneutua entistä enemmän näihin taustoittaviin ja kriittisiin juttuihin.

Henkilöjututhan ovat suosittua aikakauslehtisisältöä, mutta minun top-suosikkejani ne eivät ole. Toisaalta parhaimmillaan ne koukuttavat. Se edellyttää, että tarinassa on dramatiikkaa.

Työmarkkinoiden tulevaisuus vai Hirvisaari ja Halla-aho

Te kaikkien tuntemat bloggaajat ja kolumnistit ja etenkin vakiokommentoijat, pinnistelkää edes hiukan. Miksi vain henkilökirjoittelu kiinnostaa? Tai miksi suhde rasismiin tai seksuaaliseen suuntautuneisuuteen jaksaa innostaa päivästä toiseen? Eikö ne luut ole jo kaluttu? Miten ihmeessä voi riittää aiheeksi jatkuvasti Halla-aho, Hirvisaari, Perussuomalaiset, perussuomalaiset, vihapuhe tai jonkun puoliso?

Jos aihe ei ole yksinkertainen ja provosoiva, bloggaajan tai kolumnistin tunnettuuskaan ei herätä kommentoijia koloistaan. Esimerkki siitä on Tarja Cronbergin blogikirjoitus Kolme viisasta ja uusi työ. Ihmettelen kommentoijien nukkumista, sillä aihe olisi erittäin kiinnostava. Siitä keskusteleminen tietysti edellyttäisi kommentoijilta tavanomaista suurempaa ”luovuutta”. Kommentteja Cronbergin kirjoitukseen on tähän mennessä kertynyt noin 10, kun niitä Halla-aho-, Hirvisaari- tai presidenttispekulointiaiheisilla blogimerkinnöillä on helposti satoja.

Ihme kyllä e-kirjaa käsittelevä kirjoitus E-kirja ei ole kirja herätti todella fiksun keskustelun, jossa ei sorruttu huuteluun eikä henkilökohtaisiin heittoihin. Tämä e-kijabloggaus on juuri sellainen esimerkki, josta opin uusia asioita muun muassa kirjamarkkinoista. Omalla tavallaan yhtä hedelmällinen aihe olisi ollut edellä mainittu Cronbergin työmarkkinoiden tulevaisuus, jos vain siihen olisi ymmärretty tarttua.

Jos päivästä toiseen jahnataan muutamasta poliitikosta tai yhdestä puolueesta, ei lukija voi saada siitä mitään. Kommentoijat jumittuvat vain yhä tiukemmin asemiinsa, ja ahaa-elämyksiä on turha odottaa.

Vaikka nyt onkin menossa presidenttikisailu ja puoluepoliittiset tunteet ovat valloillaan, yrittäkää pinnistellä. Vaihtakaa aihetta. Tätä odottaisi erityisesti kaikkien tuntemilta kolumnisteilta ja bloggaajilta, mutta vielä sitäkin enemmän blogien kestokommentoijilta. Kuluneita väitteitä ja loppuun kaluttuja teemoja on helppo kommentoida nopeasti ja nokkelasti, mutta yrittäkää vaihteeksi kommentoida oikeita asia-aiheita.

Kaarina Hazardin kolumni palautti mieleeni "presidentin"

Tässä blogimerkinnässäni luotan tietolähteenä Kaarina Hazardin kolumniin Iltalehdessä, vaikka alkuperäinen lähde on Kaarina Hazardin mukaan Ilta-Sanomat. Tarkoitan erästä poliittisesti tärkeää tietoa, itse asiassa tärkeintä tällä hetkellä. Kaarina Hazard nimittäin kertoo kirjoituksessaan Lakaisukoneen kuljettaja, että Väyrysen ja Soinin haaveammatit lapsuudessa olivat auton- ja veturinkuljettaja. En ole varma, kumman oli kumpi vai oliko peräti kumpikin kummankin, mutta so what. Pääasia on kuitenkin selvä. Tärkeää on, että nuo ammatit ovat jonkin merkittävän vehkeen kuljettajia. Olennaista siinä on sekä konkreettinen tapa, jolla autoa, mieluummin vielä bussia, ja veturia (+ vaunuja matkustajineen) kuljetetaan, että siihen tapaan liittyvä symboliikka. Metaforastakin voisi puhua. Anteeksi muuten, että tämä kirjoitukseni on näin mutkikas, mutta kyllä minäkin joudun usein lukemaan mutkikkaita kirjoituksia, joten kestäkää. Eikä mutkikkuus aina ole edes paha piirre.

Nyt poikkean taas itse asiaan. Tapahtui viime vuonna Kuopiossa matkallani keskustasta kotiin. Tarkka tapahtumapaikka oli Kuopion liikenteen bussi ja ajankohta päivällä. Aurinko paistoi niin, että se sattui mukavasti katseeni kohteeksi bussissa istuessani. Bussissa istuessahan on hyvä olla näennäiskiinnostavia katselukohteita siten, että voi katsoa ikkunasta ulos järkevän näköisenä tai ainakin jotenkin. Katsoin siis tuota auringonpaistetta, jolloin vieressä istuva mies lausahti nokkelasti: ”Solen skiner.” Suomennettuna ”aurinko paistaa”. Huomatkaa, että tämä tapahtui Kuopiossa eikä Närpiössä tai Ahvenanmaalla. Tuo ”Solen skiner” oli mielestäni jonkinlainen heitto auringonpaisteenkatseluani kohtaan. Ihan pikkuisen inhottavakin, mutta yritin nokkelasti vastata siihen ”ja visst” tai jotakin yhtä epäonnistunutta ruotsin kielellä.

Odotin hiukan vaivautuneena, mitähän ”viisauksia” miehen suusta vielä putoilisi? Jotakin yhtä paljastavaa ja nokkeluuttani haastavaa kuin tuo ”Solen skiner”. Toivoin vain, että hän jäisi pian pois bussista. Eihän bussissa ole tapana heitellä yllättäviä nokkeluuksia kanssamatkustajille. Se on erittäin epänormaalia. Mies taisi lausuakin vielä muutaman ”viisauden”, tarkoittamatta niitä juuri minulle. Puheli vain yksikseen, ehkä ajatellen, että joku tai koko bussilasti häntä kuuntelisi.

Mutta ei tuo kanssamatkustajani ollut lainkaan turha mies nyt jälkeenpäin ajatellen. Hän sanoi yhden sanan, jolla juuri nyt on älyttömän suuri merkitys. Onneksi tosiaan luin Kaarina Hazardin tämänpäiväisen kolumnin, jossa taivastellaan vaalikoneiden ympärillä (muka) käyvää taivastelua tai sitten jotakin muuta. Tarkka pointti on minulla vielä hakusessa, kun innostuin noista Väyrysen ja Soinin veturin- ja autonkuljettajan haaveammateista. Tartuin näin luultavasti Kaarina Hazardin kannalta sivuseikkaan - tai en välttämättä ehkä aivan. Sivuseikkaan tarttumista muuten pelkään tapahtuvan itselleni silloin tällöin, kun luen ilmeisen ”nokkelien” ihmisten blogimerkintöjä tai muita. Se on inhottava kokemus. Joutuu kysymään, olenkohan minä jotenkin tekstityhmä. Niin, nyt tulee siis se kuopiolaisessa bussissa vieressäni istuneen herran poliittisesti merkittävä sanapari, jonka hän vielä ehti tokaista vähän ennen bussista poistumistaan. Hän sanoi bussinkuljettajaa osoittaen tai ainakin häntä tarkoittaen tärkeän sanan ja tuon sanan suomennoksen näin: ”President – edessäistuva.”

Eivätköhän nämä presidentinvaalit ole käyty. Nyt pitää vain osata vielä valita kahdesta. Kiitos Kaarina Hazard, että tulit antaneeksi sen varmistavan vinkin niille, jotka vielä epäröivät valintansa suhteen. Itse kyllä jo tiedän, keitä fiksun ihmisen pitää äänestää ensimmäisellä kierroksella ehdottomasti ja toisella kierroksella jos suinkin mahdollista. Presidentiksi pitää rekrytoida luonnollisestikin se, joka on lapsesta asti halunnut viedä ihmisiä eteenpäin. Valitaanko silloin arkkitehti, jalkapallonpelaaja vai urheiluselostaja? Ei mikään niistä, jos kerran valittavana on president tai peräti kaksi.

Presidentinvaalikoneoptimointia

Kokeilin Ylen ja Helsingin Sanomien vaalikoneita. Hesarin vaalikoneen kysymykset ovat kauttaaltaan parempia kuin Ylen. Hesarin kysymykset liittyvät paljon läheisemmin itse asiaan, ja niistä myös ymmärtää mitä halutaan kysyä. Sen sijaan Ylen vaalikoneen kysymysten kohdalla välillä mietin, kysytäänkö miten asiat ovat lain mukaan, miten ne ovat käytännössä, miten niiden pitäisi olla, vai miten presidenttiehdokas aikoo laittaa ne olemaan omalla vaikutusvallallaan ja lujalla tahdollaan. Toki tiesin jo etukäteen, että Ylen vaalikone sisältäisi myös kansalaisten kysymyksiä, ja sellaisilta monet kysymykset myös näyttävät. Niitä olisi voinut viimeistellä enemmän ennen julkistamista.

Kysymysten luonteesta varmaan johtui, että Ylen vaalikone antoi ainakin minulle aikamoisia tuloseroja sen mukaan, mihin kysymyksiin kullakin kokeilukerralla vastasin. Kun ensimmäisellä kerralla vastasin kaikkiin kärsivällisesti kysymysten ärsyttävyydestäkin huolimatta, ehdokastuloksen kärjessä oli Soini ja toiseksi viimeisenä Väyrynen. Ilman konetta ajatellen Soini ja Väyrynen olisivat juuri kaksi kärkivaihtoehtoani, joten miten ihmeessä tulos voi olla tämä, että ne ovat ääripäissä? Toisaalta olihan tulos edes osittain oikein.

Tein testin uudelleen, ja vastasin vain kysymyksiin 6-10. Jo tuli järkeä järjestykseen. Mainitut kysymykset nimittäin ovat lähinnä ne olennaisimmat mielestäni. Toki muutama muukin järkevä kysymys vaalikoneessa on. Tässä toisessa testissä kärkeen nousi siis lähes pohjalta Väyrynen, että sillä tavalla. Väyrysen jälkeen sijoittuivat Essayah ja Arhinmäki. Tuota Arhinmäen sijoitusta ihmettelen. Muutenkin ihmettelen, että Arhinmäki oli aika usein eri osioissa kärjessä. Essayah´n kakkossijaa en pidä huonona juttuna, vaikka en olekaan tutustunut hänen vastauksiinsa. Niistähän voisi paljastua pahojakin yllätyksiä, kuten yleensä kun katsoo ehdokkaiden vastauksia. Neljänneksi tässä vaiheessa tuli Soini. Vasta neljänneksi. Kun siis vastasin vain olennaisimpiin eli ulko- yms. politiikkaan liittyviin kysymyksiin, Väyrynen nousi kärkeen. Tosin Soini vuorostaan laskeutui neljänneksi.

Tein kolmannen kierroksen ja vastasin vaihteeksi hiukan useampaan kysymykseen. Tulos oli käsittämätön, sillä Arhinmäki nousi kärkeen ja Haavistokin oli jopa kolmas. Arhinmäen ja Haaviston välissä kakkosena oli Väyrynen. Ajatelkaa nyt taas tätäkin kolmikkoa, Arhinmäki – Väyrynen – Haavisto. Tämä osoittanee, että olen hankala äänestäjä puoluekartan näkökulmasta, vai mitä tämä osoittaa. Ainakin totta on se, että näkemykseni eivät sijoitu luontevasti puoluekartalle. Minua varten pitäisi olla ihan erilainen puoluerakenne, kuin mitä eduskunnassa on. Puolueeni voisi olla jokin hiukanradikaali-hiukanvihertävä-perussuomalainen.

Tein vielä neljännen testin taas hiukan eri kysymyksillä, jolloin ykköseksi tuli Väyrynen. Kakkoseksi sijoittui nytkin yllättäen Arhinmäki ja kolmoseksi yllättäen Haavisto ja vasta neljänneksi Soini. Enää en tarkkaan muista, mihin kysymyksiin vastasin kolmannessa ja neljännessä testissäni. Kakkosessa yritin vastata kysymyksiin 6 – 10, mutta taisi niistäkin kahteen tulla rehellisesti ”en osaa sanoa”-vastaus. Kakkostestini tulos näyttikin melko siedettävältä, kun vielä ottaa huomioon sen poliittis-taktisen seikan, että aion äänestää ensinnäkin ns. kärkiehdokkaita ja niistäkin todellisuudessa vaihtoehtoisesti vain kahta, siis ensimmäisessä äänestyksessä. Toinen äänestys on sitten mitä on.

Myös sellainen mielenkiintoinen seikka tuli esille testeissäni, että vielä ensimmäisen vastauskerran tuloksessa Lipponen ja Niinistö sijoittuivat keskivaiheille tai keskimäärin vähän alle, mutta kaikissa muissa tuloksissa viimeisiksi. Ja voin vakuuttaa, että tätä en mitenkään yrittänyt. Yritin löytää vain mahdollisimman tarkasti oikeat ehdokkaat itselleni.

Sitten Helsingin Sanomien vaalikoneen vuoro. Jouduin vastaamaan siihen uudelleen, koska edelliset tulokseni eivät olleet tallentuneet. Vastasin nyt näköjään sen verran eri tavalla verrattuna ensimmäiseen Hesarin vaalikoneen vastauskertaan, että ykkösehdokas oli käsittämätön yllätys. Nimittäin ensimmäiseksi tuli Niinistö. Onneksi sentään seuraavina olivat Soini ja Väyrynen, mutta sitä vastoin Yle-koneen kärkipaikoilla heilunut Arhinmäki putosi viimeiseksi. Arhinmäen sijoitus ei kuitenkaan ollut erityinen yllätys.

Piti oikein katsoa, mitä Niinistö oli vastannut Hesarin vaalikoneeseen. Ihmettelin koneen antamaa tulosta, sillä kyllä siellä selviä eroja oli minun ja Niinistön vastausten välillä kuten oletinkin. Sitten katsoin toiseksi sijoittuneen Soinin vastaukset. Selvästi huomasin, että Soinin ja minun vastauserot koskivat enimmäkseen sellaisia ”makuasioita”, joilla ei ole juuri väliä minulle. Erot olivat koneen kannalta merkittäviä, mutta eivät todellisuudessa olleet merkittäviä minulle. Tähän asti olen ajatellut, että koneen antama tulos riittää ja on turha katsella ehdokkaiden vastauksia, mutta ei se niin ole. Ihminen on näin pienessä kysymysmäärässä fiksumpi kuin kone. Harmi koneelle. Asiaa sekoittaa lisäksi se, että vastauksia voi painottaa. Sitä en kuitenkaan tehnyt.

Vaalikoneen hyvyys ja samalla hauskuus ratkaistaan hyvillä ja tasalaatuisilla kysymyksillä ilman mitään painotusmahdollisuutta. Turhat pois ja vain olennaiset kysymykset mukaan. Tehkää sellainen.

Ehkä seuraavassa merkinnässäni käsittelen sitä, miten ehdokkaat presidenttinä ollessaan suhtautuisivat ruotsin kielen aseman vahvistamiseen ja Jumalan siunauksen toivottamiseen. Jälkimmäiseen liittyy eräs hauskuus ainakin erään ehdokkaan osalta.

Railo ja Harakka, Nato-keskustelukommenttinne oli uskomaton

Torstaina 8.12. Politiikkaradiossa olivat haastateltavina presidenttiehdokkaat Paavo Lipponen ja Pekka Haavisto. Haastattelu oli siinä mielessä hyvä, että siinä täsmentyivät ainakin itselleni erityisesti eräät Lipposen näkemykset ja se miten hän toimisi presidenttinä tietyissä kysymyksissä. Ohjelmasta jäi tosin myös osittain hyvin kielteinen vaikutelma, jonka saivat aikaan ohjelmassa olleet kommentaattorit Erkka Railo ja Timo Harakka.

Lipposen vastauksista kävi selväksi jälleen se, että häntä motivoi ehdolle asettumiseen vahva halu palauttaa suvaitsevaisuus ja demokratia Suomeen. Suvaitsemattomuudella Lipponen tarkoittanee rasismia. Tämä teema hänellä on ollut esillä toistuvasti, mutta minulle on jäänyt kuitenkin hiukan avoimeksi, missä nyt on se suuri suvaitsemattomuusongelma. Onko kyseessä vain tunnetasoinen vaikutelma siitä, että Suomessa ollaan nykyään erityisen suvaitsemattomia, vai onko Lipposella konkreettisesti mielessä erityisen suvaitsemattomia tahoja tai henkilöitä?

Suvaitsemattomuus- ja rasismiväite tulee niin toistuvasti esille, että herää kysymys eikö sitten ole havaittavissa Suomessa muunlaista suvaitsemattomuutta. Itse asiassa jo ajatus, että olisi vain ulkomaalais-, erivärisyys- ja erikielisyyssuvaitsemattomuutta, on epäuskottava. Jos Suomessa ollaan suvaitsemattomia, kyllä sitä ollaan myös erilaisiin kotoisiin ryhmiin. En käytä sanaa vähemmistö, koska se johtaa ajattelemaan vain ns. ”kansanryhmiä”. Jos suvaitsemattomuus liitetään aina vain ”kansanryhmiin” tai muihin paljon esillä olleisiin ”vähemmistöihin”, ollaan näreikössä eikä suvaitsemattomuutta päästä vähentämään milloinkaan.

Toki myös Pekka Haavisto toi selvästi esille huolensa suvaitsemattomuudesta, ei yksin Lipponen.

Suvaitsemattomuutta on ollut aina monenlaisia ihmisiä kohtaan, joten kyseessä ei ole uusi asia. Suomessa toisaalta ihannoidaan muun muassa ulkomaalaisia ja kansainvälisyyttä, mutta ulkomaalaisia ei oteta töihin. Se on tietysti tyhmää, mutta sama suvaitsemattomuus koskee monia kotimaista alkuperää olevia ihmisiä.

Toinen toistuva teema tai suvaitsemattomuus-teeman jatke Lipposella on pelko, että Suomi sulkeutuu. En nyt ymmärrä oikein tätäkään. Tai ymmärrän. Kaipa Lipponen, kuten todennäköisesti Haavistokin, tarkoittaa tässä EU- ja eurokriittisyyttä. Minä hiukan koen tämän sulkeutumis-puheen sulkeutumis-pelotteluna, mutta se on vain minun kokemukseni.

Natosta Lipponen lausui hyvin ja selkeästi. Ensinnäkin hän kuvasi lyhyesti sen, miten Suomi on tietyin askelin edennyt kohti länttä. Natoon ei ole kuitenkaan liitytty, koska ei ole haluttu jäsenyyteen liittyviä velvoitteita. Myös Venäjä-osuus oli ok kummallakin ehdokkaalla.

Oli erittäin hyvä, että Politiikkaradiossa otettiin jälleen Nato esille, sillä on tarpeen että ehdokkaiden kannat kaikissa olennaisissa kysymyksissä tulevat esille mahdollisimman monta kertaa. Siihen ei voi kyllästyä, sillä eihän kukaan tavallinen ihminen kyttää joka mediapläjäystä presidenttikeskusteluista. Mutta ohjelmassa esiintyneet kommentoijat Erkka Railo ja Timo Harakka olivat jo kyllästyneet Natosta puhumiseen. Erkka Railo esitti närkästyneeseen sävyyn, että Natosta kyseleminen voitaisiin pikku hiljaa lopettaa. Hänen mielestään toistuva kysyminen Natosta vaikuttaa siltä, että koko ajan epäiltäisiin ehdokkaiden Nato-vastausten rehellisyyttä. Railon mukaan tällä ylläpidetään julkisuudessa aiheetta epäilevää ilmapiiriä. Timo Harakka oli samalla kannalla ja käytti sanaa Nato-pakkomielle. Myös hänen mielestään Nato-keskustelu voitaisiin viheltää poikki. Kommentoijien mielestä Nato-kannoissa ei ole enää mitään selvitettävää.

Se, että kommentoijat kehottavat jättämään Nato-keskustelun, on äärimmäisen vastenmielistä. On uskomatonta, että on tultu tilanteeseen jossa kommentoijina toimivat tutkija ja toimittaja kehottavat vähentämään keskustelua. Tällä tavalla saadaan aikaan tympeä ilmapiiri. Siinä ei olisi mitään ihmeteltävää, jos tavallinen kansalainen ilmoittaisi kyllästyneensä keskusteluun, mutta se on vaarallista että asioita seuraava asiantuntija sanoo niin.

Sitä sitten en täysin ymmärtänyt, kohdistiko esimerkiksi Erkka Railo Nato-keskustelunärkästyksensä toimittajiin vai laajaan äänestäjäkuntaan. Sanoiko hän ikään kuin äänestäjille, että ”lopettaisitte jo sen jankkaamisen Nato-asioiden epäselvyydestä ja uskoisitte nyt että asiassa ei ole mitään selvitettävää enää”. Vai sanoiko Erkka Railo toimittajille, että ”älkää tivatko enää Natosta”. Kulunutta viisastelua lainatakseni, tätä pitäisi kysyä Erkka Railolta ja miksei myös Timo Harakalta.

Ehdokkaaksi kuntavaaleihin?

Jos pyydettäisiin kuntavaaliehdokkaaksi, olisin hetken fiiliksissä, mutta en lähtisi. Toisaalta eihän kenenkään tarvitse odottaa pyytämistä, vaan voi ilmoittaa halukkuutensa ihan itse. Ilmoittautumislomakkeita ja yhteystietoja on sitä varten esimerkiksi verkossa. Miten ehdokkuusasia siitä etenee, riippuu varmaankin ehdolleasettajien arviosta ja puolueen toimintaperiaatteista.

Se, että en lähtisi ehdokkaaksi esimerkiksi tuleviin kuntavaaleihin 2012, johtuu jo siitäkin että äänimääräni jäisi naurettavan pieneksi. Mutta johtuu se myös paljon muusta.

Aikanaan meinasin lähteä erään puolueen ehdokkaaksi ja alustavasti lupauduin, mutta ennen ratkaisevaa ilmoittautumista peruin. Jostakin syystä oli vielä sellainen tilanne, että olin huolissani, menisikö perumiseni varmaan perille asianomaiselle henkilölle. Onneksi viestini oli havaittu, ja sain vahvistuksen perumisestani. Olin äärimmäisen huojentunut.

Perumiseni alkuinnostuksen jälkeen johtui siitä, että vähitellen valkeni mitä ehdokkaan homma on jos sen ottaa tosissaan. Pitää näkyä toreilla ja vaikka missä. Eikä riitä alkuunkaan, että vain on joka paikassa, vaan pitää kailottaa kaikkialla omia lupauksiaan kaikenlaisille ihmisjoukoille. Sain silloin sen kuvan, että vaalikampanjan luonteeseen kuuluu luvata kaikkea hyvää. Sellaista pidetään oikeana palveluasenteena. Siihen en kuitenkaan itse suostu.

Vaikka lähtisi siitä, että lupaisi äänestäjille vain jotakin ja olisi kitsas toisissa asioissa, silloinkin on tiedettävä paljon lähes kaikesta. Äänestäjillähän on täysi oikeus ottaa selvää, miten ehdokas toimisi missäkin asiassa. Miten voi sellaiseen vastata äänestäjiä tyydyttävästi, jos ei tiedä joka asiasta paljon ja ole erittäin kiinnostunut kaikesta. Voi tietysti valehdella ja luvata mitä tahansa, mutta jossakin vaiheessa siinä kävisi huonosti ainakin minulle.

Olen saanut käsityksen, että valtuutettu ei voi toimia yhden asian liikkeenä, jos aikoo säilyttää uskottavuutensa. On oltava kiinnostunut laajasti kunnan toiminnoista. Tämä edellyttää aitoa paneutumista kaikenlaisten kuntalaisten asioihin, mihin itselläni ei olisi kutsumusta. Ei minua kiinnostaisi kunnan kulttuuri- eikä urheilutarjonta. Sen sijaan kiinnostaisi se, että kunta huolehtii välttämättömyydet omalta osaltaan kaikille tarvitseville. Nämä asiat liittyvät sosiaalitoimeen, terveydenhuoltoon, koulutukseen, kunnallistekniikkaan ja muihin ihan oikeasti välttämättömiin asioihin. Vastustan ajatusta, että kunnan pitää tarjota kaikille kaikenlaista.

Todennäköisesti käy kuitenkin aina niin, että valtuutettuna toimitaan eri tavalla kuin ehdokkaana. Vaikka kukin puolue ja valtuutettu yrittää miellyttää tärkeintä äänestäjäkuntaansa, voimavarojen rajallisuus pakottaa karsimaan. Niinpä minullakin voisi olla helpompaa valtuutettuna kuin ehdokkaana, mutta yksi vastenmielisyys onkin juuri tällainen pelaaminen. Miksi pitäisi miellyttää kauheasti kaikkia äänestäjiä ehdokkaana ollessaan, jos sitä ei tekisi valtuutettunakaan.

On imartelevaa, kun pyydetään tai saa tilaisuuden asettua ehdokkaaksi. Nythän tämä vaihe on meneillään, ja nopeimmat puolueet ovat jo asettaneet ehdokkaita. Virallisen ehdokasluettelon viimeinen jättöpäivä on tosin vasta syyskuussa. Varokaa maahanmuuttajat, naiset ja nuoret, teitä halutaan puolueiden imagonkohottajiksi myös tulevissa kuntavaaleissa. Nuori maahanmuuttajanainen, siinä täydellinen paketti. Kyseistä resurssia on kuitenkin hyvin rajallisesti, joten siitä riittää vain vähän puolueille ääntenkalastajia. Puolueet voivat joutua ottamaan ehdokastäydennystä myös keski-ikäisistä miehistä ja sitä vanhemmista.

Jonkin ryhmän kiiltokuvaihannointi ehdokasasettelussa on melkein perverssiä. Siinä myös hassutetaan ihmisiä keräämään hajaääniä puolueelle, mikä on epärehellistä toimintaa. Kyllä jokaisella ehdokkaalla pitää olla täysin uskottavat mahdollisuudet tulla valituksi. Vain tämä lähtökohta on reilu sekä ehdokasta itseään että äänestäjiä kohtaan. Se, että ehdokas olisi vain muutaman äänen perilleviejä eikä puolue X ajattelisikaan hänen tulevan valituksi, olisi pelleilyä. Jollakin tavalla se olisi myös säälittävää.

Ymmärrän toki sen, että tuntuisi tylyltä jos ei-lupaavan henkilön ehdokkuushalukkuus torjuttaisiin. Antaisihan se puolueesta itseriittoisen kuvan. Ja onhan silläkin arvoa, että ehdokas voi päästä varavaltuutetuksi. Niinpä ehdokkuusasia ei ole aivan yksioikoinen juttu. Toivotaan siis ehdolleasettajilta avarakatseista vastuullisuutta.

Edellä sanotussa on kyse siis eettisistä periaatteistani. Käytännössä tärkeintä on sittenkin se, että ”oma” puolueeni menestyy parhaiten ja että sillä on reilut ehdokasasetteluperiaatteet. Muut puolueet menestykööt vastaavasti sitä huonommin, mitä etäämpänä arvoistani ovat.

Presidenttiehdokkaat Lipponen ja Niinistö, blogatkaa vihdoinkin

Paavo Lipposen tukijoukot tietävät, miten voitetaan presidentinvaalit tai ainakin gallupit, mutta eivät itse osallistu kilpailuun kovin aktiivisesti.

Pientä liikettä kuitenkin Paavo Lipposen tukijoukoissa on havaittavissa. He mahdollisesti aikovat ruveta käymään vaalitaistelua tai ainakin aikovat ruveta seuraamaan muiden käymää vaalitaistelua jossakin vaiheessa. Ilmeisesti jo ennen ensimmäistä vaalikertaa, mikäli oikein ymmärsin. SDP:n puoluesihteeri Mikael Jungner nimittäin puhuu Demari-lehdessä sellaisesta kuin ”War Room”, ”sotahuone”. Sellainen aiotaan perustaa SDP:n puoluetoimistoon. ”Sotahuoneesta”, ”komentokeskuksesta”, he sitten seuraavat, miten ”vaalirumba” etenee. Sellaista säpinää on demareilta luvassa, joten jännityksellä jään odottamaan.

Jungner kertoo, että presidenttikilvan ratkaisevat hetket ovat vasta viimeisinä päivinä ennen vaaleja. Semmoinen on kuulemma ollut suuntaus viime vuosina. Hiukan ihmetyttää itseäni, että miksi. Toisaalta tuli mieleen, että minkä meni tekemään Paavo Väyrynen, kun näyttää toimivan tätä suuntausta vastaan. Eikös Suomessa pitäisi vallita konsensus tässäkin asiassa. Eihän näin saisi tehdä, että aloittaa kampanjoinnin vaikka muut eivät aloita.

Jungner kertoo, että Paavo Lipponen on mukana toisella kierroksella. Tässä tulee heti mieleeni Lasse Lehtinen. Hänhän oli radiossa muutama päivä sitten, ja hän myös vaikutti liikuttavan luottavaiselta Lipposen menestyksen suhteen. Kyllähän minäkin uskon ja aivan julmetusti toivon, että kilpailuasetelma muuttuu täysin toiseksi. Olihan Risto Uimonenkin kolumnissaan jo ajat sitten sitä mieltä, että tilanne presidenttikisassa voi muuttua vielä paljon. Siinä kolumnissaan muuten, josta tuli sitten kuuluisampi kuin Uimonen ehkä olisi toivonut. Mutta onko Sauli Niinistön kilpailija toisella kierroksella Lipponen?

Semmoistakin puhutaan, että vaaleissa voisi vaikuttaa myös se että äänestettäisiin inhokkia vastaan. En ole vielä keksinyt, millaisesta asetelmasta siinä käytännössä voisi olla kyse juuri näissä vaaleissa. Jos oletetaan, että toisella kierroksella on joka tapauksessa Niinistö, inhokkiasetelmalla ei ole vaikutusta lopulliseen valintaan. Mielestäni ainoa mullistuksen aiheuttava seikka voi olla se, että oma suosikkini onnistuu vakuuttamaan äänestäjät. Se juuri onkin mahdollista. Muut yllätysspekuloinnit ovat vain vaalihengen nostatusta.

On harmi, että presidentinvaalikampanjointi on näin innotonta. Toivoisin, että Lipponen ja Niinistö kirjoittaisivat edes blogiin, jonka Keskisuomalainen ja eräät muut maakuntalehdet yhdessä ovat perustaneet ehdokkaita varten. Kuinka paljon teitä pitää kannustaa, että te uskaltaisitte aloittaa keskustelun kanssamme? Ei kai vain kyse ole ylenkatseesta.

Kuka Jyväskylän yliopiston rehtoriksi – oma pintapuolinen varjoarvioni

Jyväskylän yliopiston rehtorin tehtävää hakeneista on valittu haastateltaviksi neljä henkilöä. Tässä on oma kevyt varjoarvioni siitä, kenet valitsisin ykkösehdokkaaksi. Kuitenkin siten, että otan huomioon vain kolmen haastatteluun valitun hakijan suunnitelmakuvaukset siitä, mihin suuntaan he johtaisivat Jyväskylän yliopistoa. Yhden, englanninkielisen, suunnitelmakuvauksen jätän pois arviostani. Lähteeni on Jyväskylän ylioppilaslehti.

Petri Karonen on humanistisen tiedekunnan dekaani. Hän luonnehtii omaa johtamis- ja toimintatapaansa. Sitä kuvaavat suoraviivaisuus, asiajohtajuus mutta samalla erittäin aktiivinen keskustelevuus. Aktiivisen asiapohjaisen vuorovaikutuksen avulla hän kannustaisi tiedekuntia ja laitoksia yhä parempiin suorituksiin. Karonen mainitsee kommunikointityylistään myös sellaisen seikan, että hänen suoraviivaisuutensa saattaa aluksi yllättää aremmat ihmiset. Mielestäni on ihan hyvä, että Karonen itse tuo myös tällaisen seikan esille.

Karonen luonnehtii itseään suurten linjojen johtajaksi, joka kuitenkin pitää tärkeänä tuntuman säilyttämisen myös tärkeisiin yksityiskohtiin. Näin hän mielestään kykenisi paremmin arvioimaan yliopiston yksiköissä tehtäviä päätöksiä ja saatuja tuloksia ja keskustelemaan kriittisesti muiden osapuolten kanssa. Vaikuttaa perustellulta ajatukselta tämä.

Vararehtori Matti Manninen on toiminut laitoksen johtajana, tiedekunnan dekaanina ja mm. huippuyksikön johtajana. Hänellä on paljon työkokemusta kotimaisista ja ulkomaisista yliopistoista, ja hänellä on myös laaja luottamustehtäväkokemus. Manninen tuo esille, että hänen ollessa dekaanina tiedekunnan talous pysyi hyvässä kunnossa ja tutkimusedellytyksiä onnistuttiin kehittämään merkittävästi.

Manninen nostaisi yliopiston tutkimuksen tasoa rekrytoimalla parhaita tutkijoita. Siten ulkopuolelta voisi tulla uusia huippuja ja vastaavasti oman yliopiston tutkijoiden siirtyminen muualle edistäisi näiden urakehitystä ja lisäisi osaltaan Jyväskylän yliopiston näkyvyyttä. Manninen tuo johtamissuunnitelmassaan esille konkreettisia organisaatiomuutosehdotuksia, mikä on mielestäni hyvä tapa esitellä omia suuntaviivojaan. Hän pitää tärkeänä myös avoimuuden lisäämistä mm. tiedonkulussa. Näin luottamus vahvistuisi.

Manninen korostaa opiskelun tehostamisen tärkeyttä.

Pekka Neittaanmäki on informaatioteknologian tiedekunnan dekaani. Hänen tavoitteissaan Jyväskylän yliopiston suunnaksi tulee vahvasti esille näkemys, että tutkimuksen ja opiskelun tulee olla erittäin tuloksellista ja tehokasta. Hyvistä suorituksista, vastuunotosta ja kokonaisuuksien huomioonottamisesta pitää myös palkita hyvin.

Neittaanmäki painottaa Jyväskylän yliopiston näkyvyyden merkitystä ja yliopiston vaikuttavuutta toimintaympäristöönsä eri tasoilla. Mielenkiintoinen yksityiskohta hänen keinovalikoimassaan on, että yliopistolla pitäisi olla aktiivinen yhteys urheiluseuroihin. Näin yliopisto saisi näkyvyyttä huippu-urheilussa. Neittaanmäki laittaisi myös henkilöstölle kunto-ohjelmat. Itse henkilökohtaisesti en nostaisi liikuntaa huippu-urheilusta puhumattakaan näin erityiseen asemaan yliopiston toiminnassa ja näkyvyydessä.

Neittaanmäki kiinnittää huomiota myös organisaation uudistamiseen. Vanhentuneita, kalliita, pieniä koulutusaloja pitäisi lopettaa ja voimavaroja tulisi siirtää uusille aloille. Niin ikään hallintoa pitäisi keventää, mistä Neittaanmäki esittää selvän tavoiteprosentinkin. Tällainen konkreettisuus suunnitelmassa antaa ainakin minulle myönteisen vaikutelman.

En tunne millään tavalla rehtoriehdokkaita enkä tiedä heistä muutenkaan tämän enempää. Myös tietoni Jyväskylän yliopistosta ovat vain yleisluonteisia. Olen suorittanut yhden sivuainekokonaisuuden Jyväskylän yliopistoon. Kevyt varjoarvioni perustuu yksipuolisesti vain näihin johtamissuunnitelmakuvauksiin.

Näillä ulkopuolisen varjoarvioijan tiedoilla sijoittaisin ykkösehdokkaaksi rehtorin tehtävään Matti Mannisen. Hän on jo vararehtori, ja hänen (oman kuvauksensa perusteella) erittäin laaja yliopistokokemuksensa vakuuttaa itseäni. Mielestäni tärkeä piirre on myös se, että hänen suunnitelmansa on sekä konkreettinen että riittävän kuvaileva. Ei toisaalta monisanaisesti maalaileva eikä toisaalta luettelomuotoinen. Kuvauksesta ja suunnitelmasta saa nopeasti yleiskäsityksen. Onhan sekin, että hakija kuvaa asiat hyvin, jo yksi olennainen tekijä ainakin minun mielestäni. Tämä on kuitenkin rento varjovalintaharjoitelmani, ei muuta. Kiitos.

Arhinmäki, Lipponen, SAK ja presidentinvaalit

Lukiessani verkko-Demarin artikkelia ihmetytti taas, mikä järjestö se SAK on kun se ei periaatteessa kai ole puoluejärjestö mutta toisaalta se vähän niin kuin välillä olisi. Tämä vaikutelma tuli. Jos eivät nykyiset niin ainakin entinen ay-pomo Jouni Riskilä (sd.) haluaisi, että SAK tukisi tiettyjä presidenttiehdokkaita. Sen nimisiä ehdokkaita kuin Paavo Lipponen ja Paavo Arhinmäki. Riskilä kummastelee SAK:n vaitonaisuutta ”omien” ehdokkaidensa suhteen.

Paavo Lipponenhan on Sdp:n asettama ehdokas ja varmaankin Sdp:n jäsen, ja Arhinmäki Vasemmistoliiton asettama ehdokas ja Vasemmistoliiton jäsen. Sosiaalidemokraattejahan SAK:lla on ollut tapana tukea. Nyt olisi tuettavia sitten kaksikin, näitä ”omia”. Ihmettelin, miten noin laaja ”koko kansan” järjestö voi tukea poliittisesti kapeata ehdokasjoukkoa yleisissä vaaleissa. Aikani ihmeteltyäni hoksasin, että olin tyhmä kun en lukenut tarkkaan Jouni Riskilän perusteluja Lipposen ja Arhinmäen tuelle. Perusteluissahan todetaan selvästi, että kumpikin on mainitun järjestön jäsenliiton jäsen. Lipponen on JHL:n ja Arhinmäki PAMin jäsen. Minä kun asenteellisesti heti luulin, että tässä halutaan tukea nimenomaan tiettyjen puolueiden ehdokkaita. Mutta todellakin Lipponen ja Arhinmäki ovat järjestön jäseniä, ja siksi on melkein ymmärrettävää että järjestö tukee heitä presidenttikisassa.

Ajat ovat muuttuneet niin, että SAK:n tuki ehdokasjäsenilleen saattaa supistua lähinnä kannustuksen luonteiseksi. Ehdokkaita ei välttämättä pidetä virallisesti esillä. On mielestäni kuitenkin sopivaa ja riittävän neutraalia, että järjestö informoisi jäsenistöään siitä, että omasta piiristä on ehdokkaita. Sehän ei vielä merkitse järjestön puoluepoliittista kannanottoa presidentinvaalissa. Eiköhän tällainen puoluepoliittisesti sitoutumaton aktivointi ole normaalia järjestökentässä. Toivon jopa kannatuksen kasvua ehdokkaille Paavo Lipponen ja Paavo Arhinmäki; olenhan itsekin Paavo Väyrysen kannattaja, siis Väyrysen.

Presidenttiehdokkaat puhukaa suoraan ja ”suomea”

On vaikea löytää presidenttiehdokkaiden näkemyksiin liittyviä artikkeleita tai ohjelmia. Julkisen palvelun Yle-radiokanavallakin pyörivät vain vähiä ja huonoja vaalikeskusteluja kommentoivat kilpalaulannat. Tosin kommentaattoreiden kilpalaulantakin on parempi kuin ei mitään.

Yllätys yllätys Verkkoapilasta, joka on mahdollisimman lähellä Keskustaa, löytyy juttu Lipposen Nato- ja vähän muistakin näkemyksistä. Juuri tätä olen etsinyt. Eikö aihe kiinnosta edes Demari.fi:tä, jossa ainoa presidenttiartikkeli koskee inhokkipresidenttiehdokasgallupia. Verkkoapilan perusteella Lipposen näkemyksistä saa kuvan, että hän ei ole ainakaan Nato-intoilija.

Valitettava piirre vaalikeskusteluissa ja –haastatteluissa on ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun salakielisyys. Ehdokkaat puhuvat toisille asiaan vihkiytyneille eivätkä laajalle äänestäjäkunnalle. Myös loputon pohdiskelu ja näkemysten avoimeksi jättäminen ärsyttää, vaikka se pohdiskelijoiden itsensä mielestä on todennäköisesti hienoa. Joskus olisi hyvä myös sanoa jotakin yksiselitteistä.

Erittäin sekava aihepiiri on Nato. Onko se nyt tai tulevaisuudessa puolustus-, hyökkäys- vai mikä liitto? Mikä sen suuri tehtävä on? No joo, puolustaa kaikkea hyvää ja jos ei muu auta niin käyttää aseita oikein kunnolla näiden kauniiden aatteiden puolesta. Lähinna kauniiden kai amerikkalaisten mielestä. Natostahan toistetaan koko ajan, että se ei ole sama kuin ennen eikä se ainakaan pysy samana kuin nyt. Kukaan ei kuitenkaan selvästi tiedä, mitä se voisi joskus olla. Jotkut tosin ovat sitä mieltä, että sitä ei ole viidentoista vuoden päästä.

Jos Nato puolustautuu jotakin vastaan, mikä se jotakin on? Onko se myrkkyjä, saasteita, islam, köyhien ja työttömien aiheuttamat levottomuudet, luonnonvara- ja ravintoniukkuuden aiheuttamat uhat vai mitä? Jos vihollinen olisi köyhyyden ja työttömyyden aiheuttama levottomuus, eikö kannattaisi mieluummin ennaltaehkäistä työttömyyttä ja köyhyyttä kuin esimerkiksi ampua työttömiä ja köyhiä.

Ja sitten se, että keitä siihen Natoon kuuluu tulevaisuudessa. Kaikki maailman maatko? Miksi, sillä onhan meillä YK ja liuta järjestöjä muutenkin. Puhutaan että joskus Venäjä mahdollisesti liittyy jäseneksi, kun se nyt on Naton rauhankumppani kuten moni muukin maa. ”Taistellaanko” silloin Kiinaa, Intiaa, Afrikkaa ja Lähi-itää vastaan? Suomen kannalta tietysti tärkein kysymys on, mitä Suomi Naton jäsenenä saisi ja mitkä olisivat sen uhraukset.

Hesarilla on jokin vanha voimassa oleva myönteinen Nato-kanta, jota en nyt juuri viitsinyt kauheasti etsiä. Olisi vain ollut kiinnostavaa nähdä sen perustelut, vaikka pahoin pelkään että perustelut tiivistyvät Suomen länsi-imagon vahvistamiseen. Sellainen perustelu ei nimittäin vakuuta. Joka tapauksessa Hesari on kommentoinut Nato-kantaansa niin, että Natoon liittyminen ei ole Suomelle yhtä tärkeä kuin oli EU:hun liittyminen. Minun johtopäätökseni tästä on, että Nato ei sitten ole Suomelle tärkeä. Lisäksi löysin Hesarista tuoreen Nato-kolumnin, jonka on kirjoittanut lehden ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimittaja. Se ei kuitenkaan antanut ainakaan minulle eväitä ajatteluun, vaan jäi liian avoimeksi.

Kun ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on näin salakielistä, ymmärrän osittain miksi äänestäjät eivät ole kiinnostuneita asioista joihin presidentti edes hiukan voisi vaikuttaa. Sen sijaan heitä kiinnostavat presidentinvaaleissa talous ja työllisyys ylivoimaisesti eniten. Nato-asiaa pitää tärkeänä noin kolmasosa. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi vaalikeskustelut ovat mitä ovat.

Verkkoapilan jutusta päätellen Lipposen ja kansalaisten kiinnostuksen kohteet presidentinvaalien suhteen eivät kohtaa. Lipponen toivoo hartaasti, että kansalaiset oppisivat pohtimaan maailman ja Euroopan asioita syvällisesti. Varmaa on, että eivät ehdi oppia näihin vaaleihin eivätkä todennäköisesti milloinkaan. Sen sijaan siinä Lipponen on oikeassa, että hän on vahva ulkopolitiikassa. Häntä pyydettiin nimittäin vertaamaan itseään erääseen toiseen ehdokkaaseen.

Mä tiädän mitä tarkottaa populisti

Mun nimi on Demari ja mää oon meidän alakoulun rohkein. Arvaa miks? No siks kun mä sanoin eilen sata kertaa populisti. Haluutko kuulla kun mä sanon populisti. No nyt se alkaa, POOPUULIISTII. Sanonko toisen kerran? Okei, no nyt, POOOOPUUUULIIIISTIIII. Oliks toi sun miälestä hyvä? Vaik tääll koulussa on kialto ett ei saa sanoo populisti, niin mä sanon vaik kuin monta kertaa. Ennen tääll sai sanoo vaik mitä, vaik populisti, mut sit se vähän kiällettii. Ja sit tääll oli sellanen leikki ett miss piti pyytää vähän anteeks jos oli joskus sanonu jotakin kaverii tai jonkun kaverin kavereita populistiks. No me sit pyydettii anteeks. Mäkin kyl pyysin vähän, mut en mä enää pyydä. No tota leikkiä ei oo enää ja mä kyl sanon pupulisti vaik missä. Tai no välillä mä sanoin vähän aikaa ett kaikenlainen suvaitsemattomuus, mut kyll mä nyt jo uskallan sanoo ett populisti. Toi kaikenlainen suvaitsemattomuus on vähän sama kai kun populisti mut populisti on helpompi. Ja sit kaikki pelästyy kun mä huudan ett populisti. Tai ainakin mä luulen ett ne pelästyy. Ainakin mä oon viisas.

Viäläks sä muistat mun nimen? No ei kun se alkaa D:llä. No mä sanon, se on Demari. Mun oikee nimi oli tosi pitkä mut sit mua ruvettiin vaan sanoon tolla nimellä. Haluut sä viäl kuulla yhen jutun. Mä olin siinäkin paras eilen. Ope kysy ett mitä tarkottaa populisti. Muut oli ihan tyhmii. Ne sano, ett semmosia oli viikko sitten mut ei oo enää. Ne vaa ett kaikki on kavereita eikä kukaan sano toista populistiks enää. Mut mä tiiän ne valehteli tai ne on tyhmii. Eihän populistit oo voinu mihinkää häipyy. On ne tääl mut kukaan ei uskalla sanoo et ne on tääl. Yks mun kaveri kyl, siis mun lisäks, vastas tohon populistikysymyksee. Se sano ett populisti on semmonen, ett kun siltä kysyy vaik ett mitä on kaks plus kolme niin se sanoo heti ett viis. Sit se mun kaveri sano ett ne jotka ei oo populisteja ne sanoo vaan ett ei tommoseen voi vastata. Mut mä olin ainoo joka tiäs oikeen vastauksen tohon ett mikä on populisti. Mut oota mä käyn veskissä eka. Oota.

Moi mä tulin jo. Viäläks sä muistat ett mun nimi on Demari. Okei nyt mä kerron mitä se populisti on. Haluut sä ett mä sanon sen kovaa. No nyt, POPULISTI TARKOTTAA EEUUKRIITTIINEN. Haluut sä ett mä kirjotan sen sulle paperille. Oota hetki. Täs paperissa on kaikkee ihme juttuja kun mulla ei oo puhdasta paperii mut näät sä se on tualla välissä. Tai no siihen tuli ett EU-kriittiset mut se on ihan sama. Ja oota mä kirjotan sen viäl tonne noitten rivien väliin. No nyt sä varmaan löydät sen. Tualla ja tualla. Hitsi toi oli mun linkki. Pitääks mun kävellä.

Lehtitilausten arvonlisävero vain haaste

Ininä lehtitilauksia uhkaavasta arvonlisäverosta jatkuu ja jatkuu, vaikka se voisi jo loppuakin. En minäkään viitsisi tähän enää puuttua, mutta on pakko (hehheh). Voidaanhan elintarvikkeidenkin arvonlisäveroastetta nostaa surutta, eikä siitä mitään menekin laskua seuraa, koska on pakko syödä. Tosin olen yrittänyt säästää elintarvikeostoissa, sillä kyllä elintarvikkeiden kalleus jo tuntuu. Kulutusjoustoa siis löytyy myös ruokamarkkinoilla. Hämmästyttävää onkin, että ihmisten kulutustottumusten muutokset jopa vaikuttavat ruokakauppaan ja sitä kautta ruokateollisuuteen. Vaikuttavat niin paljon, että käy sääliksi isoja tehtaita, kun niiden pomot toteavat että ei ole kysyntää kun karpataan. No nyt meni jo sivuraiteelle tämä teksti.

Ajatukseni oli se, että lehtitalojen pitää tehdä lehdistä välttämättömyyshyödykkeitä ihmisten mielikuvissa. Niin, että lehtiä on pakko kuluttaa, vaikka ne maksaisivat mitä. Mediatalojen pitää keskittyä tähän tehtävään täysillä. Siihen lehtitaloilla on resursseja. Nimittäin vaikka olisi millainen lama, lehdiltä löytyy varoja käydä suuria poliittisia kampanjoita valitsemansa asian puolesta. Jos Suomen vaikkapa pitää liittyä johonkin tai tehdä jotakin muuta suurta ja jos kansalaiset näyttävät olevan toista mieltä kuin lehdistö, niin kyllä lehdistö käy massiiviseen kampanjaan jotta asiat menisivät niin kuin lehdistö haluaa. Tämä siis vain esimerkkinä ja osoituksena siitä, että lehdillä on voimaa. Ei lehdistö ole luuseri. Niinpä lehtien ei pidä inistä vaan tehdä. Nyt pitää tehdä lehdistä oikein hirveän haluttuja.

Ehkä ei riitä sekään, että lehdistä tehdään hirveän haluttuja. Tehokkainta olisi, että enemmistölle kansalaisista saataisiin päähän uskomus, että ilman päivittäistä paperilehteä heistä tulee tyhmiä. Tämä toisaalta tuntuisi kauhealta aivopesulta, mutta silloin tilanne vastaisi hiukan sitä kun jokainen ihminen ymmärtää että ilman ruokaa hän ei voi olla maksoi mitä maksoi. Tai voi, jos ruoka maksaa todella aivan käsittämättömän paljon. Siinä on sitten vaan se ero, että ilman ruokaa on elämä vaarallista. Ilman lehtiä ei ole, mutta sitä ei pidä paljastaa kuluttajille. Antaa heidän olla siinä vakaassa uskossa, että ilman paperista lehteä ei ole elämää ainakaan kauan.

Sitten oikeastaan tuossa tuli jo sanottuakin epäsuorasti, että lehtitalojen pitäisi lopettaa kaikenlainen massiivinen poliittinen kampanjointi ja kansalaisten puolesta ajatteleminen. Sellainen ei sovi. Ei vaan sovi. Antaa ihmisten ajatella niin kauan, kuin heillä on äänioikeus. Näin lehdiltä säästyy paljon kampanjarahaa. Sillä ne voivat vauhdittaa sähköisen median kehittämistä. Sitä niiden pitää vauhdittaa paljon ja nopeasti.

Kolmanneksi tai monenneksiko tämä nyt on: mieluummin vaikkapa vain vähän mutta kiinnostavia omia juttuja kuin paljon samoja yleisuutisia joita muutkin julkaisevat.

Oletko kova ja iloinen puhelinmyyjä?

Luin puhelinmyyntifirman työpaikkailmoituksen. Erityisesti kiinnitti huomiota seuraava huomautus: ”Kiireiden takia emme kerkiä vastaamaan puhelintiedusteluihin.”

On kummallista, että puhelinmyyntifirma ei halua puheluita. Miten tällainen yritys voi kuitenkin soitella muille myyntitarkoituksessa? Kuinka niillä asiakkailla, esimerkiksi toisilla yrityksillä, sitten on muka aikaa vastaanottaa puheluita puhelinmyyntifirmalta?

Kiireiden takia en kerkiä vastaamaan kaupallisiin puhelintiedusteluihin. Etenkään en halua puheluita firmoilta, jotka eivät halua puheluita.

Väyrynen haastaa – missä muut ehdokkaat?

Nyt voi lukea seitsemän presidenttiehdokkaan yhteistä blogia. Sitä julkaisevat Keskisuomalainen, Savon Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat ja Karjalainen. Idea on erinomainen äänestäjän kannalta.

Tähän asti on ollut vaikea löytää ehdokkaiden näkemyksiä, keskusteluista puhumattakaan. Väyrynen on tehnyt reippaita avauksia, mutta muut kärkiehdokkaat tekevät pelistä tylsää olemalla hiljaa. Tosin monelle kansalaiselle on selvää ilman presidenttikisaakin, ketä äänestää.

Tähän mennessä yhteiseen blogiin ovat kirjoittaneet Väyrysen lisäksi Essayah ja Biaudet. Väyrysen blogimerkintä on juuri sellainen kuin pitääkin. Siinä haastetaan terävästi Lipponen ja Niinistö aiheena euroalueen velkakriisi. Erittäin hyvin valittu aihe. Haastaminen on Väyryseltä kiinnostavampi aloitus kuin se, että hän olisi esimerkiksi esittänyt ”kirjallisen yksinpuhelun” omista arvoistaan tai pitänyt ”kirjallisen uudenvuodenpuheen” jo tässä vaiheessa. Sitten muut olisivat puolestaan esittäneet omat yksinpuhelunsa. Nyt sen sijaan on pakko ottaa kantaa toisten sanomisiin. Siten lukijat pääsevät kunnolla vertailemaan ehdokkaita.

Väyrynen on nyt jo vahvoilla, koska hän onnistuu tässä blogissa ja on onnistunut koko ajan ohjaamaan pelin kulkua. Toivottavasti hän ei ole liian ylivoimainen, vaan toisi vaikka väkisin esiin jonkin heikkouden itsestään tai lipsauttaisi tahallaan pikku virheen jonka sitten tunnustaisi oikein nöyrästi. Sillä tavalla hankkisi vähemmän vastustajia.

Myös Essayah´n ensimmäinen bloggaus sisältää kunnon asiaa. Kiinnostavin väittely tullaan kuitenkin käymään kärkiehdokkaiden kesken. Edelleen tosin sillä ehdolla, että muut todellakin piristyvät.

Blogiin pääsee tästä.

Kaikki kaupat kiinni

Pari kertaa vuodessa minulle tulee yllätyksenä, että kaupat ovat kiinni kirkollisen juhlapyhän tai jonkin vuotuisen biletyspäivän takia tai ne ovat menneet kiinni hyvin aikaisin. Pitäisi päästä S-Markettiin, mutta selviääkin että S-Market on kiinni. Samoin tietysti myös muut marketit.

Tiesin nytkin, että oli tulossa pyhäinpäivä, mutta oletin että se olisi sunnuntaina tai en ole varma mitä oletin. Tämähän on tietysti yleissivistymättömyyttä pahimmillaan. Ei kuitenkaan yleissivistymättömyyttä siinä mielessä, että pitäisi muistaa ulkoa juhlapäivät sen takia että ne ovat juhlapäiviä. Sen takia ei todellakaan tarvitse tietää yhtään mitään eikä tarvitse olla edes kiinnostunut. Mutta olisi yleissivistyksellistä tietää päivät, jolloin ei pääse kauppaan tai bussiin. Pyhäinpäivänä sentään bussit kulkivat ainakin täällä ja pääsin Siwaan. Omalta alueeltani Siwa on jo häipynyt.

Kiinniolopyhien taustalla on tekopyhyyttä, itsekkyyttä ja sellaista ajattelua että kyllä se nyt vaan on hyvä että kaupatkin saavat joskus olla kiinni. Asiakkaatkin muka haluavat, että edes joinakin päivinä kaikki kaupat ovat kiinni. En ymmärrä esimerkiksi sellaista perustelua täydelliselle kiinniololle, että jonkin ammattikunnan pitää saada nämä tietyt juhla- ym. päivät vapaiksi. Perustelun aukko on nimenomaan siinä, että sama oikeus ei koske apteekki-, terveydenhoito- eikä turvallisuusalaa. Vastaukseksi ristiriitaan annetaan, että näiden jälkimmäisten on pakko toimia aina. Niin onkin. Sellaisenaan ajatus, että työntekijät ovat ansainneet nämä tietyt totaaliset vapaapäivät, olisi vielä jotenkin hyväksyttävä periaate, mutta ajatukselta putoaa pohja juuri sen takia, että se ei voi koskea kaikkia aloja. Minkä ryhmän oikeudet siis ovat tärkeämpiä kuin muiden? Helppo mutta huono vastaus on, että meidän.

Olihan se mielenkiintoista nähdä, miten Jyväskylän kävelykadulla vaelsi ihmisiä ihan riittävästi, vaikka piti olla kirkollinen juhlapyhä pyhäinpäivä. Minkähän takia ne siellä pyörivät? Tietysti ravintoloiden takia. Eivät ne mitään ”sunnuntaikävelyä” harrastaneet. Itse kävin Siwan lisäksi apteekissa. Siwa pelasti pyhäinpäiväni.

Suuri kiitos Siwalle, joka on pelastanut minut kun muut kaupat ovat olleet sen päivän kiinni tai menneet kiinni yllättävän aikaisin kuten klo 12. Myös Jyväskylän kävelykadulla auki olleelle apteekille kiitos. Sain huomaavaista palvelua pyhäinpäivänä.

Toki minun kannattaisi muistaa tarkistaa useammin kauppojen aukioloajat, jotta ei tulisi yllätyksiä, Käytännössä riittää, että tiedän S-marketin aukioloajat.

Kumman varjobudjetti parempi, Keskustan vai Perussuomalaisten?

Perussuomalaisten varjobudjettiesitys on selkeämpi ja täsmällisempi kuin Keskustan. Tosin kai Keskustankin esityksestä yksityiskohtia löytyi, jos viitsi hakea. Ei kuitenkaan lisää esityksen uskottavuutta se, että ikään kuin väkisin valitaan johtavaksi teemaksi 365. Siihen sitten yritetään sovittaa niitä lukuja. Jostakin muusta ne perusteet pitäisi löytyä kuin lukumystiikasta. Keskustan varjobudjetin löytäminen oli jo vaikeaa. Perussuomalaisten löytyi heti.

Kumpikin varjobudjetti haluaa pitää kiinni kotitalousvähennyksestä enemmän kuin hallitus. Kumpikin lieventäisi energiaverotusta. Kumpikin tukisi kuntia enemmän kuin hallitus. Ja perheitähän pitää kummankin varjobudjettipuolueen mielestä tukea entistä enemmän.

Keskustan budjetista tulee vaikutelma, että paljon hyvää kaikkeen hyvään kuten terveydenhoitoon, päiväkoteihin ja homekouluihin. Homekoulut ovat nyt sopivan kuuma aihe, joten sitä kannattaa rummuttaa. Siis puolueiden mielestä, ei minun. Toisaalta Keskustan tuloverolinja saattaa olla rehellisemmin progressiivinen kuin Perussuomalaisten. Kokoomuksen taholtahan moitittiin, että Keskusta kiristäisi lastentarhanopettajien, hoitajien ja muiden tavallisten työntekijöiden veroja tällä varjobudjetillaan. Ehkä omasta mielestään Keskusta ei näin tee. En niin tarkkaan lukenut Keskustan varjobudjetin tuloverokäyrää, että osaisin arvioida. Perussuomalaisista näyttää olevan tulossa ammattiyhdistyspuolue, joten se keskittyy progressiossaan korkeampiin tuloihin kuin Keskusta.

Perussuomalaiset ovat rohkeampia sillä tavalla, että ne vähentäisivät rankasti kehitysapua ja panostaisivat puolustusvoimiin. Ne myös palauttaisivat työnantajien Kela-maksun. Mutta sitten taas kumpikin varjobudjetti säilyttäisi lehtitilausten alv-verottomuuden. Mielenkiintoinen veto tämäkin. Ja että vielä kumpikin oppositiopuolue toimisi näin.

Varjobudjetit ovat sillä tavalla suuressa asiassa parempia kuin hallituksen budjetti, että ne eivät keventäisi tuloverotusta. Ei sitä pidä keventää. Aina, kun tuloverojen kevennystä puolustellaan, minusta se kuulostaa ns. pimeältä populismilta. Onhan se niin oikein kannustaa ja antaa ihmiselle vapaus tehdä rahoillaan mitä tahtoo. Eihän niin hyvää retoriikkaa voi vastustaa. Toisaalta pääomatulojen progressiossa hallitus on fiksumpi. Tulot samalla viivalle melkein, joskus, ehkä.

Mutta ovatko varjopuolueet rehellisiä. Keskusta lienee ollut aikanaan monesta suuresta veroasiasta samaa mieltä kuin hallitus nyt. Perussuomalaiset eivät ole aina joka kohdassa pitäneet ääntä puoluetuista, vaikka olisi ollut tilaisuus. Ovatko Keskusta ja Perussuomalaiset rehellisesti liikkeellä varjobudjeteillaan? Toivoisin niin.

Ei ole helppo päättää, kumpaa varjobudjettia pitäisi parempana. Arvioni menevät ristiin riippuen tarkasteltavasta osa-alueesta. Sama ongelma on, kun yrittää verrata varjobudjetteja hallituksen budjettiin.

Haluammeko vain hauskan presidenttikisan?

Presidenttiehdokkaiden pitäisi keskustella vain niistä asioista, joihin presidentti voi vaikuttaa. Muuten edessä on pelkkä mielikuvavaali. Mutta jos media kysyy höpsöjä, niin vaikea ehdokkaan on puhua viisaita. Samalla tavalla ehdokkaalla voi olla halu jutella sisäpolitiikasta, johon presidentillä ei kuitenkaan ole juridista valtaa.

Myös arvoista keskusteleminen kuuluu hyödyllisiin aiheisiin. Arvoistahan voi päätellä jotakin siitä, millä tavalla henkilö toimisi presidenttinä ollessaan tai millaisia arvoja hän pitäisi esillä.

Vääristä asioista puhumisen lisäksi ongelmana on, että äänestäjille puhutaan kaunistellen. Ehdokas esimerkiksi esittää Nato-kantansa sellaisena, että se tyydyttää äänestäjäkunnan enemmistöä, vaikka ehdokkaan todellinen Nato-kanta olisi toisenlainen.

Äänestäjien enemmistölle riittää kuitenkin, että saadaan vaali, jossa pyydetään äänestäjää valitsemaan niin sanottu hyvä tyyppi.

Maksaako junapyöräily liikaa?

Vihreässä Langassa on nimimerkki Ekokytän kirjoitus VR:n suhtautumisesta polkupyöriin, Vihreä VR ei kannusta pyörän kuljettamiseen. Kirjoittajan mukaan VR perii liian korkeita pyörämaksuja ja tekee siten vihreän ja terveellisen liikkumisen hankalaksi. Ekokytän mielestä VR toimii tässä vastoin vihreää mielikuvamainontaansa.

Kirjoittaja pitää kohtuuttomana, että VR perii lähijunissa pyörästä 4,2 euroa ja taajama- ja kaukojunissa 9 – 10 euroa matkalta. Kuitenkin kirjoittaja esittää reilusti myös VR:n antaman vastineen asiassa. Vastine onkin mielestäni ytimekäs ja vastaansanomaton.

Minun mielestäni 4,2 euroa ja 9 – 10 euroa eivät ole paljon. Ne ovat oikeudenmukaisia hintoja. Nimittäin siitähän vasta paljon joutuukin maksamaan, että voi itse matkustaa junalla. Valitetaan vasta sitten pyörien kohtelusta, kun ensin on pudotettu Helsinki-Jyväskylä –matkalippu tuohon yhdeksään euroon.

Olen ollut sekä kaukojunassa, metrossa että lähijunassa, kun sinne on tuotu pyörä tai vaikka mitä urheiluvälineitä. Kyllä hiukan hämmästyttää moinen touhu. Viimeksi matkalla Itäkeskuksesta keskustaan joku toi pyöränsä täysinäiseen metrovaunuun. Pyörä vei paljon tilaa. Miksi tulla ”pyöräilemään” metroon? Se olisikin pelkästään koomista ellei se olisi myös hiukan ärsyttävää.

Pyöräily on tarkoitettu ulkona tapahtuvaksi toiminnaksi. Muuten kannattaa käyttää julkisia ja kävellä loppumatka. Ainakin on reilua periä kunnon pyörämaksu.

Koulutusvapaa haitallinen työelämäuudistus

Taas ollaan luomassa työelämään uutta näennäisinnovaatiota, kolmen päivän koulutusvapaata. Todella järjetöntä. Mistään yleisestä vuosittaisesta koulutusvapaasta ei pidä sopia. Koulutuksen ja kuntoutuksen pitää lähteä kunkin työnantajan ja työntekijän tarpeesta. Ei koulutusta koulutuksen vuoksi. Kummallakin tulee olla konkreettinen näkemys siitä, milloin ja mitä koulutusta juuri kyseisessä organisaatiossa tarvitaan. Varsinkin toimihenkilöillä on jo liikaa kaikenlaisia koulutuspäiväputkia.

Mitä uutta tällä koulutuspoissaolokeksinnöllä luullaan saavutettavan? Ovathan työnantajat kouluttaneet tähänkin asti työntekijöitään. Ja onhan jo vuorotteluvapaa, jonka yhtenä tarkoituksena oli muistaakseni työntekijän itsensä kehittäminen. Sitten on opintovapaa, aikuiskoulutusraha ja ties mitä.

Koulutusvapaa nostaisi jälleen kuluttajan ja todennäköisesti valtion kuluja. Työntekijä ehtii tuottaa entistä vähemmän, mutta hän saa vähintään saman palkan kuin ennenkin. Kustannukset menevät tuotteisiin ja palveluihin. Näin kuluttaja lopulta joutuu maksamaan yhä enemmän yhä vähemmästä. Työnteko ei suinkaan tehostu enää niin paljon kuin kustannukset nousevat, vaikka kuinka yritettäisiin tehostaa.

Yksi varma seuraus on se, että työelämä muuttuu vuosi vuodelta raskaammaksi. Tehollinen työaika vähenee, mutta palkkataso samalla nousee. Tässä on kaksinkertainen syy kiristää työtahtia. Niinpä valitus työelämän rasittavuudesta vain lisääntyy. On myös turha olettaa, että palkattaisiin lisää työvoimaa korvaamaan puuttuvaa työpanosta. Niinpä työllisyyskään ei paranisi tämän kaavaillun leppoistamiskokeilun sivutuotteena.

Esimerkiksi virastoissa koulutusinnostus näkyy jo nyt ajoittain nurinkurisella tavalla. Kun menee asioimaan, ovessa ilmoitetaan että toimisto on koko päivän suljettu koulutuksen (tms.) takia. Tätäkö halutaan lisää?

Pahinta näissä työelämän niin sanotuissa laadunparannuksissa on, että niiden avulla vähennetään työaikaa pala palalta ja lisätään kustannuksia. Myöhemmin näistä palkallisista downshiftingeistä ynnä muista ei päästä eroon, vaikka haluttaisiin. Koulutusvapaa-asiassa hämmästyttää se, että maan hallitus työntekijäpuolen tukena ajaa sitä ja työnantajajärjestöt puolestaan ovat jo "antaneet pikkusormen".

Tehdäänkö asiakaslehtiä vain huvin vuoksi?

Kun saan kaupparyhmittymältäni kerran kuussa asiakaslehti-mainos – lähetyksen, ihmettelen kannattaako tämä. Laajemminkin esimerkiksi pankkien ja kaupan antelias asiakaslehtikäytäntö herättää ajatuksia. Toisaalta automatisoidaan ja itsepalvelutetaan ja toisaalta laitetaan rahaa asiakaslehtien julkaisemiseen. Jälkimmäinen tuntuu melko ulkokaupalliselta toiminnalta. Lisäävätkö asiakaslehdet kaupan, pankin ja muiden yritysten tuloja niin paljon, että lehtiä kannattaa julkaista? Jos eivät, sekin raha joudutaan ottamaan takaisin taas automatisoimalla ja palvelua vähentämällä. Se olisi paha virhe.

Täytyy kai tuon kannattaa. Miksi ne muuten lähettäisivät asiakaslehtiä, jos lehdet eivät innostaisi joitakin asiakkaita ostamaan lisää tai saisi asiakkaita pysymään uskollisina. Mukavahan asiakaslehdestä on katsoa, olisiko siinä jotakin kiinnostavaa. Joskus onkin. Mutta juuri kun on löytänyt kiinnostavan artikkelin, juttu jääkin melko kevyeksi. Eivätkö ihmiset jaksa muka lukea?

Myös puhdasta mainosmateriaalia tulee paljon kaupan asiakaspostituksissa. Mainokset sinänsä ymmärrän, mutta en ymmärrä niiden runsautta. Tosin mainoksia tulee kaiken aikaa joka puolelta muutenkin, jos ei ole niitä kieltänyt.

Vaikka tässä nyt kyseenalaistan asiakaspostin yltäkylläisyyden, tunnen sympatiaa omaa kaupparyhmittymääni kohtaan. Se johtuu joistakin erittäin hyvistä palvelukokemuksista ja muuten tasaisen hyvästä kohtelusta. Käsittääkseni käyttämäni ryhmittymä on myös pitkäjänteinen ja kärsivällinen liiketoimintaratkaisuissaan ja tulostavoitteissaan. Se on myönteinen piirre.

Asunnon ostajan ei tarvitse nyt hätiköidä

Asuntomedia-lehden Jyväskylän painoksessa (22.10.2011) on asiallinen mainosjuttu, jossa paikallisen SKV:n edustajien kertomana annetaan tietoa ajankohtaisista asuntomarkkinoista. Jutussa luonnollisestikin kannustetaan ihmisiä ryhtymään asuntokauppoihin, jos asia on ollut mielessä. SKV:n edustajan mukaan kohteita on nyt tarjolla runsaasti eikä päätöksiäkään tarvitse tehdä ´yhdessä yössä´. Vaikka ei olisi seurannut yhtään asuntomarkkinoita, tuo toteamus kertoo markkinatilanteen erittäin selvästi.

Asuntojen tarjonta on lisääntynyt ja myyntiajat ovat pidentyneet, kuten jutusta käy ilmi. Loppuvuodesta kauppa vähenee 10 – 15 prosentilla, mikä on melko normaalia. Minun mielestäni asuntoa ostavan kannattaa yrittää ajoittaa asuntokauppa joulukuulle tai vuodenvaihteen ympärille. Viime vuonnakin taisi siihen aikaan olla otollinen tilanne. Miksi jättäisi hyödyntämättä hiljaisen ajankohdan vain joulunodotusperinteen takia? Onhan erittäin halukkaita myyjiä myös silloin.

SKV:n edustaja toteaa, että jos hintapyyntö on ollut 10 prosenttia tai enemmän yli toteutuneen, hinnoittelu ei ole ollut oikea. Tämä on niin selvää tekstiä, että helpommaksi ei voi asunnon hinnoittelu tulla. Kuten jutusta käy ilmi, ylihinnoittelu johtaa helposti hintapyynnön alentamiseen. Tällöin ostajat jäävät odottamaan uutta mahdollista alennusta. Pahinta myyjän kannalta on, että ylihinnoittelu voi karkottaa ostajat täysin eikä kukaan viitsi edes tarjota.

Erikoismyymälöitä mieluummin keskustaan kuin laidalle

Toivottavasti kaupunkialueiden kauppapalvelut alkavat jälleen suuntautua keskustoihin. Nimenomaan erikoismyymälät kuten rautakaupat, sisustusliikkeet ja kodinkoneliikkeet. Tämä voi kuitenkin jäädä toiveeksi. Päivittäistavarat sen sijaan saa hankittua nytkin riittävän hyvin keskustasta tai omalta asuinalueelta. Otetaan esimerkiksi Jyväskylä. Täällä edellä mainitut erikoisliikkeet sijaitsevat valtaosin Palokassa ja Seppälässä tai ainakin keskustan ulkopuolella, mikä minusta tuntuu keinotekoiselta. Eihän palveluita pidä varta vasten viedä asiakkaiden luota pois.

Pientä toivoa saattaa olla siitä, että esimerkiksi Jyväskylässä kaupankäynti alkaa suuntautua jälleen keskustaan. Merkkejä tästä näkee ainakin jyväskyläläinen kiinteistösijoittaja Timo Häll, jota on haastateltu Suur-Jyväskylän lehdessä (22.10.2011). Yksi syy hänen mukaansa on se, että keskustassa autolla liikkumisen esteitä on vähennetty. Ehkä myös muulla tavoin keskustan kiinnostavuus asiakkaiden mielissä on kasvanut. Todennäköisesti Häll kuitenkin tarkoittaa tässä ensisijaisesti päivittäistavarakauppaa eikä niinkään erikoistuotteiden suurmyymälöitä. Kuitenkin juuri jälkimmäisiä tarvittaisiin keskustassa kaikkien ulottuvilla.

Kännykkäliikkeessä tehokas myyjä

Joistakin myyjistä huomaa hyvin selvästi ja lievää kateutta tuntien, että ne ovat työnantajilleen erittäin tuottavia. Ulosanti on sujuvaa ja vakuuttavaa. Ne pitävät koko ajan tuntuman asiakkaaseen eivätkä jätä häntä itsekseen mietiskelemään ja katselemaan tuotteita. Tämä siis siinä tapauksessa, kun asiakas tietää melko tarkasti, mitä on ostamassa.

Kävin muutama päivä sitten kodinkoneliikkeessä ostamassa kännykkää. Tiesin, minkä kännykän ostaisin, joten asiani oli melko selvä. Kun menin myymälään ja lähestyin myyjää, hän tervehti jo ajoissa kohteliaasti ja kysyi miten voi palvella (tai vastaavaa kuitenkin). Sanoin asiani, ja hän lähti näyttämään minulle haluamaani kännykkää. Pian myyjä jo esitteli, että ottamalla tietyn liittymän saisin kyseisen mallin hintaan, joka oli hyvin edullinen. Tiesin tällaisen tarjouksen olemassaolosta, mutta oletin kai että se ei olisi minulle mahdollinen. Olin joka tapauksessa valmistautunut ostamaan kännykän niin sanotulla normaalihinnalla.

Yritin nopeasti laskea, kannattaisiko minun vaihtaa hiukan kalliimpaan liittymään jotta saisin tarjoushintaisen kännykän. Kuvitellaan, että kuukausimaksun korotus olisi viisi euroa. Laskin lähinnä sitä, kuinka monta viisieuroista kännykästä saamani hinnanalennus kattaisi. Tällä halusin selvittää, kannattaisiko tarjous edes suunnilleen. Tarjous tosin sitoisi 24 kuukaudeksi, joten en voisi vaihtaa takaisin halvempaan liittymään ainakaan ennen sitä. En ole varma, oliko käyttämäni arviointitapa järkevä. Myyjä laski asiaa todennäköisesti aivan eri tavalla. Kuulostin luultavasti hyvin epäselvältä, kun yritin ääneen ajatella myyjälle miten laskin tarjouksen kannattavuutta.

Koko ajan myyjä esiintyi vakuuttavasti, sujuvasti ja ystävällisesti. Hän myös vastaili tyhmiin kysymyksiini hyvin ja toi samalla esille moneen kertaan tarjouksen kannattavuuden. Hän korosti myös sitä, että lisäominaisuudet, jotka tässä paketissa tulevat verrattuna vanhaan liittymääni, ovat hyödyllisiä ajan myötä. Olen nimittäin haluton kasvattamaan esimerkiksi puheaikaa ja maksamaan siitä. Mieluummin pakotan itseni pienempään pakettiin.

Pidin mielessäni, että voisin syyttää ainoastaan itseäni, jos hyväuskoisesti ja nopeasti tehty kauppa kaduttaisi jälkeenpäin. Juuri nyt piti olla kärsivällinen ja järkevä. Ei saanut tehdä nopeaa päätöstä vain sen takia, että myyjä oli vakuuttava. Välillä nimittäin tuntui itsestä, että jahnaan liikaa yksinkertaisen asian kanssa.

Ostin tuon tarjouskännykän. Myyjä teki tarvittavat toimet ammattitaidolla. Teki varmaan myös ylimääräistä. Oli jo sulkemisaikakin.

Tuli vaikutelma, että tämä myyjä on kadehdittavan tehokas yrityksen kannalta. Luultavasti rekrytointi on onnistunut täydellisesti. Täydellisesti tarkoittaa, että myyjä ei ole ollut hyvä vain valintavaiheessa vaan hän on aidosti hyvä. Olettaisin, että nykyään, kun lähes kaikki työ on palvelutyötä, erinomaisia asiakaspalvelijoita riittäisi vain pieneen osaan. Varsinkin, jos yritykset lisäksi valitsevat työntekijänsä väärien vaikutelmien ja uskomusten perusteella. Tässä tapauksessa myyjä oli erittäin myynti- ja palveluhenkinen ja samalla asiantunteva. Mieleeni tuli hämmästynyt kysymys, osaavatko yritykset sittenkin valita tai ”kouluttaa” oikeanlaisia työntekijöitä.

Hinnat netissä ja ajanvaraus netissä - asiakaspalvelua

Jyväskylään muuton jälkeen huomasin, että pitää mennä parturiin, mieluiten pian. En tuntenut täkäläisiä parturiliikkeitä, joten. piti ruveta tutustumaan niihin. Aloin etsiä verkosta tämän asuinalueen partureita. Muutama nimi sieltä löytyi. Valitettavasti osoitetiedot olivat osittain ristiriitaisia eri hakemistoissa. Joidenkin liikkeiden sijainti oli siis varmaankin muuttunut viime aikoina. Olisin toivonut, että edes jonkun parturiliikkeen kohdalla olisi ollut vähintään hintatiedot. Ei kuitenkaan löytynyt yhteystietoja laajempaa informaatiota. Yhden liikkeen kohdalta löysin nimettömän verkkoarvostelun, jossa paikkaa kehuttiin. Siinä tosin mainittiin myös, että jonoa tuntuu tälle parturille olevan.

Lähdin kylälle katsomaan, löytyisikö näitä parturiliikkeitä niistä mainituista osoitteista. Löysin yhden, joka oli juuri se kehuttu. En onnistunut havaitsemaan sen palveluiden hinnastoa enkä viitsinyt ruveta niitä kyselemäänkään. Arvelin myös, että jos liike on ollut suosittu tähän asti, nyt ainakin se on hyvin varattu, kun partureita tuntuu olevan alueella entistä vähemmän. Oli laajennettava piiriä ja tehtävä verkkokartoitus Jyväskylän parturiliikkeistä.

Alan palvelut keskittyvät kaupunkiin, siis tämän laajan Jyväskylän keskusta-alueelle. Iloiseksi yllätyksekseni alkoi tulla vastaan informatiivisia kotisivuja ja jopa verkkoajanvarausmahdollisuuksia. Tämä on erinomaista palvelua. Tosin monet liikkeet ovat usean työntekijän paikkoja, joten niillä on tietysti myös paremmat mahdollisuudet hankkia hyvät verkkosivut.

Nyt pääsin kunnolla vertaamaan verkossa eri liikkeitä. Erilaisia hienoja ja kalliita palveluita tuli vastaan, mutta sellaisia en etsinyt. Asiakkaat ovat tietysti yhä vaativampia, joten palveluille on kysyntää, mutta minulle riittää hiustenleikkaus järkevään hintaan.

Lopulta löysin siedettävän hintaisen parturin, johon pystyi tekemään verkkoajanvarauksen. Aika löytyi nopeasti. Olin tyytyväinen, että pääsin itsenäisesti tekemään varauksen. Tässä huomasi kuitenkin sen, että kun on tarjolla useita hyviä aikoja ja saa rauhassa valita, valinta onkin vaikea.

Valitsemassani parturiliikkeessä oli useampi työntekijä, jolle voi varata ajan. Minullahan ei ollut taustatietoja paikasta, joten piti vain jonkun henkilön kohdalle tehdä varaus. Toisaalta pidän outona sitä, kun jotkut kehottavat menemään juuri Liisalle, Maijalle, Saaralle tai juuri sille tummatukkaiselle jne. Kyllä minä haluan ensisijaisesti mennä parturiin, jossa tekijästä riippumatta tehdään se mikä parturissa pitää tehdä. Aika tuli varattua ja parturissa tuli käytyä.

Kun selailin ja etsiskelin näitä Jyväskylän keskustan parturiliikkeitä, mieleen tuli muutaman kohdalla konsulttitoimisto tai pörssiyhtiö. Liikkeiden tuote- ja palveluinformaatio vaikutti hienolta. Käyköhän vielä niin, että syntyy suuria parturi-kampaamokonserneja, joiden kotisivuilla komeilee ylimpänä teksti ”Sijoittajainformaatio”. Toivottavasti ei. Tärkeintä pitäisi olla asiakas, jopa sellainen, jolle riittää alle 25 euron hiustenleikkaus.

Haatanen haastatteli professori Antti Eskolaa

Alkuviikosta tuli uusintana YLE Puheen radio-ohjelma, jossa Kalle Haatanen haastatteli professori Antti Eskolaa. Se oli jälleen hyvätasoista Haatasta. Jo haastateltavan valinta sai odottamaan ohjelmalta kiinnostavuutta. Samoin aihe. Nehän liittyvät tietysti myös toisiinsa.

Haastattelija otti esille kiinnostavia kysymyksiä sosiaalitieteiden alalta. Haastateltava on henkilö, jolla on pitkä kokemus ja joka on tunnettu alallaan. Antti Eskolaan on suhtauduttu sekä voimakkaasti vastustaen että todennäköisesti hyvin ihaillen riippuen suhtautujasta. Kuuntelijana sain vaikutelman, että Antti Eskola ei ole kaikin ajoin kovin helppo haastateltava. En nyt muista tarkasti esimerkkiä tilanteesta. mutta jollakin tavalla hän haastaa haastattelijan joissakin kohdissa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, kun Eskola painotti, ettei hänelle jää yleensäkään mitään hampaankoloon ketään tai mitään kohtaan. Joskus olenkin kuullut jonkun sivumennen toteavan, että professorit ovat kovapintaista väkeä. Ehkä niin on, ja silloinhan ei jää niin hampaankoloon. Ei ole ainakaan liian herkkä.

En osta asuntoa, jota koskee lunastuslauseke

Onneksi en ole joutunut vaikeuksiin lunastuslausekkeen takia, kun olen ostanut asuntoa. Aikaisemmin mokomaan lausekkeeseen ei tullut kiinnitettyä ihmeemmin huomiota. Jos se jossakin tuli esiin, ajatteli ettei sitä kuitenkaan käytetä. Tällainen käsitys ja asennoituminen on tietysti väärä ja vaarallinen. Asunto-osakeyhtiöiden vanhat osakkaat käyttävät lunastusoikeutta ainakin siinä määrin, että Suomen kiinteistönvälittäjäliitto saa säännöllisesti kyselyjä, jotka liittyvät ongelmatapauksiin.

Viimeksi asuntoa ostaessani tarkistin huolellisesti, että lunastuslauseketta ei ole niiden yhtiöiden yhtiöjärjestyksissä, joiden asunnoista olin kiinnostunut. En koske pitkällä seipäälläkään lunastuslauseketalojen asuntoihin. Jos tällaisesta asunnosta tekee kaupan, lunastusajan umpeutumista odotellessa ei voi edistää asumisasioitaan käytännössä mitenkään ja näkee mahdollisesti vain turhaa vaivaa ja joutuu kärsimään ehkä lainanotto- ja muita kuluja. Niistä ei saa korvausta lunastustapauksessa. Jos lunastus toteutuu, edessä on uusi asunnonetsintä. Lisäksi lunastusta odotellessa on saattanut mennä ohi hyviä asuntoja.

Suomen kiinteistönvälittäjäliitto olisi halunnut eroon lunastuslausekkeista uuden asunto-osakeyhtiölain myötä. Sen sijaan Suomen kiinteistöliitto tuki lunastusoikeuden säilyttämistä. Lopulta lauseketta koskevaan kohtaan tuli lähinnä vain joitakin määräaikatarkennuksia.

Lunastuslausekkeen tarkoituksenahan on ollut antaa nykyisille osakkeenomistajille mahdollisuus estää ei-toivomiensa tahojen pääsy yhtiön osakkaiksi. On torjuttu ulkomaalaisia, mutta olen nähnyt lausekkeesta myös aivan suomalaiseen väestönosaan viittaavan nimityksen.

Puoltajat perustelevat lunastusoikeutta virallisesti kai jonkinlasena perusoikeutena, mikä on mielestäni huono puolustus. Ehkä lausekkeesta on tullut näppärä omaisuudenkasaamispykälä.

Millaisia ihmisiä ovat nämä lunastuslaseketalojen osakkaat? Näihin ihmisiinhän sen syyn täytyy liittyä. Ei oikein löydy muuta seikkaa, joka selittäisi "järkevästi" sen, että joissakin, onneksi aika harvoissa, yhtiöissä tätä käytäntöä vielä ylläpidetään. Se piirre näihin yhtiöihin tosin liittyy, että monet niistä ovat keskusta- tai niin sanottuja arvotaloja.

Annettakoon täydellinen markkinarauha lunastuspykälätaloille.

Kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja Jyväskylään

Jyväskylään on luvassa kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Näin voisi päätellä, sillä Lakea Oy kertoo käynnistävänsä ripeästi rakennuttamishankkeita Jyväskylässä. Täällä ei ole viime vuosina juurikaan rakennettu kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja, joten yritys pitää toimintaedellytyksiään Jyväskylässä hyvinä.

Lakea Oy tarjoaa rakennuttamis- ja isännöintipalveluja. Sillä on ennestään toimistot Seinäjoella, Vaasassa ja Kokkolassa.

Tällaista Jyväskylässä tarvitaan. Hienoa, että joku ymmärtää ja haluaa hyödyntää tätä markkinarakoa. Kun katselee vaikkapa suunniteilla olevien omistusasuntojen ennakkomarkkinointia ja viime vuosien toteutunutta tuotantoa, Jyväskylässä alkaa normiksi muodostua 4 tonnin neliö. Ihmettelin kerran tuttavalleni, mistä ostajia näihin. Hän sanoi välittömästi, että ne saavat rahaa vanhasta. Niinpä tietenkin. En tullut ajatelleeksi. Mutta kuinka kauan saavat? Asunnon pitää olla 80-luvulta tai uudempi tai sitten juuri putkiremontoitu. Muuten sitä hyljeksitään.

Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea Kuopioon

Uusi Suomi kertoo, että lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimea (taas näitä nimiä, siis Fimea) siirtyy Kuopioon. Kokonaisuudessaan siirto toteutuu vuoden 2018 loppuun mennessä.

Hidas siirtyminen. Tuli mieleen Paras-hanke. Mutta ehkä noista Helsingin-kuluista ei päästäisi sen aikaisemminkaan eroon, kun lienee pitkät vuokrasopimukset.

Hyvä kun siirtyy, ja vielä Kuopioon. Eivät ole sitten hyväpalkkaiset virkailijat nostamassa asuntojen hintoja esimerkiksi Jyväskylässä. Paitsi jos olisivat muuttaneet tänne Säynätsaloon, joka on yksi Jyväskylän kaupunginosa, Jyväskylän kiinnostavin alue teollisen perinteensä ansiosta. Tänne voisivat siirtää niitä virastoja vaikkapa Helsingistä.

Nyt alkaa todennäköisesti entistä massiivisempi kirjoittelu Fimean siirtymisestä. Viime aikoina samat siirtoa vastustavat nimekkäiden henkilöiden kirjoitukset ovat näkyneet useammallakin sivustolla.

Vähävaraisten vuokra-asuntoja vuokrattu muille

Valtion (ARA) rahoittamia vähävaraisille tarkoitettuja asuntoja on vuokrattu yritysten työsuhdeasunnoiksi ja muuhun yrityskäyttöön. Tästä kertoo Aamulehti (10.10.2011). Pelkästään Tampereella, Helsingissä ja Jyväskylässä ARA-asuntoja on tällä tavalla vuokrattu satoja. Asianosaiset vuokra-asunto-organisaatiot eivät kovin mielellään ole tuoneet tätä esille. Selitykseksi vuokraustapauksiin annetaan se, että tällaiset järjestelyt ovat tilapäisiä tai että suurista perheasunnoista on ylitarjontaa näissä vähävaraisille tarkoitetuissa kohteissa.

Se, että asiasta ei mielellään puhuta, antaa minulle vahvan vaikutelman siitä, että jotakin väärää ollaan tekemässä ja se tiedetään. Onhan kummallista, että vaikka ihmisiä on asuntojonoissa vuosikausia, näin kuitenkin tehdään. Jos on ylitarjontaa suurista asunnoista, miksi ei oteta opiksi. Olen tästä aikaisemminkin blogannut, että esimerkiksi vapailla markkinoilla kasvukeskuksissa on koko ajan järjetön pula yksiöistä, mutta siitä suurempaan päin tarjonta suhteessa kysyntään paikoin moninkertaistuu. Yleishyödyllisessä asuntokannassa olisi vieläkin suurempi eettinen velvollisuus rakentaa juuri tarpeen mukaan. Tässähän tulee vastaan tukiviranomaisten kokonormit, jotka usein käytännössä estävät suuren asunnon vastaanottamisen. Näin oletan tässäkin osin käyneen. Eikö julkisella puolellakaan siis vasen käsi tiedä, mitä oikea tekee. Toinen rakennuttaa suuria, toinen ei halua tukea niissä asumista.

Katsoin, löytyykö tästä Aamulehden esilleottamasta aiheesta juttua Keskisuomalaisessa tai Hesarissa. Ei ainakaan tämänpäiväisissä (ma) eikä viikonlopun lehdissä. Jyväskyläläisenä olen sitä mieltä, että Keskisuomalaisen on syytä ottaa tämä vuokra-asuntojuttu esille Jyväskylän tapauksessa. Nyt lehdellä olisi tilaisuus näyttää, miten hyvin se puuttuu yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Hei Keskisuomalainen, nyt! Vai onko tämä aihe jo käsitelty siellä joskus aikaisemmin?

Ensimmäisen kerran tästä Aamulehden jutusta luin ja sain linkin Aamulehteen Rakennuslehdestä.

Markkinatalous ja ystävät

Mitä tekemistä toistensa kanssa voi olla ystävillä ja markkinataloudella? Sillä, että on ystäviä, on suuri itseisarvo, eikä ystäviä tarvitse ajatella jonakin verkostona, jota voi hyödyntää. Joskus kuitenkin tulee tilanteita, jolloin markkinatalouden toimimattomuuden voi paikata vain ystävä, joka on neuvokas, empaattinen ja jolla sattuu olemaan tilanteeseen sopiva ratkaisu käytössään. Näin kävi minulle, kun tietokoneen käyttöön, tarkemmin tietoliikenteeseen, meinasi tulla jälleen lähes kahden viikon käyttökatko laajakaistapalvelun siirron odottelun takia. Silloin hyvältä tuttavalta löytyi nopeasti apu.

Ystävien kanssakäyminen on joustavaa ja hyväntahtoista. Tuttavani ei pyytänyt avustaan korvausta. Emme myöskään yrittäneet vetää aikatauluja kumpikin itselleen edulliseen suuntaan. Ystävä neuvoi minua kärsivällisesti ja ihan ilmaiseksi, kunnes sain kyseisen väliaikaisen aputekniikan käyttööni. Toimintaympäristömme oli suotuisa. Kummankaan ei tarvinnut korottaa ääntään, sillä samassa tilassa ei ollut muita tietoteknisistä ongelmista äänekkäästi puhuvia henkilöitä. Sopimuslomakkeita ei tietystikään tarvinnut täyttää, koska vallitsi luottamus.

Ilman ystävän teknistä apuneuvoa olisi pitänyt vain odottaa siihen asti, kun markkinatalouden ehdoin hankkimani palvelu jälleen alkoi toimia. Markkinatalous saisi kyllä muuttua ystävällisemmäksi, ettei hyväntahtoisten tuttavien tarvitsisi joustaa niin usein.

Mitä pahaa presidentin arvojohtajuudessa?

Tarja Halonen sanoo, että presidentin julistaminen arvojohtajaksi ei ole merkki modernista, kansanvaltaisesta yhteiskunnasta. Tämä väite olisi vaatinut selvennystä. Nyt joutuisin arvailemaan, mitä Halonen tarkoittaa, mutta arvailu näissä yhteyksissä on turhaa. Tuntuu vain siltä, että sanoja moderni ja kansanvaltainen käytetään mielellään monenlaisissa perusteluissa. Niistä on tullut kauniita sanoja.

Lisäksi Halonen toteaa, etteivät presidentin juridiset oikeudet vähennä arvojohtajuutta. Tämä toteamus on käsittääkseni Halosen vastaus lähinnä siihen, kun vallan vähentäjät ovat todenneet, että jäähän presidentille arvojohtajuus. Ihmettelen Halosen vastausta, sillä eihän tuo vallan vähentäjien kommentti kai sitä tarkoita, että vallan vähentäminen lisäisi arvojohtajuutta. Heidän tavoitteensa on varmaankin vain se, että presidentin juridinen valta vähenee. Sitten Halonen vielä muistuttaa mielipideyksinvaltiuden vaarasta, jos mennään arvojohtajapresidenttiyteen. Hän taitaa käyttää ilmaisua julistetaan arvojohtajaksi. Tämä varoittelu tuntuu hätävarjelun liioittelulta.

Haluaisin, että presidentti esiintyisi inhimillisenä solidaarisena arvojohtajana. Siihen toiveeni saattaa sitten kaatuakin. Kansalaisethan voivat valita joskus presidentin, joka julistaa vaikkapa, että yhteiskunnan kannustavuutta ja reiluutta pitää lisätä antamalla nykyistä parempi korvaus työnteosta ja jäädyttämällä perusturva nykyiselle nimellistasolle. Vaarana siis olisi, että arvojohtajan arvot olisivat itselleni vastenmielisiä, mutta en usko siihen, että Suomessa nousisi joku arvosanelijaksi.

Väsynyttä Kreikka- ja presidenttikeskustelua

Poliittinen keskustelu on tällä hetkellä tylsää. Kreikasta ja presidenttiehdokkaista yritetään vääntää jotakin viisasta ja nokkelaa, mutta se on väkinäistä. Kreikka on mutkikas ja toivoton aihe hahmotettavaksi, ja presidenttikisaan puolestaan mennään räpeltämällä.

Presidenttikeskustelussa ei ole politiikkaa mukana. En tiedä, millainen on meno tv:n puolella, koska ei ole tv:tä, mutta muualla aiheen käsittely on lähinnä sanaleikkiä. Satuin kuuntelemaan, kun Enbuske haastatteli Niinistöä. Siitä ei jäänyt mitään kiinnostavaa mieleen. Enbuske tosin yritti rohkeasti panna Niinistöä koville, mutta viihdeohjelmahan siitä tuli. Ihmettelen vain, että näillä eväilläkö vaaleihin ja presidentiksi mennään.

Ehdokkaiden paremmuusarvioinnin kannalta presidenttikeskustelulla ei tosin ole merkitystä, sillä parhaat ehdokkaat ovat joka tapauksessa Väyrynen ja Soini. Ehdotankin, että valitaan puolella palkkiolla kumpikin.

Kulttuuriväki pyrkii hoitoalan avuksi

Myönnän, että hiukan ärsyttää sellainen kasvava ilmiö, että kulttuuri- ja taideala ovat keksineet ruveta markkinoimaan itseään mukaan hoito- ja ennaltaehkäisevään työhön. Nyt viimeksi luin aiheesta Verkkoapilan jutun. Siinä musiikkiopistojen edustaja harmittelee kuntien rahatilannetta opistojen kannalta. Edustaja toivookin, että kunnat hyödyntäisivät musiikkiopistojen osaamista muun muassa vanhustyössä ja lasten kanssa tehtävässä työssä.

Ärsyttävää ilmiössä kai on se, että mielestäni musiikki todellakin on musiikkia ja siinä on sen merkitys. Automaattisestihan kenenkään asiantuntijan neuvomatta ihminen tulee kuunnelleeksi tunnetilaansa sopivaa musiikkia. Tietysti monet tekevät paljon myös järjettömyyksiä ja kuuntelevat musiikkia, joka tekee rauhattomaksi ja ties miksi. Mutta se on taas eri asia.

Verkkoapilan jutussa musiikkiopistojen edustaja tuo esille muun muassa sen, että lapsi, vai oliko se nuori, voi kanavoida tunteitaan musiikin avulla. Minä uskon, että ainakin nuoret juuri niin tekevätkin. Nehän oikein analysoivat toisilleen, mitä tuntemuksia mikin esitys heissä herättää.

Eihän siinä tietenkään ole mitään pahaa, että musiikki, taide tai mikä tahansa parantaa esimerkiksi potilaan elämää, jos se niin tekee. Eikä välineellisyydessäkään ole mitään pahaa. Musiikki ja taide mitä suurimmassa määrin ovat tuottoisan liiketoiminnan välineitä. Hyvä niin. Joku vaan tässä musiikin ja kulttuurin uudessa argumentointitavassa ärsyttää. Huomautan, että en ole kulttuuri-ihminen, ja tosikkomaisimpiin sanoihin kuuluvatkin mielestäni kriitikoiden ja joidenkin tekijöiden käyttämät sanat ulkomusiikillinen, ulkokirjallinen ja ulkotaiteellinen.

Kulttuurin uudenlaisen itsensä perustelun taustalla on tietysti se kova asia, että muiden alojen hyytyessä vain hoitoala vetäisi, kunhan sillä olisi rahaa. Tosin varsinainen hoitotyö niin kuin mikä tahansa ammattiala sopii vain pienelle osalle ihmisistä.

Jatkuva julkisuus Perussuomalaisten etu

Perussuomalaisten tulevaisuus on turvattu. Puolue tekee uusia ennätyksiä vaali vaalilta, jos se yhtään riippuu mediajulkisuuden määrästä. Rupesin lukemaan Uuden Suomen Puheenvuoro-blogipalvelua. Siinä alkoi tulla vastaan kirjoituksia, joista heti näki, että aihe liittyy Perussuomalaisiin tavalla tai toisella. En suinkaan mennyt blogipalveluun etsimään puheenvuoroja Perussuomalaisista vaan katsomaan, onko siellä kiinnostavia aiheita. Sitten vain tulin huomanneeksi, että Perussuomalaisista kirjoitetaan todella paljon.

Selasin blogipalvelua ylimalkaisesti ja luin vain kiinnostavilta tuntuvia kirjoituksia. Niinpä en muista myöskään sitä, missä määrin Perussuomalaisiin liittyvissä puheenvuoroissa oli myönteinen ja missä määrin muunlainen sävy. Ensiksi tosin oletin, että puolueeseen liittyvät tekstit olivat suurelta osin kannattajien kirjoittamia, mutta tuskinpa sittenkään. Luultavasti enemmistö oli kriittisiä. Eikä viidesosa pystyisikään valtaamaan julkisuutta.

Taasko odotettavissa epäoikeudenmukainen Yle-rahoitusesitys?

Ylen rahoitusmallin käsittelytapa ei herätä luottamustani. Asiasta puhutaan ja kirjoitetaan paljon palstoilla, mutta vastuussa olevien puheet saavat aikaan lähinnä epäluuloja. Todetaan kyllä tomerasti, että päätöksen on tultava ja se tulee pian, mutta juuri nyt en osaa sanoa sasiasta enempää. Minulle tulee tästä epäilyttävä kuva. Jälleenkö ihmiset yllätetään epäoikeudenmukaisella rahoitusesityksellä toivossa, että he järkyttyisivät niin etteivät ymmärtäisi edes vastustaa esitystä?

Mitä tarkoittaa esimerkiksi Jungner? Hänhän sanoo Demarin jutun (Neljännesmiljoona lintsaria ei maksa "rehellisyysveroa", 21.9.2011) mukaan, että kun maksajien määrä kasvaa maksu pienenee. Samalla hän puhuu budjettirahoituksesta. Toki verovelvollisia on enemmän kuin nykyisiä tv-maksuja, mutta normaalissa verotuksessa maksun määrä joillakin myös nousee. Onko kuitenkin tulossa huono tasavero, jossa budjettia käytetään kierrätyskeinona.

Paras on pysyä nykyisessä tv-maksumallissa ihan rauhassa eikä keksiä väkisin muuta. Aikaisintaan sitten, kun rahoitusmallista on käyty rehellinen keskustelu, voidaan ajatella muunlaista vaihtoehtoa.

Toimittajista lehtimyyjiä?

Jos lehden toimitustyöntekijä arvostaa tuotettaan, miksi hän ei mediamarkkinatilanteen niin vaatiessa ryhtyisi lehtensä puhelinmyyjäksi? Edes osittain. Näin hän ylläpitäisi omaa mediatyöpaikkaansa. Varmaan jotkut niin tekevätkin, mutta en ole julkisuudessa havainnut mainintoja tällaisista siirtymistä. Sen sijaan lehtiä myyvät valtaosin ja enenevästi lehtitalojen ulkopuoliset ihmiset.

Mitähän se arvostettu toimittaja ajattelee näistä puhelinmyyjistä, jotka myyvät hänen luomustaan? Arvostaako? Joku saattaa arvostaakin. Ehkä toimittaja kuitenkin enimmäkseen ajattelee, että hänen "hyvä tuotteensa" myy itse itsensä tai ainakin sen pitäisi tehdä niin. Yhä vähemmän kuitenkin myy. Suuntaus on ollut selvä jo pitkään, ja nyt on alkanut tulla näitä irtisanomisia.

Alaspäin mennään asuntojen hinnoissa

Kyllä se asuntojen hintapudotus on nyt alkanut. Esimerkiksi Taloussanomissa on ollut syyskuun aikana uutisia ja juttuja, jotka kaikki antavat viitteitä laskusuunnasta. Muun muassa Vuokraturvan skenaarioista minulle muodostuu kuva, että alaspäin mennään oikein reippaasti. Äärimmillään 20 prosenttia vuodessa. Niin ikään Taloussanomien mukaan Kiinteistömaailman Rytkönen toteaa, että vaikka asuntokauppa kävi elokuussa poikkeuksellisen vilkkaana, ihmiset myös tinkivät entistä hanakammin. Nyt on jo tilastoonkin perustuvia lukuja siitä, että Helsingissä käänne laskuun näyttää alkaneen heinäkuussa ja muualla elokuu saattoi olla käännekohta.

Omat heikot signaalini ovat kertoneet laskusta ja laskutunnelmista jo jonkin aikaa. Ongelma vain on se, että kaikenlainen markkinahypetys ja mahdollisesti ajoittainen todellinenkin kaupanteon vilkkaus hämäävät kuluttajaa. Mielestäni asuntokauppoja tehdään yllättävän vähän siihen nähden, mitä markkinakohinan perusteella voisi olettaa. Tietysti myyjillä ja välittäjillä kauppa käy aina kovaa ja tulevaisuudessa vieläkin kovempaa. Se kuuluu pelin henkeen.

On mielestäni erinomainen asia, että ihmiset ovat alkaneet tinkiä. Kiinteistömaailman Rytkönen kuvaa ilmiötä osittain jo kielikuvalla kokeilla kepillä jäätä, kuten Taloussanomien jutusta käy ilmi. Mitähän sanoja mahtaa tarkoittaa? Omasta mielestäni kepillä jäätä tarkoittaa sitä, että ilman määrätietoista harkintaa vain kokeillaan, sattuisiko myyjä hyväksymään tarjouksen. Jos sen sijaan tinkiminen on huolella harkittua, tarjous voi olla vaikkapa 30 prosenttia (tai melkein mitä tahansa) alle pyynnön. Asia riippuu pyynnöstä, myyjän tilanteesta ja markkinatilanteesta. Tietysti se riippuu myös ostajan tilanteesta. Ostajalla on kaikki syy pudottaa tarjouksensa tasolle, joka hänen on järkevää maksaa, kävi tarjouksen miten tahansa. Tällöin tinkimisessä ei ole kyse jään kokeilemisesta kepillä, vaan todellisuudentajusta.

On lisäksi kaksi kiinnostavaa seikkaa, jotka osoittavat käänteen tapahtuneen. Vaikka kauppa on ollut erityisen vilkasta elokuussa, hinnat ovat samalla laskeneet. Onko siis tarjonta suhteessa kysyntään kasvanut ja kasvu laskenut hintatasoa? Ehkä siitä on kysymys, sillä ainakin myynnissä olevien asuntojen määrä on kasvanut. Toinen kiinnostava seikka on, että loppukesän ja elokuun hinnanlaskua ei ole estänyt myöskään kasvukeskusten syksyinen opiskelijaryntäys. En tosin ole aikaisempina vuosina seurannut opiskelijaryntäyksen vaikutusta loppukesän ja alkusyksyn hintoihin. Joka tapauksessa nyt vaikuttaa siltä, että pinnan alla odottaa tuntuva lasku.

Myös korkojen nousu on odotettavissa joskus. Op-Pohjola-lehdessä (3/11) haastateltu pääekonomisti Reijo Heiskanen toteaa, että tulevaisuudessa korot nousevat vähintään pari-kolme prosenttiyksikköä. Kun Op-Pohjolan edustaja sanoo näin, mielestäni on syytä luottaa siihen että vähintään tuon verran korot nousevat.

Katkonaista bloggaamista

Bloggaamisessa on ollut tauko koneen huollossaolon takia eli tavallaan huoltokatko. Nyt tulee jalleen katkonaisuutta. Se johtuu puolestaan internetliittymän siirrosta uuteen osoitteeseeni. Siirtoon olisi pitänyt varautua paremmin. Välillä näköjään unohtuu, miten kauan kaikki kestää, kun näitä tapahtumia ei ole jatkuvasti.

Kiinnostaisiko vuokranantajuus?

Sanat asuntosijoittaminen ja sijoitusasunto kuulostavat yleensä liian komeilta, kun on puhe tavallisen ihmisen toimimisesta vuokranantajana. Onhan tällöin kyse yleensä yhdestä tai parista pienestä vuokra-asunnosta. Parempi on puhua vuokralle antamisesta, vuokrauksesta ja vuokra-asunnosta.

Muutenkin vuokraustoiminnasta annetaan liian houkutteleva kuva. Jopa ammattilaisten puheissa ja neuvoissa (tai mainoksissa) esitetään, että vuokraukseen tarkoitetun huoneiston (sen sijoitusasunnon) hankintaan saa helposti lainaa. En sitä epäilekään. Lisäksi muistutetaan, että velan "maksaa" vuokralainen vuokrallaan. Toiminta kuvataan lähes riskittömäksi. Vuosien kuluessa vuokranantajalle karttuu mukava varallisuus, kunhan hän säännöllisesti hankkii lisää vuokra-asuntoja. Aikanaan hän voi sitten nauttia vain tasaisista vuokratuloista.

On toki paljon hyviä tapauksia, joissa vuokranantaja on onnistunut saamaan vaivattoman, luotettavan ja pitkäaikaisen vuokralaisen. Se onkin aivan välttämätöntä, jos vuokra-asunto sijaitsee vaikkapa satojen kilometrien päässä. Nykyisillä vuokratuotoilla ei ole nimittäin varaa matkustella rahallisesti eikä ajallisesti. Eikä aikaa ja kärsivällisyyttä kannattaisi kuluttaa myöskään kinaamiseen siitä, kuinka monta avainta tälle yhdelle vuokralaiselle kuuluukaan. Tämä vain yhtenä esimerkkinä. Pitää voida myös luottaa siihen, että vuokra tulee joka kuukausi, vaikka ei ajallaan tulisikaan.

Erilaisiin vuokrasuhteen häiriöihin löytyy tarvittaessa hyvä selitys, kuten että unohti asian tai ehti jo lopettaa vuokran maksupalvelun tai pankissa oli vähän "säätämistä". Nämähän toki voisivat olla tahattomia eivätkä lainkaan vilpillisiä kömmähdyksiä. Jos kuitenkin noin puolen vuoden aikana tulee noin kymmenen tällaista pientä tai isompaa harmia, alkaa jo vahvasti epäilyttää.

Tällaisiin tapauksiin joudutaan ehkä silloin, kun esimerkiksi talo on menossa vuoden sisällä putkiremonttiin. Eli vuokrasuhteesta on tulossa joka tapauksessa lyhyt. Tällöin vuokralaiskandidaatteja on vähän, ja parhaat vuokralaiset voivat ehkä valita aina myös parhaat kohteet. Remonttiin menevään taloon on jopa vuokrauksen ammattilaisen vaikea loihtia joukoittain vuokralaisehdokkaita. Kuitenkin juuri tällaisessa tilanteessa vuokralainen pitää löytää nopeasti, jotta vuokraamisesta olisi edes jotakin hyötyä. Jos vuokranantaja etäisyyden tai kiireen takia joutuu käyttämään välittäjää, on otettava huomioon myös palkkio.

Vuokraustoiminnan pitäisi olla mielestäni systematisoitua, tehokasta ja laajaa, jotta se kannattaisi. Silloin se olisikin jo asuntosijoittamista. Toiminta muuttuu ehkä yhä ammattimaisemmaksi. Tai vaihtoehtoisesti yksityisen sektorin vuokra-asuntojen tarjonta vähenee. Väitetään joka tapauksessa, että vanhemman ikäluokan vuokranantajien tilalle ei ole tulossa vastaavaa määrää uusia vuokranantajia.

Ehdollinen tarjous

Kiinteistömaailma perustelee Tarjouskauppa-menetelmää seuraavasti: "Näin asuntosi hinnaksi muodostuu sen todellinen markkinahinta. Myyjän ei tarvitse arvailla, olisiko asunnosta saanut enemmän eikä ostajan, tuliko tarjottua liikaa tai liian vähän."

Taisi olla viime vuoden (2010) puolella, kun olin kiinnostunut Jyväskylässä eräästä Kiinteistömaailman välittämästä yksiöstä. Lähtöhinta oli 50 000 euroa tai ensimmäinen kirjallinen tarjous 50 000 euroa. Ei väliä. Ihan sama asian kannalta. Kuitenkin seuraava tarjous oli ehdollinen 55000 euroa. Näin muistan. Joka tapauksessa ehdollisen tarjouksen ero edelliseen tajoukseen oli n. 5000 euroa. Ehdollinen tarjous näytti pysyvän suurimpana hyvin pitkään. Se jäi viimeiseksi minun näkemäkseni tarjoukseksi.

Kyllä ehtoton henkilökohtainen asenteeni tuossa tilanteessa oli ja olisi edelleen ja aina, että ehdollisen tarjouksen kanssa en lähde kilpailemaan. Muuten olisin saattanut jatkaa kiinnostustani. Yhtäkään tarjousta siis en ollut tehnyt enkä ollut edes käynyt katsomassa kyseistä asuntoa paikanpäällä. Ajattelin antaa alkukahinoiden mennä ensin. Ja ihan hyvä näin.

Nykyisellä ymmärrykselläni en lähtisi Tarjouskauppa-menetelmään mukaan muutenkaan. Enempää en lähde asiaa tässä erittelemään, sillä siitä tulisi mutkikas pitkä polveileva pohdinta. Välttämättä en edes tietäisi, mitä asiasta sanoisin.

Hyvä arvaukseni media-alan tulevaisuudesta

Aiemmassa blogimerkinnässäni käsittelin lehtien asemaa arvonlisäverokohtelun näkökulmasta. Nyt on luontevaa ottaa esille keskustelu, jota käydään median ja journalismin tulevaisuudesta laajemmin. Osaltaan juuri lehtitilausten arvonlisäveron käyttöönotto vaikuttanee tilaajamääriin ja siten lehtitalojen ansaintamahdollisuuksiin ja toimitustyön tasoon tulevaisuudessa. Kuitenkin kiinnostavampaa on se, miten ihmisten tiedonjakamis- ja kulutustottumusten muutokset vaikuttavat ammattijournalismin kysyntään.

Journalisti.fi:n kiinnostavassa artikkelissa Tulevaisuus tulee - oletko valmis? pohditaan journalismin tulevaisuutta. Asiantuntijoiden ja ammattilaisten näkemysten pohjalta hahmotellaan tilannetta vuonna 2021. Näkemykset tulevaisuudesta voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin. Toisen mukaan pienenevän ammattilaisjoukon tehtäväksi muodostuu yhä enemmän yleisöltä saadun materiaalin jalostaminen verkkoon. Toisen, tavallaan vastakkaisen, näkemystyypin mukaan ihmisissä herää lopulta arvostus ja kiinnostus vaativaa ammattijournalismia kohtaan. Myös rahoituksen uskotaan järjestyvän, kun säätiöt ja kulttuurirahastot ovat valmiit tukemaan journalismia.

Artikelin pohjalta tulee hiukan sellainen kuva, että toiset ammattilaisista myöntävät, että kaupallinen media joutuu taloutensa kiristyessä ja mediatottumusten muuttuessa sopeutumaan yleisöpainotteisempaan tiedontuottamiseen verkossa. Tässä nähdään kuitenkin myös mahdollisuuksia, jos mediayleisön aktiivisuutta kyetään hyödyntämään vaikkapa asuinalueiden kehittämisessä.

Näistä kahdesta perusnäkymästä pidän todennäköisenä sitä, että ammattitoimittajien osuus vähenee nopeasti ellei media-ala onnistu tarjoamaan jatkuvasti kiinnostavaa ja teknisesti hyvin helposti vastaanotettavaa sisältöä sopivalla hinnalla. Ilmaisen tarjonnan lisääntyminen verkossa vähentää kiinnostusta maksulliseen sisältöön. Sellaisesta mediatulevaisuudesta en ole kovin innostunut, että säätiöt ja kulttuuria tukevat rahastot tulisivat merkittäviksi journalismin rahoittajiksi. Toimittajien työpaikkoja siten tosin turvattaisiin.

Siihen en kuitenkaan usko, että esimerkiksi Facebook vähentäisi journalismin tarvetta. Hyvin arkisesti ja pinnallisesti ja toki ajankäytöllisesti sosiaalinen media korvaa osan perinteisestä mediakuluttamisesta, mutta tuskin enempää.

Journalisti.fi:n artikkeli on hyvä esimerkki kiinnostavasta journalismista, ja se sopii juuri Journalisti-lehteen. Käytännön kokemuksesta kuitenkin tiedän, että jos artikkeli olisi maksanut, se olisi jäänyt varmaankin lukematta. Jostakin syystä pienellekin mediamaksamiselle on tullut jokin henkilökohtainen kynnys.

Yhteiskuntatiedettä radiosta - mitä ihmettä?

Minun radiokanavani on YLE Puhe. Olen miettinyt, kuka yksittäinen toimittaja ohjelmallaan erottuisi sieltä myönteisimmin. Tämä on oma mielipiteeni. Se on Kalle Haatanen. Ohjelmassa on (hiukan satunnaisen) kuuntelukokemukseni mukaan usein esillä yhteiskunatatieteellinen, filosofinen tai esimerkiksi psykologinen näkökulma kiinnostaviin aiheisiin. Kun olen ihmetellyt, miksi radiossa on vuosikaudet käsitelty vaikeita luonnontieteellisiä erityiskysymyksiä mutta ei samalla innokkuudella yhteiskuntatieteellisiä aiheita, Haatasen ohjelma tuo yhden tyyppisen erinomaisen korjauksen tähän puutteeseen.

Meillä on ohjelmia, joissa käsitellään tutkimuskysymyksiä matematiikasta, fysiikasta, kemiasta ja erityisesti lääketieteestä, mutta yhteiskuntatieteellisiä tutkimuskysymyksiä on käsitelty hyvin vähän. Se on todella ihmeellistä. Asian luulisi olevan juuri päin vastoin. Mutta ehkäpä suurin osa ihmisistä haluaa kuulla myös yhteiskunnalliset asiat fyysikolta, lääkäriltä tai kemistiltä. Ehkä myös matemaatikolta, mutta olisikohan matematiikan viehätys lähinnä siinä, että se on vaan muuten jotenkin jännää käsittämättömyydessään.